Kyllä se tästä

Oi jos saisin yhden tasaisen päivän! Sellaisen, että saisin olla suhteellisen hyvällä tai neutraalilla tunnelmalla koko taivaallisen päivän alusta loppuun. Se olisi autuutta. Mistä voitte päätellä, että juuri nyt arkeni ei ole kovin tasaista. Ei ole, ei. Ei kaikki mikä tapahtuu, ole pahoja, on siellä välissä niitä kevyempiäkin hetkiä, mutta siinäpä se, että heti kun jostain takaiskusta saa itsensä taas jaloilleen, niin eiköhän kohta tapahdu taas jotain, mikä heilauttaa tunnetilan paniikin puolelle, tai vähintäänkin taustalla vaanivan, kalvavan huolestuneeksi. Että kirjoita tässä sitten. Ei sillä, ei ole ollut aikaakaan. Enkä kuitenkaan pode kriisiä siitä, että en ole kirjoittanut taas moneen päivään. Kirjoittamiselle on aikansa. Kriisien selvittämiselle on aikansa. On aika sille, että istutaan ystävien kanssa alas ja syödään hyvin. Sille, että hikoilee jumpassa, eikä ehdi ajatella mitään kalvavia asioita. Sillekin on aikansa, että vain on, eikä tiskaa, vaikka pitäisi, eikä pyykkää, vaikka pitäisi, eikä kirjoita, vaikka pitäisi. On vain. Lataa akkuja ja ajattelee, että kyllä se tästä. Kyllä se tästä. Kyllä se tästä.

Sitä paitsi - tulee viikonloppu. Tulee perjantai, joka on vapaa töistä, koska teen edelleen nelipäiväistä viikkoa. Silloin voin kirjoittaa, sen jälkeen kun olen ensin suorittanut muutamia ikäviä asioidenhoitamisia. Mutta joka tapauksessa. Perjantaina. Minä. Kynä. Vihko. Kirjoituskahvila. Viikonloppuna jaksan ehkä palata taas Volvon editoinnin pariin. Printti on kahdessa pinossa pöydällä, ohuemmassa pinossa läpikäydyt sivut ja paksummassa ne, jotka ovat vielä tekemättä. Mutta viikonloppuna. Kyllä minä vielä. Sitä paitsi työn alla on kuitenkin Volvo, joka pitää minusta huolta. Se on pitänyt minusta huolta jo reilun vuoden ajan ja luotan siihen niin kuin vain Volvoon voi luottaa.