Suuri kirjoittamispohdinta

Anonyymi kommentoi edellistä kirjoitustani niin hyvillä kysymyksillä, että ajattelin kirjoittaa vastauksista kokonaan uuden merkinnän, sillä vastauskommentista olisi tullut hervottoman pitkä.

Anonyymin kommentti kuului siis näin: "Teet niin paljon, yrität niin kovasti. Minulle on tullut mieleen se toivottavasti imaginäärinen tilanne, ettei tekstisi kelpaa kustantamoille. Mitä sitten tekisit? Miten voisit? Olisivatko tekstisi sinulle tärkeitä ilman lukijoita? Hankkisitko heitä vaikka omakustantamisen kautta?"

Ettei tekstini kelpaisi kustantamoille. Hmm. Jos puhutaan nyt ensin pelkästään novellikokoelmakässäristäni eli Kreikkalaisista, niin olisihan se pettymys, jos tälläkään kässärillä en ylittäisi julkaisukynnystä. Mutta jos ei tällä, niin ehkä sitten seuraavalla? Hylkäyksistä minulla on kokemusta kolmen romaanikässärin verran ja tällä hetkellä tuntuu, että hyvä niin, sillä ne olivat kaikki aika huonoja :D. Ainoa, jonka voisin kuvitella hävettävän hiukkasen vähemmän, on keskimmäinen, mutta tarina oli liian ohut, liian laiha kasvaakseen kunnon romaaniksi ja sitten aika ajoi sen ohi.

Jokaisesta kässäristäni olen saanut sekä suoria hylsykirjeitä että lempeitä hylsyjä lausuntojen kera. Kaksi viimeistä kirjoitin lausuntojen jälkeen uudestaan ja lähetin taas uudestaan - sen keskimmäisen ehkä kolmannenkin kerran, en muista enää. Jossain vaiheessa on täytynyt antaa periksi jokaisen romaanikässärin kohdalla ja todeta, että ei tällä, mutta ehkä seuraavalla. Sitten olen jatkanut kirjoittamista.

Kreikkalaiset ovat muuttaneet kirjoittamistottumuksiani tosi paljon - romaanikässärit olivat vielä sitä aikaa, kun en kirjoittanut raakatekstiä enkä ollut kehittänyt raakatekstin kirjoittamisesta itselleni jonkinasteista riippuvuutta. Jos Kreikkalaisten kanssa ei tärppää, niin sitten ei. Jatkan kuitenkin kirjoittamista, tietenkin, ei sitä osaa tässä kohtaa enää lopettaakaan - toivottavasti! Totta kai se osuisi kovasti, jos Kreikkalaisistakaan ei tulisi mitään, mutta minkäs teet jos niin käy. Ajatuskin kyllä puistattaa, mutta ei auta kuin yrittää.

Tekstini ovat minulle tärkeitä ilman lukijoitakin. Se prosessi, miten teksti syntyy, antaa niin paljon, että kirjoitan jo yksin sen takia, että nautin siitä. Lisäksi raakatekstin suoltaminen pitää minut tyytyväisenä ja tasaisena - kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja ilman sitä en voi yhtä hyvin kuin sen kanssa. Kuitenkaan omakustanne ei ole minulle vastaus. Nyt tuntuu, ettei koskaan, mutta ehkä sitten eläkeiässä, kun on kirjoittanut ikänsä ja mitään ei ole koskaan julkaistu, se alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka en kirjoittaessani ajattele julkaisemista, on se kuitenkin se, mihin pyrin. Ja miksei sitten omakustanne? Kai haen sillä julkaisukynnyksen ylittämisellä "julkista" hyväksyntää: sitä, että olen tarpeeksi hyvä. Sitä, että kelpaan. Siis tekstini kelpaavat, sitä tarkoitin, tietenkin ;). Se, että joku ulkopuolinen ihminen arvottaisi tekstini kyllin hyviksi julkaisua varten, on minulle arvo sinänsä. Mikä ei siis tosiaan kuitenkaan sulje pois sitä, ettenkö kirjoittaisi, vaikka tekstejäni ei julkaistaisi koskaan. Ainahan se julkaisuoptio on tavallaan olemassa, jossain edessäpäin ja sitä kohti voi kurotella koko ajan, vaikka tosiaan loppuikänsä.

Jos en saa mitään julkaistua, ikinä, tulee se olemaan katkera paikka. Tai en tiedä, ehkä sitten olen niin vanha ja viisas, että osaan suhtautua, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se olisi ihan kamalaa. Ajatuskin siitä on. Laskenkin itseni optimistien joukkoon ihan vain siitä syystä, että kuka muu kuin optimisti kirjoittaa kasakaupalla kässäreitä ilman mitään takeita kustannussopimuskesta, vaikka saa hylsyjä kaikesta mitä tekee ja tietää yrittävänsä julkaisukynnyksen ylittämistä koko elämänsä. Jos se ei ole optimismia, niin ei sitten mikään. Tai no, voihan sitä kutsua myös pään hakkaamiseksi seinää vasten. Joskus kieltämättä on tuntunut, että enkö ikinä opi, että päätä ei kannata lyödä seinää vasten, mutta ei, en edes halua oppia sitä läksyä, haluan kirjoittaa. Ja julkaista.

Minusta tätä julkaisemisenhalua on vaikea selittää - se vain on jotain, joka on minussa, eikä minulla ole siihen mitään sen kummempaa perustelua, että miksi, ja miksi ei omakustannetta.

Kreikkalaisten kanssa on ollut varmempi olo kuin minkään aikaisemmin kirjoittamani kässärin kanssa. Se ei siis tarkoita sitä, etteivätkö epäusko, pelko ja epäilyt olisi voimissaan Kreikkalaisten ja omien taitojeni suhteen, mutta jollain tavalla Kreikkalaiset tuntuvat erilaisilta kuin nuo aiemmat romaanikässärit. Olen Kreikkalaisten kirjoittamisen aikana saanut myös palautetta teksteistäni paljon enemmän kuin edeltävien viidentoista vuoden aikana yhteensä. Palautetta ammattilaisilta ja sellaisilta kirjoittamiseen tai kirjallisuuteen liittyviltä ihmisiltä, joita arvostan kovasti. Itseluottamus on kasvanut näiden palautteiden myötä tosi paljon, mutta sekään ei yksin selitä sitä optimismin yleistason nousua, jota tunnen Kreikkalaisten kohdalla verrattuna aiempiin romaanikässäreihin. Nähtäväksi jää, onko sillä optmismilla katetta.

Anonyymi kommentoi myös sitä, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti". Huh - tuo on ikuisuuskysymys, josta voisin kirjoittaa saman verran kuin tuossa yllä jo on. Minulla on ikävä tapa harrastaa itseruoskintaa, jossa mikään ei riitä, joten automaattisesti ajattelin Anonyymin kommentin kohdalla, että "enhän minä edes tee paljon, en tee tarpeeksi". Olen yrittänyt opetella vähän enemmän armollisuutta ja hyväksymistä itseäni ja omia ponnistuksiani kohtaan. Tämä syksy on ollut kirjoittamisen kannalta tosi huono, mutta toivon, että pääsen vauhtiin vielä tässä ennen joulua, jotta voisin sanoa itsekin itselleni, että "teet niin paljon, yrität niin kovasti", ja uskoa siihen. Yritän saada itseni myös tajuamaan sen, ettei tarvitse vääntää otsa hiessä, että lepotaukoja ja kirjoittamattomuuttakin tarvitaan ja että muistaisin aina sen, että kirjoitan, koska nautin siitä ja se on hauskaa - silloinkin, kun se ei ole ;).