Eilen tein huomion sukupolvien välisestä kuilusta. Tällä kertaa kyse on minua noin 10 vuotta nuoremmista ihmisistä, jotka ovat eläneet nuoresta asti sosiaalisen median läpitunkemaa elämää. Heille on tärkeintä dokumentoida kaikki ympäröivä ja raportoida siitä reaaliajassa eri medioihin. He eivät ehdi nauttia elämästä, sillä heillä on kiire ottaa kaikki talteen.
Eilisellä U2:n keikalla olin kentällä seisomapaikoilla. Odotin paitsi hyvää keikkaa, myös hyvää tunnelmaa yleisön joukossa, niin kuin hyvillä keikoilla yleensä on. Tunnelmaa ei syntynyt. Ympärilläni seisovilla ihmisillä oli liian kiire ottaa digikuvia lavarakennelmasta, lieriön muotoisesta jättiscreenistä ja yhtyeestä, jotta he olisivat ehtineet nauttia keikasta. Ihan oikeasti: digikamerat ja kännykät ojossa porukka kuvasi keikkaa. Taukoamatta. Vähän väliä kuvaaminen piti keskeyttää ja katsoa, millaista saalista oli tullut, ja jos käytettiin kännykän kameraa, kuvat ladattiin heti raporttien kera Facebookiin. Jos Bono käski, käsiä taputettiin yhteen noin kymmenen sekunnin ajan ja sitten lopetettiin, sillä pitihän siitäkin hetkestä saada kuva. Koska yleisöllä oli kiire kuvata, he eivät ehtineet eläytyä keikkaan ja ne väliajat, kun ihmiset eivät kuvanneet, he seisoivat kertakäyttösadetakeissaan tumput suorina. Kentällä. U2:n konsertissa. Hiljaa paikallaan. Lanne ei liikkunut, jalka ei naputtanut tahtia. U2 vyörytti hittiä toisen perään ja mitä teki Suomen nuoriso? Ei mitään. Sellainenkin maailman loistokkain kappale kuin With or Without You sai aikaan ainoastaan pientä huojahtelua jalalta toiselle. Me siskon kanssa kyllä pidimme hauskaa (emme mitenkään suurieleisesti, mutta taputimme, huusimme, heilutimme kättä ilmassa) ja huvittavaa kyllä, sisko sai tämän johdosta jopa ärtyneitä mulkaisuja osakseen. Voi apua.
Olen onnellinen, että minusta ei tule ikinä ihmistä, jonka täytyy dokumentoida taukoamatta, jotta voi myöhemmin muistella asioita, joita on kokenut, mutta joita ei muista, koska on dokumentoinut taukoamatta.
Hetkessä eläminen ja olemisesta nauttiminen on elämän kulmakiviä. Tuntuu siltä, että kokonainen sukupolvi on missannut sen taidon täysin.
6 kommenttia:
Niin totta! Hyvin kirjoitettu kuvaus nykymaailman menosta. Postauksesi sopisi kolumniksi johonkin lehteen.
Tulee mieleen taannoinen mainos, jossa hehkutettiin jotenkin tyyliin"
haluan olla kaikkialla kaikkien kanssa yhtä aikaa". Ja missä näin ajatteleva ihminen on? Ei missään läsnä, ei kenenkään kanssa, ei koskaan ;aina jossain muualla.
Maarit, kiitos! Tuo "kaikkien kanssa kaikkialla yhtä aikaa" on ihan absurdi ajatus. "Aina jossain muualla" kiteyttää sen hyvin. Ihan sääliksi käy niiden ihmisten puolesta. Tälläkin hetkellä ne lataavat kuvia ja videoita nettiin, eivätkä muista mitään kuvien ulkopuolelta...
Karmeeta! Me olimme katsomossa, en havainnut samanlaista ilmiötä siellä, vaikka oma miehenikin kännykällään jotain kuvasi. Tai sitten katsomossa olivat kaikki "vanhat" tai sitten olin itse niin fiiliksissä, etten tajunnut edes.
En ole tuota mainosta nähnyt ja saatoin käsittää idean väärin, mutta minulla on aina ollut tuollainen kaikkialla olemisen halu (ei kaikkien kanssa tosin). Sellainen aina väärässä paikassa olemisen tunne ja kaiken näkemisen tarve (ehkä ulkoapäin, osallistumatta). Se on ollut ihan pienestä asti, läsnäolon vaikeus myös, jonkinlainen ikuinen kaiho jatkuvasti muualle - fyysisesti ja ajatuksissa. Olen pohtinut, että omalla kohdallani juuri se on saanut kirjoittamaan.
Katja, minä koen tuon U2-kokemuksen valossa tuon mainoslauseen siten, että ei ole kaihoa toisaalle, vaan ihmiset tarvitsisivat muutaman käden lisää: yhdellä facebookkaisi, toisella tweettaisi, kolmannella tekstaisi, neljännellä kuvaisi, viidennellä lähettäisi niitä kuvia kaverille... Että ihan oikeasti ja konkreettisestikin halutaan jakaa jokainen hetki kaikkien kanssa. Pelottavaa.
Ehkä konsertissa tosiaan olisi pitänyt olla istumakatsomossa, kuten muutkin "vanhat", tai sitten ihan lavan hollilla, red zonella, oletan, että siellä oli hardcorefaneja ja tunnelmaa.
Katja vielä, jännää miten pystyt analysoimaan noin hienosti tuon kirjoittamisen tarpeen lähtökohdan. Minä en tiedä yhtään, mikä minut on ajanut kirjoittamaan - ei mitään selkeää luonteenpiirrettä tai tuntemusta taustalla. Ainoastaan se, että haluan kirjoittaa. Tai sitten en osaa analysoida itseäni - mikä sekin voi olla erittäin totta. Tätä pitää miettiä.
Hei, olen tosi iloinen että löysin blogisi, Rooibos! Tästä sinun U2-kokemuksesta tuli mieleen, kun itse olin katsomassa erästä toista artistia (sattumoisin suurin suosikkini ikinä), ja harkitsin vähän aikaa videokameran mukaan ottamista. Olin eturivissä - niin, ja päätin jo etukäteen, että menen tietenkin eturiviin - joten olisin ehkä saattanut saada ihan kelvollista kuvaa muistoksi. Jätin kuitenkin kameran kotiin, koska ajattelin, etten pysty keskittymään keikkaan ollenkaan, jos pitää samalla keskittyä olemaan heiluttamatta kameraa. Ja niin siinä varmaan olisi käynyt. Digipokkari tosin oli mukana, mutta sillä nyt oli helppo räpsäistä pari kuvaa silloin tällöin, vuorotellen kaverin kanssa.
Muutenkin, tuntuu hassulta että nimenomaan kuvattu muisto tuntuisi konkreettisemmalta kuin vaikka päiväkirjaan kirjoitettu. Missäköhän vaiheessa se on muuttunut niin?
PS. yritin laittaa blogisi tilaukseen, mutta taidan olla vielä liian tumpelo näissä blogi-asioissa, kun ei onnistunut. Mutta käyn silti aina täällä kurkistamassa, mitä olet kirjoittanut!
Hei elina ja tervetuloa :). Itse olen huomannut joskus ulkomailla upeissa maisemissa, että jos vain ottaa kuvia, ja miettii koko ajan, että joo, vielä tosta ja tuosta saisi hienon kuvakulman jne, niin jää se maiseman katsominen rajalliseksi. Kameran läpi näkee vain pienen osan, kun taas omilla silmillä kokee ihan eri tavalla.
Lähetä kommentti