May the Force be with you

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Suo

Tänään minusta on tuntunut niin kuin en kuuluisi omaan elämääni. Yöllä näin unta ensi sunnuntaista. Silloin kymmenkunta kirjoittajaa kertoo minulle mielipiteensä Kreikkalaisista. Unessa he valittivat, että erään novellin päähenkilön syömässä salaatissa ei ollut tarpeeksi raaka-aineita, että salaatti, kurkku ja tomaatti eivät riitä, olisin laittanut mukaan vaikka vesimelonia. Johon minä hämmentyneenä, että olihan siellä sitä vesimelonia, katsokaa nyt, tuossakin monta palaa. Muut sanoivat siihen, että jaa, no niinpä näkyy, mutta eivät tajunneet, että olivat lukeneet novellit ihan huonosti kun eivät olleet huomanneet edes vesimelonia. Kaikki muukin palaute, mitä heiltä sain, meni hutiin, koska he eivät olleet lukeneet novelleja kunnolla. Taidan vähän jännittää palautteenantoa kun se tulee uniinkin?

Koska kirjoittaminen oli kaivertanut unessa mieltä, tartuin aamulla ensimmäiseksi Kreikkalaisten printtiin ja luin sen läpi. Huomasin muutaman asian: Lambdasta pitää päästä eroon. Sitäpaitsi kahdessa peräkkäisessä novellissa on tummansininen takki. Rakastan loskaa ja suojasäätä, koska sitä on tosi monessa tekstissä, ja ne ovat kaikki vielä peräkkäin kokoelmassa - joko säätä tai vuodenaikaa pitää muuttaa, ja tosi monesta tekstistä.

Lukiessani ymmärsin myös, miksi Epsilonia ja Ypsilonia on kehuttu. Ne toimivat. En ole nähnyt sitä aikaisemmin, mutta ne toimivat, eikä niissä ole minusta paljon hämmennettävää enää. Vahvoilta tuntuivat edelleen muutkin niistä teksteistä, jotka ovat olleet minusta vahvoja ennemminkin - ne kyllä vaativat pientä viilausta, Thetassa ja Rhossa pitää vain tasoittaa joitain siirtymiä, ettei tule liian isoja hyppäyksiä. Mutta vaikka luin kaikki Kreikkalaiset yhteen pötköön pitkästä aikaa, en oikein tiedä, mitä ajatella niistä. Ovatko ne tosiaan tarpeeksi hyviä? Beta on ainakin iso ongelma. Mutta ovatko ne tarpeeksi? Itseluottamus on jossain hyvin kaukana tänään, vaikka tuntuukin siltä, että osa teksteistä toimii. Ja vaikka osa teksteistä toimii, niin kaikki jää tällä hetkellä vähän pinnalliseksi, en pääse syvälle; Kreikkalaiset, pyykinpesu, syöty aamiainen, koti - kaikki on vain pintaa eikä maistu miltään.

Juuri nyt kaipaisin jotain ulkopuolelta tulevaa buustausta, jotain iloista rohkaisua, mutta ikävä kyllä elämä menee useimmiten niin, että silloin kun rohkaisua eniten tarvitsee, sitä ei saa, vaan ne suot ja pohjat ja aavikot pitää tarpoa ihan itse ja yksin, vaikka tuntuu että jalat eivät kanna. Sitten kun tarve ei ole niin suuri, saattaa tulla yllättävistäkin suunnista rohkaisua, joka on toki kivaa, mutta jota ei tosiaan olisi sillä hetkellä niin tarvinnut.

Olin ajatellut, että Kreikkalaisten lukeminen loksauttaisi ajatukseni ja oloni taas kohdilleen, mutta ei. Ei tämä kaikki tunnu minun arjeltani, ei tunnu minun viikonlopultani enkä osaa uskoa itseeni. Ärsyttävintä on, ettei mistään laskeudu deus ex machinaa ja laita mielialaa kohdilleen. Pitää vain toivoa, ettei henkisiin kahluusaappaisiin ilmesty reikiä, kun nyt kerran pitää kahlata täällä suossa polviaan myöten, koska muuten hukun.

9 kommenttia:

Outi Loimaranta kirjoitti...

Voi että. Ehkä siellä suolla tuoksuu kuitenkin vienosti suopursu, jos oikein tarkkaan haistelee?

Olen seuraillut sun ja kreikkalaisten taivalta tän blogin kautta ja uskon/odotan/toivon, että joskus/pian pääsen novellejasi lukemaan. :-)

Rooibos kirjoitti...

Voi kiitos, Outi, sanoistasi. Jään etsimään sitä suopursun tuoksua - ehkä se nousee jostain vielä esille...

Kristiina V kirjoitti...

Voi kuinka tuttua tuo tunnetila onkaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittaminen on kuin vuoristorata-ajelua. Yhtenä päivänä homma luistaa ja sitä uskoo itseensä, toisena missään ei ole mitään mieltä ja usko itseen on kadoksissa.

Ainoa mitä osaan kannustukseksi sanoa on, että huomenna on varmasti se paremman fiiliksen päivä. Ja että luota palautteen eteenpäin työntävään voimaan. Vertaistuki on ihana asia. Tsemppiä!

Rooibos kirjoitti...

Minna Kristiina: Vuoristorata-ajelua tosiaan, eikä siinä mitään, mutta ikävää silloin kun vuoristorata on kurvannut alaspäin, eikä nouse sieltä lainkaan... tai siltä se tuntuu. Pitäisi keskittyä niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa, mutta se tuntuu vaikealta. Lisäksi vihaan odottamista (esimerkiksi ensi viikonlopun odottamista), näköjään (olen oppinut siinä suhteessa itsestäni paljon uutta viime aikoina), ja odottamisen aiheuttama välitila saa minut kiukkuiseksi. No, ehkä tosiaan huomenna on parempi päivä. Kiitos kun jaksatte tsempata :)!

Anne T kirjoitti...

En nyt halua sinua syvemmälle upottaa, mutta eihän se tähän lopu! Kun saat novellisi julkaistua, niin palautetta, tikareita, tulee enemmän kuin ruusuja ja alat epäillä, että kustannustoimittaja kärsi hetkellisestä mielenhäiriöstä, kun päästi sinut "talliin". Nimerk. stressaantunut esikoiskirjailija, joka sai eilen koostepalautteen kustannustoimittajalta ja on nyt ihan varma, että ei osaa kirjoittaa. :)

Rooibos kirjoitti...

Anne: Aamen :D! Vuoristorata kulkee siis pelkästään alamäkeen ;)? Ja haluaisin jatkaa ajelua hinnalla millä hyvänsä? Kirjoittajien täytyy olla hiukan hulluja... ;).

Kristiina V kirjoitti...

Nyt on ihan pakko kysyä Annelta vaikka tämä ei Annen blogi olekaan. Anteeksi, Rooibos! Siis miten olet saanut jo koosteen palautteista vaikka kirjasi julkaisupäivä on vasta tulossa?

Rooibos kirjoitti...

Toivottavasti Anne poikkeaa vielä paikalle valaisemaan meitä :).

Anne T kirjoitti...

hehe, ei kun siis kustannustoimittajan kooste! Eli hän kirjoitti minulle sellaisen parin sivun palautteen vielä itse kirjasta ja kirjoitustyylistäni ja vähän kaikesta muustakin. :)