Sellainen olo, etten oikein uskalla ajatella Kreikkalaisia, jotka ovat taas kerran työn alla ja ihan loppusuoralla. Jos ajattelen, saan ehkä kriisin. Joten kirjoitan pikkuisen ja yritän olla ajattelematta mitään. Huomenna tapaan kanssakirjoittajia. Ylihuomenna olen vapaa ja kotona ja kirjoitan Rhon kuntoon. Rukoilen kirjoittamisen jumalia (kai muinaisilta kreikkalaisilta tai roomalaisilta löytyy joku tyyppi tähän tarkoitukseen?), että perjantai tuo Rholle auringonpaisteen. Yhtäkkiä epäilen siinä kaikkea. Varsinkin keskikohtaa ja loppua. En siis ajattele niitä.
Tunnistan itsessäni jo tietyt käyttäytymismallit. Aina, kun kässäri on loppusuoralla, ihan viimeisintä vilautusta vailla valmis (kokonaistyömäärän huomioon ottaen), alan olla sitä mieltä, että tässä se oli ja nyt se on valmis ja mitä sitä enää viilaamaan. Nyt pitää vielä yrittää, koska Rhota pitää muokata. Mutta hassua tämä hätäily, aina. Jos deadline on huhtikuun viimeisenä päivänä, hankkiudun kässäristä eroon viikko-pari sitä ennen. Jos deadline on ensi sunnuntaina, on perjantaina vaikeuksia keskittyä, koska haluaisin pudottaa kokoelman jo jonkun toisen harteille. Pitäisi vain hengittää syvään ja käyttää se aika, mitä tarvitsee. Joskus se on tietysti vähemmän kuin luuli, mutta ei kai sentään aina. Eikä sillä ole sitäpaitsi mitään väliä, kuka sen dediksen asettaa, minä vai joku muu. Aina sama hötkyily. Tällä hetkellä taistelen sen kanssa, että jos sunnuntai on dedis, niin miksei yhtä hyvin perjantai, pari päivää sinne tai tänne. Käytän samoja argumentteja itseni kanssa ja sanon, että niin, pari päivää sinne tai tänne, joten voin hyvin odottaa sitä sunnuntaita.
Väsyttää. Sillä tavalla lötkösti ja lobotomian kokeneesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti