Ihan vähän enemmän minä

Tottumattomalle tämä on yhtä aikaa kevyttä ja raskasta. Kynäkäsi kangistuu. Sanat pulpahtelevat ja katoavat heti sen jälkeen. Ladon lakonisia lauseita. Vasta monen sivun jälkeen ajattelen, että sekin on tyyli. Ihan ensimmäisenä tulee teksti, suhteellisen kokonainen. Voin käyttää sitä. Pidän sen yksityiskohdista. Lihottamalla siitä saattaisi tulla jotain. Sitten, kun olen vaihtanut kirjastossa kirjoittamisen kahvilassa kirjoittamiseen, tulee silppua, sulppua, harjoitelmia, pääasia että jotain. Niitä lakonisia. Ei ole enää niin hukkaantunut olo. Sellainen, ettei minun kuulu olla missään. En saavuta vielä itseäni kokonaan, mutta vähän haparoin sinne päin, missä tiedän, että on helpompi sietää kaiken epävarmuutta.