Kaikenlaista

Bloggaamiseni näyttää keskittyvän nykyään loppuviikkoon ja viikonloppuun. Ei sillä, tällä viikolla alkuviikko oli niin huonojen uutisten halvaannuttama, etten kyennyt mihinkään. Olin luullut, että kun on tarpeeksi huolia ja murheita, niin siihen ei mahdu päälle enää lisää, mutta selvästikin aliarvioin tilanteen. Aina voi näköjään tulla lisää painolastia. Onneksi alkujärkytys on laantunut, mutta silti: on käänteitä, joita ilman olisin tullut toimeen ihan hyvin.

Se, mitä nuo uudet murheet alleviivasivat, on se, että minulla on ihan käsittämättömän ihania ihmisiä lähelläni. Sellaisia, jotka pitävät minua pystyssä kun en itse kykene. Sellaisia, jotka käyttävät omaa aikaansa siihen, että minulla olisi parempi olla. Sellaisia, jotka pitävät kiinni, kun pelottaa. Kiitos teille rakkaille.

Ymmärrettävistä syistä en ole kauheasti kirjoitellut tällä viikolla. Katsotaan nyt, tuleeko kirjoittamisesta viikonloppunakaan mitään, koska olen onnistunut haalimaan flunssan. Olen maannut iltapäivän ja illan sohvalla peiton alla ja kohta saa mennä nukkumaan. Toivottavasti tauti antaa periksi sen verran nopeasti, että ihan koko viikonloppu ei mene vällyjen alla. Ja toivottavasti maltan levätä. Volvon viimeiset 20 sivua vähän polttelevat, pitäisi päästä lukemaan ja tekemään editointimerkintöjä niihin, mutta haluaisin hoitaa sen edes kohtuullisessa kuosissa, jotta aivot pelaavat Volvon ansaitsemalla tavalla. Joten: mars takaisin sohvalle peiton alle.