Ei kertakaikkiaan suju. Aikaa on, koti on siisti, mahassa on sopivasti ruokaa, suupielet maistuvat salmiakilta. On rauhallista, järjestäytynyttä. Erinomainen kirjoitusilmasto. Paitsi ettei ole. Sanat eivät halua, eivät tahdo, eivät suostu. Ne kieputtavat villalankaa ympärilleen ja näyttävät kotiloituneilta perhosentoukilta, mutta eivät lupaa tulla ikinä enää näytille, eivät ainakaan perhosina. Ne kiskovat peiton korviin asti, syövät omenia ja näkevät huimia unia, joissa keinutaan korkealle, rakennetaan sanomalehtipaperista harakoita, kahlataan joissa, uidaan umpimetsässä ja haravoidaan Helsingissä. Niiden unissa niistä itsestään rakentuu oikukas temppeli, itseensä kiertyvä, joka avaa kaikki värit niin kuin prisma. Niiden yksityisissä unissa.
En tajua miksei, miksi näin kertakaikkinen "en halua! en halua!" -olo kirjoittamiseen tänään. Kirjoitin kyllä silti, mutta turhaa ja kulunutta ja kauhtunutta. Viisikymmentä minuuttia ja ehkä kaksi riviä, joissa on jotain talteenotettavaa. Ajattelin kyllä paljon työn alla olevaa tekstiä - ehkä nyt on ajattelupäivä. Sitä on vaan vaikea hyväksyä, kun aikaa on vähän ja kirjoitettavaa enemmän. Tulee sellainen olo, että huono ja typerä, jos ei kirjoita. Kun kerrankin voisi. Ja kun tietää, että haluttomuus lähtee pois kirjoittamalla, eikä siltikään kykene. Laiska, tyhmä muka-kirjoittaja... Luulen, että sohva voittaa, ja salmiakki, ja tiskit ja silittäminen. Ehkä tulee muutama sanakin sitten kun en enää odota niitä kieli pitkällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti