Tilitin eilen kanssakirjoittajalle, kuinka takkuista Deltan kanssa on ollut. Eilen ja tänään tajusin, että vika ei ole Deltassa tai takkuisuudessa vaan ennemminkin minun asenteessani. Oletin, että suunniteltu on oikeastikin puoleksi tehty. Oletin, että koska Delta on tuttu minulle, aihe ja tunnelma, niin se tekisi kirjoittamisesta vielä helpompaa ja nopeampaa.
Tänään avasin ruuan kanssa Cameronin Tyhjän paperin nautinnon summittaisesta kohdasta. Kirja avautui luvun Luonnostelu kohdalta. Siinä Cameron puhuu tekstin suunnittelemisesta tai suunnittelemattomuudesta ja siitä, miten pitkät tekstit syntyvät hänellä tai muilla kirjoittajilla. Napakymppi. Tajusin jo eilen, että suunnittelu ei tarkoita automaattisesti sitä, että kirjoittaminen olisi helppoa ja nopeaa. Miksi olisikaan. Tänään tajusin, että tähdet ja maailmankaikkeus tai jokin yritti sanoa minulle viimeistään tuon satunnaisesti valikoituneen kirjan luvun kanssa, että relaa vähän ja nöyrry vähän. Se, että minulla on suunnitelma siitä, miten Delta etenee, ei tarkoita sitä, että se olisi kirjoitettu jo. Ja vaikka Deltan maailma ja tunteet ovat tuttuja vuosien takaa, niin minähän haluan niistä nyt irti; haluan toisenlaiset äänet Deltaan, joten miksi Deltan tuttuus helpottaisi kirjoittamista yhtään? Päinvastoin, vanha painolasti saattaa hidastaa hommaa, ainakin näin alussa. Ja alussahan minä olen. Varsinaista kirjoittamista kaksi tai kolme päivää. Miten se voisi sujua kuin leikki? Mitäköhän minä oikein odotin? Kirjoittamisen rytmi on hidas muuhun arkielämään ja työrytmiin verrattuna. Ei aikaansaaminen tarkoita samaa.
Putoan näköjään helposti samoihin kuoppiin. Uutta tekstiä aloittaessani saatan ilmeisesti kuvitella että nyt vain tästä kirjoitetaan. Kuvittelen, etten tarvitse hyväksi havaittuja, vanhoja työkaluja kirjoittamiseen kuten aina ennen. Ylimielinen pieni tyhmyri. En sano, että kirjoitan aina samalla tavalla, mutta mihin se perusjuttu häviäisi yhdessä yössä? Se, että kirjoitan yleensä paljon käsin. Tai ne kaikki vakioharjoitukset, joita aina teen. Se, että pitää kirjoittaa, jos haluaa siihen paperille jotain. Ettei se tule vain sillä, että istuu ja odottaa.
Kyllähän minä tiedän, että osittain tämän taustalla on hätä siitä, että minulla on tässä kohtaa vain neljä päivää aikaa kirjoittaa ilman töitä ja seuraavasta mahdollisuudesta ei ole mitään tietoa. Tai nyt jäljellä on siis yksi päivä ja yksi ilta. Paineita. Juu, ihan itse luotuja. Pitäisi saada aikaan, koska on niin vähän aikaa. Olenkohan aktiivisesti unohtanut, kuinka paljon aikaa ja vaivaa jokainen Kreikkalainen on vaatinut? Aika kultaa muistot? Ja ettei rutiinia kuitenkaan ole niin paljon, että voisin olettaa saavani neljässä päivässä kaiken valmiiksi. Nyt vähän hymyilyttää. Olen näköjään hyvä rakentamaan utopioita.
Taidan ruveta kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti