Olin loppuviikosta Tampereella ja torstai-iltana tapasin kanssakirjoittajan. Oli ihanaa antaa kerrankin tulla täyslaidallinen. Puhuimme suu vaahdossa. Kirjoista. Kustannuskynnyksestä. Vuoden esikoisista. Teksteistä. Kirjoittamisesta. Tauon pitämisestä. Kirjoituskursseista. Lähinnä siis kaikesta. Tuntui siltä kuin olisi pullauttanut korkin pois pullon suulta ja valuttanut kaiken valtoimenaan ulos. Teki hyvää, ja sillä oli seurauksensa. Niin kuin olin juuri todennut, että kirjoittaminen saa odottaa, etten edes yritä lähiaikoina, että vain olen ja luen. Niinpä minä kaupungilta palattuani heitin laukun ja takin hotellihuoneeseen, nappasin kirjoitusvihon ja palasin hotellin aulaan takan ääreen. Kymmenen sivua raakatekstiä, novelliluonnos. Kirjoittamisesta puhuminen synnyttää kirjoittamista.
Olisi ihanaa, jos tuollaisia iltoja olisi enemmän. Juuri päivää aikaisemmin olin miettinyt sitä, ettei edes tehnyt mieli kirjoittaa, että olin ihan irti kirjoittamisesta ja kirjoittaminen tuntui unelta tai jonkun muun elämältä. Niinpä niin. Kummasti sitä muisti taas kirjoitussession jälkeen, että mikä tässä elämässä onkaan tärkeää. Ne asiat, joiden tekemisestä oikeasti nautit niin paljon, että unohdat itsesi.
Tampere oli siis hyvä. Sitten palasin kotiin ja sitten lähdin taas. Nyt olen siellä, missä on hiljaista ja luonto alkaa heti kun avaa ulko-oven, sauna lämpenee ja uni tulisi kutsumatta vaikka joka hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti