Tänään hiven raakatekstiä. Ei mitään muuta, eikä raakatekstikään muuta kuin käden pitämistä liikkeessä ja sen hetkisen tunnelman taltioimista - sen verran mitä nyt pystyi kun samalla oli muita velvollisuuksia. Viime talven huolet ovat olemassa yhä, ne ovat vain muuttaneet aavistuksen verran muotoa, eivätkä ole juuri nyt aivan niin väkivaltaisia kuin olivat jossain vaiheessa. Toivon, etteivät palaa yhtä väkivaltaisiksi. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvin ja mistä voi iloita sen sijaan, että alleviivaisin itselleni murheita. Joskus onnistuu, joskus ei. Volvon avulla paremmin. Tällä hetkellä Volvo on valo ja pelastusrengas ja tuki ja kannattelija. Eikä se silti pysty murheille mitään - ne eivät yhdestä kässäristä piittaa. Mutta minulle Volvo voi, vaikkei minun murheilleni. Volvo ottaa ja kantaa ja vie aina hetkeksi pois.
Tänään kevätilta ja auringonlasku ja vesi- ja räntäsateet ja automatka olivat niin Volvoa, että osasin vain toivoa haljusti, että saisin edes osan siitä hämmentävästä valosta kiinni Volvoon. Kun toisella puolen autoa sininen, jylhä ja jyrkkä valo, juhlallinen sinimusta pilvimassa, jonka alla vaaleansininen aurinkoinen taivas, ja siinä alapuolella kevät viuhumassa ohi kaikissa väreissään - ja toisella puolen pilvien läpi vuotava auringonlasku, joka teki valosta keltaista, harmaata ja usvaisaa ja pilvistä erottui harmaata, valkoista, sinistä, himerää punaista ja vihreää ja kultaa ja koko maisema oli kuin laveerattu. Ja siinä välissä minä ja ajatus Volvosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti