On päiviä, jolloin asiat ovat haaleita. Sellaisia jäähtyneen kylpyveden oloisia. Liian lähellä ihonlämpöä, että olisi kiva loikoilla, mutta sen verran lämmintä kuitenkin, ettei viitsisi nousta vedestä poiskaan. Sitten sitä haahuilee siinä reunamilla, ei tiedä kumpaa olisi, kylvyssä vai kylpenyt.
Sellaisina päivinä minä joskus kiihdyn. En oikeasti, mutta näennäisesti. Hakeudun puhumaan asioista, joita puhuessa ääneni voimistuu, ilmeet suurenevat, pieni liioittelu rajaa epämääräisen pois. Asioita, joista puhuessani voin olla varma, että kuulijat tietävät, mitä mieltä olen. Ja sekunnin kuluttua, kun puhelu on ohi, puheenvuoro on ohi, jätän kiihtymyksen jälkeeni kuin hupparin ja huomaan, että ei se lämmittänytkään, että kiihtymyksen aiheuttamat liikahdukset olivat harhaa. Silti ne olivat tarpeellisia. Saatoin kuvitella pienen hetken, että sillä on väliä, makaako kylpyvedessä ja odottaa sen jäähtymistä vai nouseeko sieltä pois. - Ja vaikka tarvitsin tuota kuvitelmaa, jälkeenpäin olen turta ja tuntuu kuin olisin jäljitellyt huonosti itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti