Kuulin tänään kanssakirjoittajasta, joka on saanut lupaavia uutisia. Ei vielä sitä sopimusta, mutta on menossa hyvää vauhtia sitä kohti. Olen vilpittömän iloinen hänen puolestaan ja totesin tänään illalla, että tosiaan, niin olenkin. Joskus kun kuulee tuttujen kustannussopimuksista, se ensimmäinen tunne on kateus, että miksi en minä. Että miksi taas joku muu mutta en minä. Tällä kertaa sellaista ei ole, mikä on ihan mieltäylentävää huomata. Tiedän kyllä, mistä se johtuu: kun joku on oikein hyvä, kateus on turhaa. Turhaa se on tietenkin muutenkin, ja joku joskus sanoi, että eihän se ole sinulta pois, jos joku toinen onnistuu. Ikävä kyllä se saattaa hyvinkin olla minulta pois. Kustantamot eivät kustanna loputtoman monta kirjaa vuodessa, vaan tekevät valintoja. Joskus siis jonkun toisen onni saattaa olla minun onnestani pois. Mutta tämä uutinen oli siis pelkästään iloinen uutinen ja olen siitä iloinen.
Luulen, että ylipäätään kateus on laantunut viime vuosina. Älkääkä ymmärtäkö väärin, en ole oikeasti kateellinen luonne! Kirjoittaminen vain on joskus ollut eri asia. Kun parikymmentä vuotta äheltää saamatta juurikaan tulosta ja muut porhaltavat ohituskaistaa pitkin perille, niin... Jossain vaiheessa tuntui, että vierestä viedään joka puolelta ja että itse jää pelkäksi seinäruusuksi. Siis nimenomaan kirjoittamisen ja kustannussopimuksen suhteen. Nykyään sitä tajuaa jo, että vaikka jonkun onni voi olla minun onnestani pois, niin ainoa, mitä voin tehdä sille, on kirjoittaa paremmin. Ja se taas ei ole muista kuin itsestä kiinni. Ja olen myös oppinut sen, että joskus se viimeinen silaus on säkästä kiinni - tiedä sitten, onko tämä "oppi" vain naiivia itsensäpettämistä, mutta olen kyllä sitä mieltä, että tähtien asennollakin on oma osansa tähän puuhaan.
Sitä oikeaa tähtien asentoa odottaessa kivaa keskiviikkoiltaa kaikille!
7 kommenttia:
Ymmärrän kyllä mainiosti, mitä ajat takaa. On kateutta ja kateutta. Nuorempana minäkin saatoin tuntea sitä ikävää sellaista, jota pikemminkin voisi kutsua katkeruudeksi. En koskaan kauan, mutta silloin tällöin viilteli. Iän myötä jotenkin siitäkin pääsi, ja kateudesta tuli positiivinen voimavara. Ei ollutkaan myrkynvihreää kateutta, vaan sellaista ihailevaa, joka auttoi ammentamaan voimaa ja ottamaan mallia "positiivisen kateuden" kohteelta. Tyyliin jos hän, niin jonain päivänä minäkin.
Ja olen aina ollut sitä mieltä, että kustannusalalla pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai siis k-toimittajan pitää lukea oikea käsis oikealla viikolla, että siitä syntyy jotain. edellisellä viikolla saattoi olla liian aikaista ja seuraavalla liian myöhäistä.
Ennen pitkää oikea viikko osuu sinullekin, olen siitä varma.
Minä olen aina pitänyt kateutta ihan normaalina. Tunteilla on tapana tulla lupaa kysymättä, niin kateudellakin.
Itse olen usein vihreä kateudesta -mutta en anna sen vaikuttaa siihen miten suhtaudun niihin, joille olen kateellinen, koska en suinkaan halua toisilta onnea pois -kateutuessani ajattelen että hei, mulle kans!
Ja tähtien asento luultavasti ratkeisee koko homman :)
-Leijona
Totta joka sana:D
Minun on vaikea olla olematta kateellinen kirjailijoille, joilla on isompi kustantaja. Joilta otetaan promokuvia, jotka saavat kirjansa katalogeihin ja niiden pääseminen ainakin muutaman lehden arvosteltavaksi on lähes varmaa.
Olen silti hyvin iloinen, jos joku tuttu saa sopimuksen tällaisen kustantajan kanssa. Iloinen, mutta silti kateellinen samaan aikaan. En koe, että se olisi minulta pois, harmittaa ja turhauttavaa vain, että en ole itse vielä päässyt niin pitkälle.
Siitä olen myös vähän kateellinen, että jotkut saavat ensimmäiselle kässärilleen melkein heti kustantajan. Se tuntuu melkein epäreilulta, vaikka tietysti on reilua, että hyvä kässäri saa kustantajan, oli sen sitten kirjoittanut kuka tahansa.
Tosiaan eroja kateudessa on. Voi olla hiljaa kateellinen tai niin, että siitä saa puhtia, että minäkin vielä näytän tai negatiivistä, jolloin alkaa esimerkiksi ajatella tai puhua toisesta pahaa ja vähätellä. Jos jälkimmäistä havaitsee itsessään, niin kyllähän sitä peiliin kannattaa katsoa :) Yleisestihän tällaiset tuntemukset menevät kuitenkin nopeasti ohitse ja kuuluvat ihmisluontoon.
Toisten onnistumisten ei saisi antaa horjuttaa uskoa itseensä. Näin se kai on silloin, kun toisten onnistumiset, jollain tapaa "uhkaa" omaa minuutta. Jos on kovin huono itsetunto niin silloin, toisten onnistumiset, saattavat tuntua kolhuna. Omaa itsetuntoa voi tietoisesti vahvistaa. Pahimmillaan tällaiset kolhut syö työtehoa ja haittaa tekemistä, jolloin se tavoitekin on kauempana jos menee sillä tavoin lukkoon, ettei pysty kirjoittamaan. Olen joskus miettinyt, mitkä voisivat olla sellaisia ns. parantavia kokemuksia - onko niitä?
Hyvä kirjoitus.
Vera: Totta, kateutta on monenlaista ja se katkeruuskateus on sieltä huonoimmasta päästä. Luulen myös, että hyvin monen kirjoittajan elämään kuuluu kateus ainakin jossain vaiheessa. Että ei varmaan ole vieras tunne meille kellekään.
Leijona: Sinä harrastat siis positiivista kateutta :). Ja kyllä, minustakin on ihan luonnollista tuntea joskus kateutta kun tekee tällaista hommaa kuitenkin koko sydämellään. Eri asia on, että mitä sillä kateudella tekee.
Maija: Minä niin tunnistan tuon kateuden siitä, että toiset saavat ensimmäiselle kässärille kustannussopimuksen ensiyrittämällä :D. Etenkin, jos kirja kuulostaa sellaiselta, jollaisen minäkin olisin halunnut osata kirjoittaa :D.
Anne: Täysin samaa mieltä :)!
Anonyymi: Kiitos. Ja joo, varmasti se liittyy itsetuntoon. Kun kirjoittajaitsetunto on oikein maissa, muiden saamat sopimukset tuntuvat karvaammilta kuin silloin, kun on tyytyväinen siihen, mitä kirjoittaa sillä hetkellä. Minä uskon kyllä parantaviin kokemuksiin - monta sellaista on ollutkin. Positiivinen ja arvostava palaute joltain sellaiselta ihmiseltä, jota itse arvostaa, on yksi parhaita tapoja, luulen. Yleensä sellaiset tulevat puun takaa, eikä silloin, kun niitä toivoo ;).
Lähetä kommentti