Paino

Ei sanoja, ja Bloggerkin on muuttunut, kuulemma virtaviivainen, minusta vieras. Ulkona kevätsade, siellä tuoksui melkein kesä ja märkä maa kun tulin kotiin, melkein, ei kuitenkaan ihan. Ei mitään ihan. Ei yhtään ylimääräistä sanaa, mutta paljon väsyttävää, paljon päätä painavaa, märkiä lapasia ja tukkoisia kukkopillejä. Ei laulua, ei virttä tai iskelmää, ei kirkkaita silmiä, ei yhtään toiveikasta ajatusta.

Miten tällaisinä iltoina kaikki on niin kaukana, ettei yllä hipaisemaankaan, ei edes ajatuksella. Kustannussopimus? Ei ikinä, ei tässä universumissa. Realistisempaa katsella unia kuin unelmia ja toivoa, että maailmassa on jäljellä jotain armollisuutta eikä minun tarvitse juuri ensi yönä katsella unta siitä mitä en saa.

Väsymyksen kädet ovat kevyet kun se tulee kohti, mutta painavat sitten kun se siunaa niillä, laskee otsalle ja päälaelle, eikä ota pois. Päivät ovat valoisia ja hyvä kai niin, vaikka valo osuukin osaamattomuuteen kuin pesemättömään ikkunalasiin. Toivo on sen verran vähissä, että siitä ei saa edes kynsikkäitä, ja keväällä tuulee mereltä niin kovin kylmästi.