Kävin kirjoituskahvilassa. Kirjoitan vihkoon pätkiä yhdestä ja samasta kohtauksesta, uudelleen ja uudelleen. Kirjoitan sitä samaa kohtausta kolmatta tai neljättä kertaa, tai osia siitä. Haluan tunteen oikeanlaiseksi ja sanat helpoiksi. Kirjoitan sitä samaa kohtausta vielä varmasti kaksi tai kolme kertaa ja sitten kun istun koneen äärelle, yritän punoa niistä kaikista eri versioista ja kaikista eri katkelmista sen yhden oikean, jota voin editoida edelleen.
Tänään raakateksti sujui taas. Sekä se osa, joka oli terapiakirjoittamista, omien tunteiden lataamista paperille, kuin se osa, kun kirjoitin Volvoa, sitä yhtä ja samaa kohtausta taas uudelleen. En tiedä, onko tänään kirjoittamani laadullisesti mistään kotoisin, mutta ajatuksellisesti se on. Tunnen sen. Ei mitään väliä, vaikka en koskaan käytä tänään kirjoittamaani raakatekstiä mihinkään, mutta se oli tärkeä kirjoittaa. Se avasi uusia yhteyksiä ajatusteni välille, se visualisoi minulle minua itseäni, se teki hyvää niin kuin vain kirjoittaminen tekee: juurrutti, maadutti, rauhoitti olemaan läsnä siinä missä on.
Olen lukenut tänään taas Pressfieldin The War of Artia ja pidän siitä yhä enemmän. Joissain kohdissa olen Pressfieldin kanssa eri mieltä, mutta sekin on hyvä, että tunnistaa omat erimielisyytensä ja pystyy artikuloimaan ne itselleen. Pystyy ajattelemaan sanoilla pelkkien tunteiden sijaan.
Äsken satoi luntaräntää pyryn verran ja maisema oli sumea. Sade lakkasi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja nyt näyttää kuin ei koskaan olisi pyryttänyt mitään. Musta on mustaa ja puunlatvat ovat punertavia tai kellertäviä, maa valkoista tai loskan väristä. Asiat ovat tarkkarajaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti