Soisin, että niskani olisi jo kunnossa. Päivällä se onkin. Iltapäivällä se alkaa hyvin vaivihkaa kovettua vasemmalta puolen pieneksi sumpuksi. Illalla, kun olen kotona, ruoka on jo syöty, istun koneen äärellä, se pieni kireä sumppu alkaa hyvin hellästi lähetellä lempeitä päänsäryn haaveita takaraivolle. Samalla se ilmiantaa itsensä, mykertyy niin tiukaksi, että sattuu.
Pääni kääntyy kyllä, mutta koko ajan olen tietoinen siitä, että niskassa on jotain väärin. Vasemmalle kääntäminen sattuu hiukan, tiukka mytty ilmoittaa, että ei, häntä ei puristeta kasaan, häntä ei vaadita mihinkään asentoihin, hän on, tässä, ihan itse, ei tarvitse tulla sorkkimaan. Itse asiassa häntä ei kannattaisi edes ajatella, sillä hän osaa kyllä ilmoittaa olemassaolostaan ajattelemattakin.
Hieroja sanoi viime viikolla, että niska saattaa tulla kipeäksi vielä pari-kolme viikkoa jälkijunassa. Että jos hevosen selästä tippuminen on lytännyt kaularankaa, niin lyttäyksen purkaminen sattuu. Ja että niskassa oli viime viikolla vielä suojakramppia, että se saattaa kestää. Niin tuntuu kestävän. Pitäisiköhän minun nappailla vielä pariksi yöksi niitä sinisiä pillereitä? En kyllä syönyt niitä niin kauan kuin lääkäri käski.
Minulla on kuumahauteena toimiva sydän. Sen voi elvyttää keittämällä muutaman minuutin ajan. Taitaa olla aika laittaa kattila tulelle ja keittää sydän kuntoon. Illalla voin sitten hautoa onnetonta niskaani sillä, pyytää, että niskani lihakset eivät puristuisi enää nyrkkiin.
Niin - tämän blogin piti kai käsitellä kirjoittamistani eikä erilaisia vaivoja. Joo joo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti