Loma lähenee loppuaan. Kyllä, voisin jatkaa sitä, mutta keväisen virkavapaan jäljiltä on vielä voimia jäljellä, eikä kesäloma ole ollut niin pakottava, kuolemanvakava asia tänä vuonna. Sitä paitsi odotan jo syksyä. Syksy on aina merkinnyt minulle uuden alkua, juontaa kai kouluvuosista. Syksyllä aloitetaan kaikkea. Harrastuksia, opiskeluja, terveitä elämäntapoja ja niin pois päin. Lisäksi syksyllä tulee arki. Kesä on erityisaikaa. Ihanaa kyllä, täynnä mahdollisuuksia, mutta silti, kesä ei ole pysyvä olotila, eikä se ole arkea. Ja minä tuppaan olemaan niin tylsä ihminen, että saan siitä arjesta kiksejä, tavallaan.
Mitä sitten odotan syksyarjelta? Sitä, että vapaa-ajan rytmittää kirjoittaminen, opiskelu (ajattelin harrastaa vähän avointa yliopistoa), liikunta, koti ja ystävät. Kirjoittamista odotan erityisesti. En koskaan saa mitään järjestäytynyttä aikaiseksi kesällä, joten syksyn tullen kerätään kesän palaset, katsotaan, saako niistä mitään ja jatketaan vanhojen ja uusien tekstien parissa. Tänä syksynä palaan Kreikkalaisten pariin. Lisäksi muutama uusi novelli pitää katsoa loppuun asti, niistä joku päätyy ehkä Kreikkalaisten osaksi, sopisivat hyvin.
Syksyltä odotan myös liikunnan säännöllisyyttä. Jumppaa ja salia. Lisäksi juoksin viime viikolla kaksi kertaa ja tässä kohtaa kaikkien kuuluu lentää selälleen hämmästyksestä. Minä nimittäin en juokse. En. Koskaan. Ole ikinä. En juokse. Edes. Yrittänyt. Enkä yritä. Juokseminen ja minä, me emme sovi yhteen. Siinä hengästyy niin että tulee veren maku suuhun. Alkaa koskea hämmentäviin paikkoihin. Nivelet kipeytyvät ja tulee rasitusvammoja. Kaikesta tästä huolimatta lipesin viime viikolla ja kokeilin. Maailma laajeni. Herranjestas. Jaksoin juosta. Ihan oikeasti. Juoksin molemmilla kerroilla ainakin kaksi kilometriä, ja enemmänkin olisin jaksanut, mutta koska tuostakin tuli lihakset ihan tarpeeksi kipeiksi, kävelin loppumatkan. Tiedän, ettei kaksi kilometriä ole mitään, mutta toisaalta, en ole ikinä koskaan elämässäni juossut niin pitkästi, vielä vähemmän hyvävoimaisena. Joten minusta tuntuu, että tänä syksynä lisään liikuntarepertuaariini satunnaisen lenkkeilyn. Itseni voittamisen.
Tänään siivosin. Tai no, osa on vielä siivoamatta, keittiö ja vessa, mutta hyvä alku. Huomenna sitten loput. Seuraavaksi syön. Uunissa muhii kanankoipia (juu, idioottimaista tehdä uuniruokaa juuri kun sain kodin viilennettyä vain +26 asteeseen - ei muuten ole enää +26...) ja niiden viereen ajattelin vihanneksia. Niiden lisäksi voisin vähän lukea. Ruokapöydässä, tietysti.
Siivoaminen nosti esiin kaikenlaisia tavaroita, jotka olivat hautautuneet kesän aikana röykkiöihin. Niin kuin tuon printin, jossa on Kontaktin kynäkorjaamia runojani. Tosiaan, olin unohtanut sen, että voisin alkaa muokata joitain runojani, ihan vain opettelun vuoksi. Siivoaminen kohdisti katseen myös neulomuksiin. Alkaa olla hinku, kolmiohuivit eivät ole edenneet moneen kuukauteen. Katsotaan vaan, miten ranne kestää neulomisen.
Oma koti on ihana asia, etenkin siistinä. Tuntuu, että olen valmis asettautumaan taas pesäksi. Sekä kotiin että kirjoittamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti