Kaupasta tullessani ymmärsin yhden asian kässärin rakenteesta. Tajusin, että sivujuonen yksi kohtaus kuuluu oikeasti käsikirjoituksen loppuun, eikä siihen missä se nyt on. Lopussa sillä on luonnollinen paikka, johon se kuuluu. Aurinko lämmitti selkää ja näin taas hetken ajan, millainen Volvosta voi tulla. Käsikirjoitus ei tuntunut hetkeen yhtään niin epätoivoiselta ja keskeneräiseltä kuin millainen se varmaan oikeasti on. Nuo tajuamisen hetket, kun tietää, mitä tekstille pitää tehdä, ja näkee sielunsa silmin, mitä siitä voi tulla, ovat niitä, jotka potkivat eteenpäin silloinkin kun ei huvita.
Päästyäni kotiin ja laitettuani ostokseni jääkaappiin lähdin samoin tein uudestaan ulos. Suorinta tietä kirjoituskahvilaan. Teekupillista myöhemmin olin sekä kirjoittanut Volvoon pätkän lisää siihen siirrettävään kohtaukseen että omituisen tarinan miehestä, joka perustaa kahvilan. Ei mikään kaunokirjallisuuden helmi, mutta tarina, joka versoi ajatuksesta, joka tarttui minuun matkalla kotoa kirjoituskahvilaan ja jonka halusin paperille.
Kello oli kaksitoista kun lähdin kirjoituskahvilasta ja minusta tuntui kuin olisi ollut jo myöhä iltapäivä. Kotimatkalla en saanut ideoita eikä yksikään tarinanpoikanen tarttunut hihasta kiinni. Tänään on kuitenkin tiedossa vielä siirtymisiä paikasta A paikkaan B ja sieltä paikkaan C ja takaisin kotiin. Ei minua haittaa, jos noidenkin matkojen aikana tajuan asioita Volvosta tai löydän ajatuksia, joista tulee pieniä tarinoita.
2 kommenttia:
Kuinka paljon sinä kuulostelet ympäristöäsi? Poimitko ilmasta ihmisten keskustelunpätkiä, heidän tunnetilojaan? Yritätkö ryömiä silloin heidän nahkoihinsa, kokea asioita heidän kauttansa, jotta voit siirtää ne mahdollisesti joskus merkkeinä paperille? Minä teen tätä valtavasti, vaikka en ole kirjoittanut mitään. Käyttäydyin kuin piilokirjailija.Tai luulen niin. Tai sitten olen vain kummallinen.
Jarkko Martikaisen radio-ohjelmassa kerrottiin, että Gösta Sundqvist kuljeskeli Helsingissä ja matkusteli raitiovaunuissa ja kehitti näin aiheita biiseihinsä. Hän itse ei oikein tuntenut kuuluvansa mihinkään ryhmään, hän kelluskeli ja pujahteli ihmisten välistä ja varasti palan elämää mennessään.
Karenina, kyllä minä kuulostelen. En tiedä katselenko kuinka paljon yksittäisiä ihmisiä (vaikka muistan vieläkin yhden leivoslaatikkomiehen syksyltä 2007 - sepitin hänelle kokonaisen vaihtoehtoisten todellisuuksien universumin ja ajatus hänestä edustaa nykyään minulle sitä, kuinka kirjoittaessa voi lopultakin luoda ihan mitä vain), mutta ihmisiä, maisemia, tuoksuja ja ääniä minä kyllä tarkkailen. Ja joskus joku näkymä ihmisineen tekeytyy päässä kuvaksi, joka toimii alkusysäyksenä jollekin tarinalle. Tai tyhjä liikehuoneisto, jonka ohi kävelen, ja niin edelleen.
Elämien kuvitteleminen ihmisille on kyllä hauskaa :). Voin hyvin kuvitella, että Gösta Sundqvistille ihmisten tarkkailu ratikassa on ollut hyvää materiaalia. Minä olen huomannut, että jos siirryn johonkin vieraaseen kaupunkiin, niin ihmistenkin tarkkailu on helpompaa kuin kotona. Kotona kaikki on olevinaan niin tuttua, kun taas vieraassa kaupungissa sitä katsoo kaikkea ihan toisin silmin.
Lähetä kommentti