Tympeys jatkuu tänään. Puolet aamupäivästä itketti. Eikä ollenkaan hyvällä tavalla. Varastin viikonloppuohjelmasta pienen hetken itselleni ja kävin kirjakaupassa. Siellä hyllyt täynnä onnistumisia. Volvosta tuntui näkyvän vain perävalot kaikkien niiden julkaistujen kirjojen keskellä. Kirjojen, jotka olivat ehjiä, kokonaisia teoksia ja jotka olivat päässeet siitä tiukimmasta portista läpi ja niiden kansissa seisoi kustantamon nimi ja kovat kannet ja sileät kansipaperit pilkkasivat ajatustani Volvosta. Ostin muutaman postikortin ja lähdin kirjakaupasta pois. Menin kahvilaan ja varastin itselleni lisää aikaa. Kaksi teekupillista myöhemmin näytti vähän paremmalta.
En ole vieläkään millään riemumiellä (näissä olosuhteissa se ei onnistu), mutta tässä kun vingun ja valitan ja mietin sitä, kuinka huono Volvo on ja kuinka se on valovuoden päässä niistä kiiltävistä ja sileistä kansipapereista, niin synkeä sisu alkaa nousta jostain syvyyksistä. Hitto. Tottakai Volvo on vielä onneton rääpäle, eihän se ole valmis. Tottakai menee aikaa, ennen kuin saan Volvon siihen kuntoon, että sitä kehtaa esitellä maailmalle, koska tällä hetkellä aikaa on käytettävissä kirjoittamiseen vain murto-osa siitä, mitä oli ennen. Mutta Volvo on Volvo. Ja perkele vieköön minä en kieriskele itsesäälissä siksi, että olen tien alussa.
Keskity olennaiseen, Rooibos, eli siihen, mitä voit tehdä! Voin kirjoittaa Volvon paremmaksi. Kirjoittaa sen, ylipäätään. Kirjoittaa sen täyteen sanoja, jotka tulevat syvältä, sieltä mistä niiden kuuluukin tulla. Aikaa ei ehkä ole nyt, mutta jossain vaiheessa sitä voi taas tehdä. Ja se aika, mikä minulla on nyt, sen voin käyttää hyödyllisesti. Voin käyttää olemassaolevan ajan tosissani ja voin käyttää sen niin, että avaan itseni ja laitan itseni alttiiksi tekstille, enkä säästele.
Toivon ihan hirveästi, että pystyn siihen.
2 kommenttia:
Samanlaisia tuntemuksia on täälläkin. Arjen pyörittäminen kirjoittamisen ohella on aika raskas yhtälö. Välillä tuntuu todella pahalta, kun on antanut kaikkensa, eikä se siltikään riitä.
Itsesääli on välillä ihan tervettä, muttei sille kannata antaa hirveästi aikaa, vaan käyttää pikemminkin ponnahduslautana uusiin tavoitteisiin.
Uskon vahvasti blogiasi lukeneena, että näet vielä joku päivä käsikirjoituksesi kansissa. :)
Vaarna - niinpä, arki on välillä vähän ylitsekäyvää. Normaalikin arki on joskus kiireistä kirjoittamisen suhteen, mutta nyt kun minun arkeni on epänormalisoitunut, niin jestas - aika ei vaan riitä kaikkeen.
Ja kiitos Vaarna tsempistä :)! Kirjoitusaikaa meille molemmille!
Lähetä kommentti