Eleanor Rigby

Lupasin männäaikoina Kesäminkille, että kerron, mitä tykkäsin Douglas Couplandin Eleanor Rigbystä. Nyt kun pikaisesti googlasin Couplandin, huomasin, että Eleanor on hänen tieskuinkamones kirjansa. Niin, olisi pitänyt huomata, ettei kirjailija ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Lukuelämys oli nimittäin hämmentävä. Hieno, perusteellisesti omituinen, hiukan riemastuttava ja hervoton, hiukan hämmentävä ja suositeltava. En sano, että Eleanor Rigby kuuluisi tästä lähin top5:eeni (älkää kysykö, en pysty kertomaan top5:sta), ei missään nimessä, mutta kirja oli silti hieno. Hyvä. Tykkäsin siitä kovasti. Etenkin lopusta. Spoilaankohan, jos sanon, että loppu oli yllättävä. Että tykkäsin lopussa siitä, ettei se ollut se oletettu kuvio. Siitä, että niin sanottu onnellinen loppu ei ollut ollenkaan siirappinen, vaan se, mitä ei osannut arvata, tuntui äkkiä ainoalta mahdolliselta loppuratkaisulta. Lisäksi kertojanäänen lakonisuus - se iski. Asioita todettiin. Pidän toteamisesta, sillä monesti totean itsekin, ihan elävässä elämässä, etenkin kirjoittaessani. Kirjoittaessani asiat eivät ole hyviä, huonoja, traagisia, kauniita, mitään sellaista. Ne vain ovat. Asioita tapahtuu päähenkilöilleni ilman, että pysähdyn arvottamaan niitä. Couplandin päähenkilö suhtautui elämään jollain tapaa samalla lailla. Se vain tapahtui hänelle.