Miten pienestä se on kiinni, miten suuresta. Toivosta, siitä, joka silittää ja hellii. Ihan sama, vaikka sielunrauhaa olisi tarjolla vain pienissä paloissa, kunhan sitä on tarjolla. Ei tarvita koristeita, ei hedelmänpaloja, kermavaahtoa, ei pilliä eikä pientä paperista sateenvarjoakaan. Kunhan sitä vain saa.
Syvä huokaus.
En koe olevani erityisen vakaalla pohjalla, mutta olen kuitenkin. Eiliset ajatukset Betasta ovat kantaneet hedelmää ja luulen, että ne alkavat olla kypsiä poimittaviksi. Uusi näkökulma, uusi asetelma, uusi lavastus, uusi kertoja. Voi kiitos. En tiedä, ovatko hyviä, saanko niistä hyviä, tuleeko kieli mukaan niin kuin sen haluaisin, mutta nyt voin ainakin yrittää, on jotain, mitä työstää, eikä pelkät tyhjät kädet.
Ja taas tuli todistetuksi se, että vaikka on hetkiä, päiviä, jaksoja, joina tuntee olevansa tekstiensä kanssa umpikujassa (en osaa, en kykene, en tiedä miten, en pysty kykenemään, en!), niin niistäkin selvitään. Nopeammin tai hitaammin, mutta kuitenkin. Toivottavasti jatkossakin. Nyt pitää sitten vain katsoa, että mitä Betasta tulee. Toivottavasti tulee! Sanoja on ja ne pyrkivät ulos. Päälimmäiset kirjoitin muistiin neljäksi sivuksi raakatekstiä, ihan sikin sokin eri kohtauksista.
Ja huomio! Erityismaininta siitä, että Betan uudella kertojalla ei ole mikään huonosti! Huraa! Ihme on tapahtunut! Olisiko Betassa siis kaksi yhdellä iskulla? Toivon tosiaankin niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti