Oli synkkä ja myrskyinen yö

Tyypillisen synkeää sisällä ja ulkona. Ikkunan takana tuuli tyrkkii puita ja vesi napsuu ikkunapeltiin. Sisällä odottaa imuri, hellalla keitto kiehuu, hiljaisuus lyö korvalle ja kuuntelen Chisua. Sisällä tietokoneen vieressä ruutupaperille raapustettuna on Kreikkalaisten sisällysluettelo. Mulkoilen sitä happamana silmäkulmasta, en katso kunnolla päin. Tuollaisia. Noin kapeita, että mahtuvat silmäkulmaan ja ruutupaperille. Ylähuuleni nousisi murinaan jos olisin koira. Kaikki mitä olen kirjoittanut tuntuu pikkusievältä eikä koskaan tarpeeksi hyvältä. Tuollaisia, vaatimattomia, onnettomia, ankeita. Niin paljon vaivaa, niin paljon työtä ja aikaa ja tuollaisia niistä sitten on tullut.

Aion lappaa kupin täyteen keittoa ja syödä sen. Toivoa, että tapahtuisi ihme, niin kuin joskus kun syö. Että vettä räiskisi vain ikkunan takana, että tekisi mieli sytyttää kynttilät siivoamisen jälkeen. Että ei tuntuisi enää niin epätoivoiselta ja umpikaukaiselta ajatus siitä, että sanani kelpaisivat muille.

Jokaisella kirjoittamallani sanalla on varjonsa. Tänään, kun päivä on pimeä ja synkkä, varjojen ei tarvitse olla kummoisia löytääkseen sielunkumppaneita. Joskus mietin, miksi ihmeessä tämä on kirjoittaisen kanssa näin, vaikka yleensä minusta on maailman luonnollisinta, että kun tasapainoilee mustan ja valkoisen välissä, keikahtaa usein sinne mustan puolelle.