Joskus, niinkuin taas tänään, ei huvita mikään. Tai ei se sitä ole, ettei huvittaisi, ei vain - no, ei huvita, mutta ei ota päähänkään. Sen olen tällä viikolla huomannut, että mielialat heilahtelevat aika rajusti. Viikko on ollut kokonaisuudessaan vähän matalalentoa, stressaan asioista, joista ei tarvitse stressata, joita ei ole olemassakaan. Ja vaikken stressaa, niin niin silti se asia pysyy takaraivossa, tukahduttaa. Sitä tämä on, täytyy olla. Ärsyttää. Miksen päästä jo harmeista irti, miksen voi uskoa hyvään sen sijaan, että pelkään pahaa ja teen itselleni pahan mielen. Etenkin kun hyvä on niin paljon todennäköisempää. Ärsyttävää. Ja tälläkin pohdinnalla annan tilaa tuolle stressaamiselle.
Eilen salilla, tänään salilla. Huomennakin ehkä salille. Ainakin voi urheilla ja silloin ei ajattele typeryyksiä.
Eilinen ekstaasi oli ja meni - hämmentävää, miten laidasta laitaan menenkin. Päivä on harmaa ja sateinen. Pyykkikone hurraa. Olen tyytymätön. On tietenkin ihanaa olla virkavapaalla, ei siinä mitään, mutta tämä virkavapaa on vain niin kovin paljon erilainen kuin ensimmäinen. Kirjoitin eilen itselleni muistilistan tulevia käsikirjoituksia varten:
Muistilista käsikirjoituksen viilaamisen varalle
1. Hyväksy se, että viilaaminen on tylsää, turhauttavaa ja hermojakiristävää työtä.
2. Kirjoita myös raakatekstiä ja jos jotain uutta on tullakseen, anna tulla. Tarvitset sitä kaiken viilaamisen vastapainoksi.
3. Urheile.
4. Tee käsillä. Siivoa, tiskaa, pyykkää, askartele, neulo, hakkaa halkoja – mitä tahansa, joka saa sinut tuntemaan, että saat aikaan.
5. Ole kärsivällinen ja ystävällinen itseäsi kohtaan.
Ei sillä, lyön vetoa, että seuraavan kässärin viilausvaihe on taas ihan erilainen, ettei se tunnu lainkaan tältä. Tilanteet ja elämäntilanteet muuttuvat, tekstit ovat erilaisia.
Alan ajatella, että se hetki, kun päästän irti Kreikkalaisista ja lähetän sen kustantamokierrokselle, on tosi lähellä. Kässäri tuntuu teini-ikäiseltä kakaralta, jota kyllä rakastaa, mutta jonka haluaa myös heittää pihalle. Ja samalla erkaantuminen tympäisee (taas niitä halvatun hylsyjä tippuu kustantamoilta seuraavat 1,5 vuotta!), pelottaa (mitä ihmettä kirjoitan seuraavaksi, osaanko kirjoittaa kun ei ole mitään, kun pitää aloittaa ihan tyhjästä?) ja kauhistuttaa (entä jos kustannussopimusta ei tule taaskaan? kuinka iso isku se tällä kertaa on? isompi kuin koskaan?).
Niin. Entä jos alkaisin tehdä sen sijaan että turhaudun? Entä jos kirjoittaisin sen saatekirjeen Kreikkalaisten mukaan? Entä jos korjaisin Tauta niin kuin tiedän, että sitä pitää korjata? Entä jos korjaisin Alfan, enkä vain sysäisi sitä kirjoituspöydän nurkalle? Ja sitten lähetän käsikirjoituksen eteenpäin. Pian. Nopeammalla aikataululla kuin olin luullut.
2 kommenttia:
Moi pitkästä aikaa! Piti käydä kurkkimassa, mitä kuuluu, kun olen itse ollut aika saamaton kaiken suhteen.
Tuo taistelusi viimeistelyn kanssa on niin tuttua. Samoin tunne, että mitähän sitä on kirjoittanut. Ei niistä vissiin pääse ikinä eroon!
Luin monen viikon tauon jälkeen eilen omaa kässäriä. Sehän lähti Kariston kilpailuun. Punastelin itsekseni tässä näytöllä ja ajattelin, että voi ei. Mutta oli siellä kohtia, joista ajattelin, että olenko minä kirjoittanut nuo. En tiennyt, mitä ajatella noista ristiriitaisista tunteista. Päätin, että tulostan koko jutun, luen vielä ja lähetän kustantamoihin. Pakkohan se on, kun on hionnut kovaa kuitenkin sanojensa eteen :)
Viiden kohdan lista on tosi hyvä!
Vaivanpalkka, kiitos kommentoinnista! Yksi osa minusta sanoo, että "tee nyt vain kässäri loppuun ja hankkiudu siitä eroon, jotta tulee parempi mieli ja voit kirjoittaa ehkä jotain lisää" ja toinen osa sanoo, että "virkavapaata on jäljellä: entä jos lähetän kässärin eteenpäin ja en tee loppuvirkavapaan aikana mitään, ja loppuaika menee hukkaan".
Ihan kuin virkavapaa tulisi käytettyä arvoisellaan tavalla, kun pihistelen kreikkalaisten saattamista valmiiksi, turhaudun, olen huonolla tuulella... verrattuna siihen, että lähettäisin kässärin eteenpäin, kenties juhlistaisin sitä ja ottaisin rennosti, kirjoittelisin, hengittelisin syvään loppuajan.
Dämn, että ihminen voi olla idiootti. Kiitos, Vaivanpalkka kun sait minut kirjoittamaan sen tuohon ylle - nyt vasta tajusin, miten vähän järkeä minulla on päässä. Luulenpa, että homma jatkuu sillä, että viimeiset viilaukset (Alfa, ou mai!) ja sitten printtaus, kopiointi ja lähetys. Kuulostaa - helpottavalta :).
Lähetä kommentti