Suo

Tänään minusta on tuntunut niin kuin en kuuluisi omaan elämääni. Yöllä näin unta ensi sunnuntaista. Silloin kymmenkunta kirjoittajaa kertoo minulle mielipiteensä Kreikkalaisista. Unessa he valittivat, että erään novellin päähenkilön syömässä salaatissa ei ollut tarpeeksi raaka-aineita, että salaatti, kurkku ja tomaatti eivät riitä, olisin laittanut mukaan vaikka vesimelonia. Johon minä hämmentyneenä, että olihan siellä sitä vesimelonia, katsokaa nyt, tuossakin monta palaa. Muut sanoivat siihen, että jaa, no niinpä näkyy, mutta eivät tajunneet, että olivat lukeneet novellit ihan huonosti kun eivät olleet huomanneet edes vesimelonia. Kaikki muukin palaute, mitä heiltä sain, meni hutiin, koska he eivät olleet lukeneet novelleja kunnolla. Taidan vähän jännittää palautteenantoa kun se tulee uniinkin?

Koska kirjoittaminen oli kaivertanut unessa mieltä, tartuin aamulla ensimmäiseksi Kreikkalaisten printtiin ja luin sen läpi. Huomasin muutaman asian: Lambdasta pitää päästä eroon. Sitäpaitsi kahdessa peräkkäisessä novellissa on tummansininen takki. Rakastan loskaa ja suojasäätä, koska sitä on tosi monessa tekstissä, ja ne ovat kaikki vielä peräkkäin kokoelmassa - joko säätä tai vuodenaikaa pitää muuttaa, ja tosi monesta tekstistä.

Lukiessani ymmärsin myös, miksi Epsilonia ja Ypsilonia on kehuttu. Ne toimivat. En ole nähnyt sitä aikaisemmin, mutta ne toimivat, eikä niissä ole minusta paljon hämmennettävää enää. Vahvoilta tuntuivat edelleen muutkin niistä teksteistä, jotka ovat olleet minusta vahvoja ennemminkin - ne kyllä vaativat pientä viilausta, Thetassa ja Rhossa pitää vain tasoittaa joitain siirtymiä, ettei tule liian isoja hyppäyksiä. Mutta vaikka luin kaikki Kreikkalaiset yhteen pötköön pitkästä aikaa, en oikein tiedä, mitä ajatella niistä. Ovatko ne tosiaan tarpeeksi hyviä? Beta on ainakin iso ongelma. Mutta ovatko ne tarpeeksi? Itseluottamus on jossain hyvin kaukana tänään, vaikka tuntuukin siltä, että osa teksteistä toimii. Ja vaikka osa teksteistä toimii, niin kaikki jää tällä hetkellä vähän pinnalliseksi, en pääse syvälle; Kreikkalaiset, pyykinpesu, syöty aamiainen, koti - kaikki on vain pintaa eikä maistu miltään.

Juuri nyt kaipaisin jotain ulkopuolelta tulevaa buustausta, jotain iloista rohkaisua, mutta ikävä kyllä elämä menee useimmiten niin, että silloin kun rohkaisua eniten tarvitsee, sitä ei saa, vaan ne suot ja pohjat ja aavikot pitää tarpoa ihan itse ja yksin, vaikka tuntuu että jalat eivät kanna. Sitten kun tarve ei ole niin suuri, saattaa tulla yllättävistäkin suunnista rohkaisua, joka on toki kivaa, mutta jota ei tosiaan olisi sillä hetkellä niin tarvinnut.

Olin ajatellut, että Kreikkalaisten lukeminen loksauttaisi ajatukseni ja oloni taas kohdilleen, mutta ei. Ei tämä kaikki tunnu minun arjeltani, ei tunnu minun viikonlopultani enkä osaa uskoa itseeni. Ärsyttävintä on, ettei mistään laskeudu deus ex machinaa ja laita mielialaa kohdilleen. Pitää vain toivoa, ettei henkisiin kahluusaappaisiin ilmesty reikiä, kun nyt kerran pitää kahlata täällä suossa polviaan myöten, koska muuten hukun.