May the Force be with you

perjantai 21. helmikuuta 2014

Penseä päivä

Olen tehnyt vuoden alusta nelipäiväistä työviikkoa, mutta töistä vapaat perjantait eivät ole olleet vapaapäiviä, vaan liittyvät joulukuussa alkaneeseen huoleen ja murheeseen, joka on toki lientynyt ja muuttanut olomuotoaan, mutta on erittäin läsnä vieläkin.

Tänään olen muun puuhan lomassa yrittänyt vähän kirjoittaa raakatekstiä ja lukea Volvon printtiä. Kirjoittaminen ei oikein suju. En pääse lähelle sanoja, takerrun väärissä paikoissa roikkuviin kärpäspapereihin ja olo on sidottu ja tuhruinen. Volvon printin editointilukeminen on sentään onnistunut jotenkuten. Urakka on edennyt kahdeksantoista sivua ja jäljellä on enää suunnilleen saman verran. Tahmeus ja tuhruisuus on tosin tarttunut vähän Volvoonkin. On siellä niitä hyviäkin pätkiä, mutta on myös ankeaa tyhjäkäyntiä, joka ei osoita mihinkään suuntaan. On liian ylimalkaisia leikkauksia kohtauksesta toiseen ja mitäänsanomatonta tekstiä. Imperfektissä kulkeva vanhan Volvon osuus on ihan ok, kai, mutta nyky-Volvon osuus tökkii ja sutii paikallaan. En saa siitä otetta. Toivottavasti saan sitten, kun alan tosissani editoida, eli purkaa noita editointimerkintöjä printistä käytäntöön. Töitä tuntuu olevan niin paljon, että tikahdun niiden eteen.

Tyypillisen tympeä päivä. Mikään ei oikein innosta eikä tunnu hyvältä. Kirjoittaminen voisi auttaa, mutta vain, jos saisin tehdä sitä rauhassa, keskeytyksettä ja yksin. Ei tällä tavalla, kun kirjoittamisen suhteen väärät ihmiset ovat ympärillä (en tosiaankaan pysty kirjoittamaan kaikkien ihmisten seurassa), enkä saa olla yksin. Ehkä saan illalla kirjoitettua muutaman iltasivun sängyssä. Jospa ne auttaisivat huomisesta paremman ja Volvokaan ei tuntuisi niin järjettömältä urakalta kuin miltä se nyt tuntuu.

2 kommenttia:

Än kirjaimiajasanoja kirjoitti...

Minulla on turhan korkea kynnys kirjoittaa muiden ihmisten läsnäollessa. Ei varmaan ole kuin kaksi ihmistä, joiden läsnäolo ei hirveästi häiritse ja heidänkin pitää olla toisessa huoneessa, mielellään suljetun oven takana.
Ja huolet -ne ovat todellisia luovuudentappajia.
Parempaa huomista toivotan!
Än

Rooibos kirjoitti...

Kiva kuulla, että muillakin on tätä vammaisuutta, että ei voi kirjoittaa kenen tahansa läsnäollessa ;). Minun toleranssini on kasvanut suuresti viime kuukausina (koska jos olen halunnut kirjoittaa, niin se on pitänyt tehdä muitten läsnäollessa), mutta nyt se on näköjään taas vähän kutistunut.

Joulukuussa riitti se, että käänsin selkäni toisille, niin pystyin kirjoittamaan heidän vieressään. Nyt tuo ei enää riitä, vaikka kyse olisi samoista ihmisistä. Ja sitten taas joidenkin ihmisten kanssa voin ihan hyvin olla samassa huoneessa ja kirjoittaa. Ja kai se riippuu myös päivästä. Toisina päivinä tarvitsee yksityisyyttä ja toisina ei. Mutta kyllä minulla on ollut aina se, että elämässäni on muutama ihminen, joiden seurassa en tosiaankaan kirjoita.

Ja on muuten hauska, että kun löytyy ihminen, jonka seurassa voin kirjoittaa, minä koen sen hienoksi asiaksi ja suureksi luottamuksenosoitukseksi sitä toista kohtaan. Yleensä se toinen ei koe samoin, koska tuntuu kai tylsältä jos sen sijaan, että nauttisin toisen seurasta, otankin vihon esiin ja kirjoitan ja olen ihan poissaoleva :D.