Raakaa tekstiä

Karpalo kyseli eilisen blogimerkintäni kommenttilootassa, että mitä raakatekstini tarkoittaa käytännössä. Koska kysymys on hyvä ja vastaus aika pitkä, ajattelin saman tien käyttää koko merkinnän raakateksin olemuksen pohtimiseen. Etenkin kun en ole tänään ehtinyt kirjoittaa mitään. Töidenjälkeisaika meni uuden tummansinisen ratsastuskypärän hankkimiseen ja Viljami-vauvan moikkaamiseen. Mutta nyt: kypärät ja vauvat sikseen, käydään asiaan.

Raakateksti voi saada alkunsa mistä hyvänsä - pienestäkin sysäyksestä voi päästä matkaan. Sanan tai tunteen kuvaus johtaa johonkin muualle. Sääntöjä (jos niitä säännöiksi voi sanoa) minulla on muutama. Huomannette, että ne ovat paljon sukua Natalie Goldbergin treenikirjoittamisen säännöille.

1. Anna mennä.
2. Älä välitä käsialasta.
3. Älä jää miettimään sanavalintoja. Jos heti ei löydy sopivaa adjektiivia, suolla niitä mahdollisimman paljon paperille ja jatka sitten eteenpäin.
4. Kirjoita ihan kuinka tyhmiä juttuja tahansa (mitä enemmän kirjoitat paskaa, sitä enemmän joukossa on myös hyviä juttuja).
5. Älä korjaa ns freudilaisia lipsahduksia tekstistä, vaan jos huomaat, että tuli väärä sana, kirjoita sen perään uusi. Joskus lipsahduksista poikii kokonainen maailma.
6. Älä huolehdi oikeinkirjoituksesta.
7. Anna tekstin mennä ihan mihin ja kuinka epäuskottavaan suuntaan hyvänsä.
8. Älä huoli.

ja huom!
9. Kirjoita rumaan ja halpaan muistivihkoon, niin ei tule paineita siitä, että "näin hienoon kirjaseen pitäisi kirjoittaa jotain hienoa".

En kuitenkaan kirjoita raakatekstiä mitenkään orjallisesti. Joinain päivinä huolehdin oikeinkirjoituksesta enemmän, toisena päivänä mietin sen adjektiivin osuvaksi, ennen kuin jatkan matkaa. Se ohje, josta yritän pitää kiinni, on numero 7. Yritän olla kontrolloimatta, annan ajatusten mennä mihin suuntaan tahansa.

Joskus minulla on tunnetila, lause tai kuva, josta lähden liikkeelle. Usein koen omaa elämääni tarinana "tässä minä kävelen, minulla on kepeät askeleet ja olen menossa töistä kotiin. puiston laidalla on pultsareita ja minä kävelen ryhdikkäästi ohi." ja sitten kun pääsen muistivihon ääreen, alan kirjoittaa tarinaa muistiin. Yleensä muutan minä-muotoiset ajatukset hän-muotoon, jotta olen vapaampi lähtemään ajatusten mukana mihin vain. Jos pysyn minä-muodossa, pitää yleensä ponnistella enemmän, jos haluaa päästä irti. Minä-muotoinen teksti ei lähde omille teilleen helposti, koska yliminä toteaa että "hei, enhän minä noin tehnyt!" Jossain vaiheessa suolsin sivukaupalla ihan oikeasti tylsää ja tyhmää "kävin äsken kaupassa, siellä oli ihmisiä, sitten tulin kotiin" -tekstiä, mutta juuri tuo kolmannen persoonan käyttäminen auttaa yleensä pois oman pään kiertämisestä.

Toisinaan aloitan Goldbergin vinkkien mukaan sanasta "muistan". Nappaan ensimmäisestä muistamisesta kiinni, oli se sitten lapsuudessa tai edellisen puolen tunnin aikana sattunut tapahtuma. Kirjoitan ja kirjoittaminen poikii lisää tekstiä. Joskus kuvailen jotain näkemääni. Kadulla vastaantullutta ihmistä, kantakuppilaa (jos olen siellä), taivaan väriä. Tunnetta, tiettyä värisävyä: kerron mistä sen löytää ja mitä se muistuttaa ja mistä se muistuttaa.

Raakatekstin kirjoittamisen avulla olen oppinut käymään heti asiaan. Olen oppinut avaamaan "sisäisen silmäni" (niin kuin professori Punurmio sanoisi) tarinoille. Niitä on niin paljon. Niitä tulvii joka paikasta, jos ne päästää sisään.

Kerran näin ratikkapysäkillä miehen, joka kantoi leivoslaatikkoa. Kirjoitin heti kotiin päästyäni hänestä. En osannut päättää, kuka hän oli, kenelle vei leivoksia, joten kirjoitin hänelle lyhyesti ja nopeasti monta mahdollista elämää - se oli hieno harjoitus ja näytti konkreettisesti sen, että sanoja on, jos niitä vain kutsuu. Tarinoiden kyytiin lähtemisessä on se hyvä puoli, että katkelmasta saattaa syntyä novellin siemen tai luuranko kokonaiseen tekstiin.

Mitenkä Lambda sitten syntyi eilen? Menin töiden jälkeen lähikuppilaan. Suorastaan hyppelehdin mäkeä alas lähikuppilalle ja hyppelehtimisen, iloisen kävelyn tunne oli niin voimakas, että kun pääsin pöytään teeni kanssa, aloin heti kirjoittaa iloisesta kävelystäni yksikön kolmannessa persoonassa. Kynä napsi tekstiin mukaan yksityiskohtia, jotka eivät olleet tapahtuneet tosielämässä ja mitä pidemmälle teksti meni, sitä enemmän jouduin harhapoluille todellisuuteen nähden.

Illalla kotona kirjoitin raakatekstin koneelle, sillä se oli tarina, vähän muotoutumaton, tosi raaka, mutta tarina kuitenkin. Kunhan teksti hiukan lepää, katson, mitä teen sille.

Joillekin raakatekstitarinoille ei tarvitse tehdä paljon mitään: lisätä vähän jotain, poistaa jotain, ja sitten ne muistuttavatkin jo novellia. Toisista ei jää prosessin jälkeen jäljelle kuin alkuidea tai tunne ja loppu on ihan uutta. Osasta en tule hullua hurskaammaksi, sillä suurin osa raakatekstistä on ihan roskaa, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Sanat pysyvät vihkossa ja luen vihkon myöhemmin läpi. Alleviivaan vanhasta raakatekstistä ne ideat, sanat tai ilmaukset, jotka ovat mielestäni hyviä tai herättävät ajatuksia. Välillä alan sitten raakatekstin kirjoittamisen tällaisesta edellisestä muistivihosta lainatusta raakatekstin osasta.