May the Force be with you

tiistai 29. tammikuuta 2013

1-8

1. Ihan loistava pätkä tälle päivälle ja oikeastaan joka päivälle: lukekaa tämä Julia Cameronin blogikirjoitus. Jo ensimmäiset lauseet osuvat maaliin.

2. Lukekaa myös Diana Wynne Jonesin The Spellcoats. Hieno kirja. Myös tai erityisesti aikuiseen makuun. Tiedän, että se on kolmas osa kirjasarjaa, mutta ei, en minäkään ole lukenut niitä kahta ekaa osaa (vielä).

3. Haluan kirjoittaa.

4. Haluan kirjoittaa.

5. Ihan ensin haluan kuitenkin nukkua.

6. Salmiakin vähentäminen ruokavaliosta sille kuuluvalle paikalle eli pääasiallisesta ravintoaineesta harvinaiseksi herkuksi sujuu kyllä, mutta kivuliaasti. Kuola alkaa valua, kun edes hipaisen ajatuksissani salmiakkia. Onneksi lähikaupoista ei saa lemppareitani.

7. Niin. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kreikkalaisista luopuminen (tältä erää) kirpaisee. Ehkä niiden aika on vielä jonain päivänä, mutta se päivä ei ole nyt eikä tänä vuonna. En voi enää lelliä itseäni ajatuksella, että "ensi vuonna tähän aikaan" tai "puolen vuoden päästä tähän aikaan". Ai mitä? Niin siis että olisin saanut jo kustannussopimuksen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kreikkalaiset on tähän mennessä parasta, mitä minulle on kirjoittamisessa tapahtunut. Noin niin kuin isona kokonaisuutena. Siksi toivon heittäminen sikseen kirpaiseekin.

8. Väsyttää. Alkuvuosi on ollut rankka. Helmikuuhun on enää pari päivää. Tuokoon helmikuu vähän enemmän valoa.

4 kommenttia:

vaarna kirjoitti...

Julia Cameron kuulostaa utuisesti tutulta. Olisko kirjoittanut sellaisen kirjoitusoppaan kuin "Tyhjän paperin nautinto" (voi mikä ihana nimi)?

Totta kai luopuminen tekee kipeää. On kuitenkin jaksettava jatkaa kirjoittamista vastoinkäymisestä huolimatta. Harvemmin kirjoittajan ensimmäinen teksti on ensimmäinen julkaistu teksti.

Ehkä tulevaisuus tuo vielä sen oivalluksen, jolla Kreikkalainenkin päätyy kansien väliin? Sillä välin on kuitenkin löydettävä uusia projekteja, uutta toivoa.

Rooibos kirjoitti...

Vaarna: Joo, Cameron on kirjoittanut Tyhjän paperin nautinnon ja muutaman muunkin luovuus/kirjoittamisoppaan. Tyhjän paperin nautintoa suosittelen erityisesti!

Ja se on ihan totta, että harvoin ensimmäinen kässäri on se julkaistu kässäri - minun tapauksessani edes neljäs kässäri ei sitten ollut se julkaistu kässäri ;). Kaikista kässäreistä saamillani hylsyillä voisi tapetoida jo kodin ;). No, kirjoittamaan vaan ja jossain vaiheessa ehkä putkahtaa se viideskin kässäri kustantamoihin lähetettäväksi, kunhan muutaman vuoden äheltää.

Anonyymi kirjoitti...

Julia Cameron on niin ihanan positiivinen! Ja nyt minustakin tuntuu positiiviselta! Tänks, Rooibos1

Ja sama täällä, mulle on tullut kans tän elämän aikana järkyttävä määrä hylsyjä. Eikö se määrä vain osoita, että me tehdään tätä työtä määrätietoisesti?

Hylsy on parempi, kun se, ettei kuule mitään. Joku on sentään arvioinut tekstiä, eikä teksti ollut sopiva.

Kun hylsyssä on lyhyt kommentti, ammattilainen on tykännyt niin paljon, että käyttää aikaansa palautteen miettimiseen. Silloin mä lähetän aina lyhyen kiitoksen. Ja pidän mahdollisena lähettää kässäri sinne uudestaan kirjoitettuani uuden version.

Vielä parempaa on sähköposti tai soitto. Sitä parempi on tapaaminen. Sitä parempi on uuden version pyytäminen (tai lupa sen lähettämiseen). Sitä parempi on julkaiseminen.

Jotkut amerikkalaiset elokuvakäsikirjoittajat, kuten "Little Miss Sunshinen" kirjoitaja, kirjoittavat vain koko ajan uusia käsikirjoituksia. Ja toivon mukaan yksi viidestä tai yksi kymmenestä käsikirjoituksesta menee tuotantoon.

Tosin sitten kun yksi menee tuotantoon, niin palkkiot on sitä luokkaa, että sillä rahalla sitä kirjoittaakin jo seuraavat viisi käsistä.

Täältä tullaan, hylsyt!

Rooibos kirjoitti...

Anders, totta, Julia Cameron on positiivinen. Pitäisi lukea häntä enemmän :).

Tuo "sitä parempi" -listasi on hauska :), mutta itse vaihtaisin päittäin nämä kaksi tähän järjestykseen: "sitä parempi on uuden version pyytäminen" ja "sitä parempi on tapaaminen". Ihan vaan siitä syystä, että monessakin saamassani palautteellisessa hylsyssä on lukenut, että "luemme mielellämme käsikirjoituksesi seuraavan version" tms. Tapaamiskutsu on kuitenkin minulle hyvin paljon isompi juttu - meilissä tai kirjeessähän voi löpistä mitä vaan, mutta jos joku ottaa aikaa nähdäkseen minut naamatusten, se on minulle iso juttu. Mutta eihän näissä mitään absoluuttisia totuuksia ole - jokaisen polku ja kulku ovat varmasti vähän erilaisia :).

Oijoi, minullekin kelpaisi tuo Little Miss Sunshinen käsikirjoittajan tapa: että kirjoittaa vaan kovasti, kyllä niistä joku menee läpi. Ikävä kyllä jostain on hankittava leipää pöytään, joten heittäytyminen täysipäiväiseksi wannabeksi ei tunnu vaihtoehdolta ;).

Kirjoitusiloa sinulle, Anders!