Luen lohtukirjoja. Diana Wynne Jonesia, väliin Sari Peltoniemeä. Kirjastosta tulee viesti, että vielä yksi DWJ odottaa hakijaansa. Eniten haluaisin mennä sänkyyn kahdeksalta illalla, kietoutua peittoihin, ottaa kirjan, lukea tunnin pari ja nukahtaa siihen, nukkua kaksitoista tuntia. Tai kolmetoista. Ei minulla ole massiivista univelkaa, ei, haluaisin vain nukkua oikein kylläkseni ja nousta sitten rauhalliseen aamuun. Viimeviikkoisen loman jälkitauteja, luulen, tämä unenhalu.
Lohtukirjojen kanssa syön vähän salmiakkia. Ensi viikoksi suunnittelen lohturuokaa: padassa muhinutta spelttiä, kanaa, kermaa, sitruunamehua. Vähän sipulia speltin ja kanojen väliin. Suunnittelen viereen talvisalaattia. Sitten unta. Nukkumista. Noin kaksitoista tuntia. Olisipa ihanaa. Lukisin ehkä hiukan ensin, maha täynnä, peiton alla.
Ostan anopinhampaan. Tekee mieli mitata se mittanauhalla joka päivä, että näkisin kasvaako se. Silmämääräisesti arvioiden sanon, että ei. Se on asunut minun luonani jo kaksi päivää.
Kun päivällä paistaa aurinko, illan pimeä ei ole lämmintä niin kuin syksyllä, vaan kylmää. Ulkona on pakkasta. Hytisen kun kävelen kotiin. Kotonakin tuntuu siltä, että tarvitsen lisää vaatetta päälle. Uneksin lämpimästä sängystä. Paksuista peitoista, kuohkeista ja lämpimistä. Kaivaudun niiden alle valkoisten lakanoiden väliin, tyyny on juuri sopiva, uni on juuri sopiva. Ainakin kaksitoista tuntia. Ainakin hetken.
2 kommenttia:
Anopinhampaat kasvavat ällistyttävän hitaasti. Minulla on niitä kuusi ja hitaita ne ovat, hyvin hitaita.
B.N: Sellainen tunnelma minullakin on, että anopinhampaani aikoo näyttää juuri tismalleen tuolta ja olla juuri tismalleen samankokoinen seuraavat kolme vuotta ;).
Lähetä kommentti