Vapaapäivä. Voi luoja miten ihanaa. Haluaisin halata koko maailmaa. Vapaapäivä ei poista murheita, mutta koska viikkoni ovat murheiden takia nykyään ihan muuta kuin ne ennen olivat - siitä lähtien, että montako päivää viikossa olen kotona - vapaapäivä (ensimmäinen yli kahteen kuukauteen) tuntuu ihan taivaalliselta. Eikä kaikki ole pelkkää murhetta. Ei ole eikä saa olla. On muitakin asioita. Niin kuin kirjoittaminen. Niin kuin kirjoituskahvila. Niin kuin lempipaita ja vieressä odottavat päiväunet.
Menin aamusella kirjoituskahvilaan. Istuin siellä kolme tuntia. Ensin raakatekstiä, puutaheinää, ikävän kirjoittamista paperille, mielessä pyöriviä asioita pois mielen päältä. Teetä, juttelua kahvilahenkilökunnan kanssa, fiilistelyä. Sitten otin Volvon printin esiin ja aloin editointilukemisen. Sivut ovat täynnä töherrystä ja tulee kestämään iäisyyden, että saan merkinnän printistä tiedostoon. Eivätkä merkinnät todellakaan ole vain oikolukua ja lausetason viilailua. Mukana on paljon deletoitavia pätkiä, lisäyksiä, kappaleiden tai kokonaisten lukujen siirtämisiä toiseen paikkaan ja muistiinpanoja tyyliin "palaa tässä nykyhetkeen!" ja "kirjoita auki", "tiivistä", "tähän väliin jotain X:n tilanteesta", "ankkuroi paikkaan ja aikaan".
Editointilukeminen menee sivulla 71, joten olen vähän yli puolenvälin. Joissain kohdin teksti tuntuu olevan aivan levällään, mutta jotkut kohdat yllättävät iloisesti: mukana on myös ehjiä kokonaisuuksia, joissa kieli toimii ja rytmi on kohdillaan. Hommia on kuitenkin vielä ihan järjettömän paljon. Eikä se haittaa. Ei tänään. Tänään on kaikki maailman aika, tänään on vapaata ja lounas mahassa ja ihan oikeasti aion seuraavaksi litistyä peiton alle sänkyyn ja ottaa pienet torkut. Sitten jaksaa taas lukea Volvoa. Jaksaa keittää kupillisen valkeaa teetä printin viereen ja nauttia siitä, että saa edes vapaapäivän verran olla se, mikä todella on. Kirjoittava ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti