Menin kahvilaan. Otin kirjoitusvihon esiin. Vinguin ja valitin sen sivuille, kirjoitin kuinka en siinä mielentilassa uskalla kirjoittaa sitä mitä aioin, ettei mielentila pilaa orastavia asioita ja ettei kaikki kaadu penseyteen. Kirjoitin siitä, kuinka oli harmaata ja ankeaa. Nuristuani aikani päätin, että vaikken kirjoittaisikaan mitään hienoa ja ylevää, niin ehkä tärkeämpää on kirjoittaa ja antaa mennä ja pitää hauskaa. Vähät siitä tuleeko tekstiä siihen mihin aioin, juuri nyt on tärkeämpää kirjoittaa. Kaivoin laukusta mukaan ottamani What If? -kirjan ja selasin, kunnes löysin sopivan harjoituksen: valitse tunne ja kirjoita siitä tai sitä huokuva tekstipätkä mainitsematta kyseistä tunnetta nimeltä. Ajattelin, että kyllä, tähän voin yltää ja taipua ja jaksaa. Otin kynän käteen uudestaan ja kirjoitin sanoja, jotka tulivat äkkiä sieltä, mistä niiden pitääkin tulla.
Lopetettuani en ollut enää raihnasmielinen enkä voimaton.
En tiedä, jatkuuko tämä kuinka pitkään, mutta nyt, näinä aikoina, näinä vuosina, raakatekstin kirjoittaminen on toiminut ja toimii. Kirjoitan paljon ns. soopaa ja ns. hyödytöntä tekstiä, jota en koskaan tule käyttämään missään tekstissä, mutta kirjoittaminen houkuttaa kirjoitusta ja raakateksti houkuttaa lisää raakatekstiä ja usein käy niin, että muutaman käsinkirjoitetun sivun jälkeen käsiala alkaa juosta ja hajota ja sanat tulevat pakottomasti. Ja vaikkei kävisikään näin onnellisesti, niin silti, kirjoitan ja se tuntuu joka tapauksessa hyvältä. Uskon, että sillä kaikella soopalla, mitä kynästä vuotaa, on tehtävänsä: se on kuin appelsiinin kuorimista: ensin pitää kuoria, jotta pääsee käsiksi mehukkaaseen sisukseen. Ja kuori kasvaa takaisin, jos en kuori sitä jatkuvasti. Kaikilla kirjoituskerroilla en pääse appelsiinin lihaan asti, mutta jatkuva kuoriminen estää kuorta kasvamasta liian paksuksi.
Sitäpaitsi juuri siitä, että sanat houkuttavat lisää sanoja, tulee lohdullinen ja levollinen olo. Etteivät ne jätä minua. Ehkä jossain vaiheessa tajuan, että aika on ajanut raakatekstin suoltamisesta ohi, ehkä kirjoitan jossain vaiheessa toisella tavalla, ehkä palaan sitten raakatekstin pariin, ehkä en. Nyt se on kuitenkin minun tapani kirjoittaa.
4 kommenttia:
Kyllä; kaikella on tehtävänsä joten kaikki kirjoittaminen on vain hyvästä :) Toivotankin iloa kynäilyyn!
Kaikki paitsi kirjoittaminen on turhaa ;)? Mutta joo, ihan sama mitä se kirjoittaminen on, se on hyvästä. Soopaa tai ei. Iloa sinnekin!
Sehän kävisi motosta: "Kaikki paitsi kirjoittaminen on turhaa"!!!
Se on jännää, että sanat ovat sisällä ja odottavat vain päästä paperille. Luin joskus nuorena Martin Luhter Kingin elämänkerran. Häneltä kysyttiin, että valmisteleeko hän saarnat. King vastasi, että hän vain aukaisee suunsa ja sanat tulevat. Täytyy vain mennä ihmisten eteen ja avata suu.
Eikö se ole niin kirjoittaessakin? Pää on tyhjä, kunnes alkaa kirjoittaa ja sitten kaikki tulee yhtäkkiä lähelle, sanat, ajatukset, ihmiset ja tapahtumat.
Anders: Juuri tuo, että pää on tyhjä, mutta kun alkaa kirjoittaa niin se täyttyy. Ei inspiraatio tule odottamalla, vaan kirjoittamalla, kuten joku viisas on sanonut (en nyt kyllä muista, että kuka). Mutta niin se vain on, että kirjoittaminen avaa sanoille tilaa.
Lähetä kommentti