Spagettia

Viime aikoina on ollut hankaluuksia saada töitä ja omaa elämää tasapainoon. Ei sillä, että istuisin jatkuvasti pitkää päivää, eikä se, että ääristressaantuneena kertaisin päivän tapahtumia ja ennakoisin seuraavaa päivää illat pitkät. Jotenkin vain. Ajatuksilla ei ole ankkuripaikkaa. Tuntuu, että ainoat tapahtumat tapahtuvat työpaikalla, että ei ole virikkeitä. Ja juuri nyt tajusin, että niitä minun pitää hankkia, virikkeitä nimenomaan.

Milloin kävin viimeksi museossa? Elokuvissa? Pitkällä kävelylenkillä? Meren rannassa? Pitkällä matkalla kirjan viemänä? Ei noista kaikista kovin pitkälti ole, mutta ehkä kuitenkin liian pitkälti. Huomenna aloitan: menen katsomaan uuden Harry Potterin. Keskiviikkona näen ystäviä, sekin on hyvä. Ja tänään menen kävelylle. Puen lämmintä päälle ja tuonne ulos, lumeen ja pakkaseen. Sitä ennen vähän neulahuovutusta tai virkkausta tai molempia. Tiskiäkin olisi, voisin laittaa likoon siksi aikaa kun käsitöitsen, niin saisin senkin verran aikaan. Illalla kirjoitan, houkutan sanoja.

Sitä minä tarvitsisin eniten, että pää alkaisi kirjoittaa, että olisin lähellä tekstejä ja sanoja, ettei tarvitsisi miettiä, vaan ideat tulisivat itsellään, luontevana osana arkea.

Kokkasin illalliseksi pitkästä aikaa spagettia ja tomaatti-jauhelihakastiketta. Sellaisia minun iltanikin ovat, spagettia, ajatukset kiemurassa kerässä toistensa lomitse. Kaipaisin pitkiä pellavia, en juuri nyt syheröisiä solmuja. Syön ne pois, ainakin seuraavat kolme päivää.