Minulla oli tänään pitkä työpäivä, yli kymmenen tuntia, ja kun kävelin kotiin, ajatuksena oli syödä iltapalaa, lukea Carrigerin Timelessia ja kaatua sänkyyn. Alitajunta päätti toisin, onneksi. Novelliraakile, upouusi. Se vain ryntäsi päähän ja se oli kirjoitettava. Ei sitä tietysti ihan pakko ollut kirjoittaa juuri nyt heti tällä sekunnilla samalla kun söin voileipiä koneen ääressä, vaan se, että se oli kirjoitettava, oli valinta. Minä valitsin sen, että vaikka en muka olisi jaksanut, kirjoitin silti. Arkipäivän pienet valinnat ovat kirjoittamisessa se, mikä minun kohdallani merkitsee. Jaksanko nyt vai jätänkö huomiseen. Jaksan nyt ja sitten kun jaksan, olen kotona, eikä pitkä työpäivä paina enää niin pahasti hartioita, sillä siitä on jo kauan, kokonaisen novellin verran, ja minä olen lentänyt hetken jossain muualla, vaikka lihakset ovatkin nyt jumissa, sillä olen istunut koneen ääressä tänään yhteensä kaksitoista tuntia.
edit:
ps. Nyt olen ihan totaaliaivokuollut ja poikki enkä pysty valitsemaan enää yhtään mitään tälle päivälle paitsi nukkumisen.
2 kommenttia:
Tuttua minullekin tuo novellihurmio. Jos novellin päästä saa kerran kiinni, se on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa auki, ettei se katoa. Kirjoittaminen muutenkin on usein valinta. Eipä kai kenelläkään siihen olisi aikaa, jos sitä aikaa ei itse ottaisi. :)
Timeless on mullakin parhaillaan Amazonista matkalla. :)
Magdalena Hai: Jep, kirjoittaminen on valinta ja itse pitää tehdä sille aika. Toivottavasti Timeless tulee sinulle pian :). Minä ehdin sivulle 90 ja sen jälkeen piti antaa kirja lainaan ja nyt odotan sitä kiihkeästi takaisin... ;).
Lähetä kommentti