Hellurei!

Muistuttelen vielä täällä vanhallakin puolella, että jos seuraatte jorinoitani jatkossakin, niin olkaapa kilttejä ja päivittäkää omassa blogissanne linkki tänne uuteen osoitteeseen, mutta vanhaan Rooibokseen! 

Nyt! Kolme syytä elää!

Nyt se on menoa ja tässä se tulee:

Minun pieni Volvoni sai nimekseen Kolme syytä elää ja löytyy Atenan kesä&syksy 2016 -luettelosta sivulta 19 ja minä olen ihan täpinöissäni.

Koska Atenan katalogi on nyt ulkona, teen seuraavaksi sen, mitä olen lupaillut jo pitkään: siirryn bloggaamaan uuteen osoitteeseen omille sivuilleni. Rooibos kirjoittaa yhä, mutta uudessa osoitteessa, ja kaikki te, joilla on omassa blogissanne linkki tänne vanhaan Rooibokseen, olkaa kilttejä ja päivittäkää linkki osoittamaan uusille sivuille.

Rooibos jatkaa kirjoittamista täällä.

*   *   *

En oikein osaa sanoa, miltä nyt tuntuu. Hienolta! Upealta! Pikkuisen pelottavalta, tosi jännittävältä, innostuneelta ja ties mitä. Ja nyt sitten kaiken keskellä blogi muuttaa uuteen osoitteeseen. Yhden aikakauden loppu tämäkin. Jatkan tietenkin bloggaamista, mutta silti, en bloggaa enää anonyyminä Rooiboksena. Tässä sitä nyt ollaan. Vähän hämmentää ja samalla on kivaa. Toivottavasti te kaikki lukijat pysytte matkassa ja tulette uusille sivuille myös. On ollut hienoa blogata näin pitkään ja näin hyvien tyyppien ympäröimänä ja toivon tosi paljon, että sama meno jatkuu vieläkin. Uusilla sivuilla on jo vähän sisältöä - suunnilleen kuukauden ajan olen julkaissut bloggaukseni myös uudessa osoitteessa, ettei uusi blogi olisi tänään muuttaessa niin tyhjä ja olo siellä niin orpo. On siellä uudessa osoitteessa tietenkin myös jotain, mitä ei täällä ole, koska kuten sanoin, pitäähän sitä vähän sisustaa ennen kuin asettautuu taloksi.

Tulkaa mukaan odottamaan syksyä ja Volvoa ja kaikkea, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ja teille kaikille uskollisille lukijoille: tähänastisesta kiitos.

Kynän kautta

Tänä aamuna kirjoitin kymmenen minuuttia. Kymmenen varastettua minuuttia. Sen jälkeen ei mitään. Ennen nukkumaanmenoa aion vielä, edes jotain. Tämä on tällaista tekohengityskirjoittamista. Pitää minut paremmassa kuosissa kuin kokonaan ilman oleminen, mutta ei riitä kuitenkaan. Hajanaisia raakatekstisivuja, pätkiä tuntemattomien ihmisten elämistä, sekalaisia huomioita ympäröivästä aamusta ja tunteista. Yksi novellinpoikanen, joka pitäisi päästä kirjoittamaan kunnolla koneelle, koska siitä ehkä saattaisi tulla jotain, edes harjoitelma omaksi iloksi, mutta ei, illat ovat täyteenpakattuja kuin sukkalaatikko ja uni on tärkeää, jotenkin aina vain tärkeämpää, koska ilman riittävää unta sitä haahuilee ja on huonotuulinen ja kaikki on paljon raskaampaa, myös kirjoittamaan ryhtyminen. Joinain aamuina tulen bussilla ja olen kokeillut jopa bussissa kirjoittamista. Minä, joka olen aina alkanut voida pahoin autossa lukemisesta. Ehkä olen räplännyt kännykkää tarpeeksi bussissa ja siedättynyt tai jotain, koska en oksentanut kirjoitusviholleni. Käsiala oli kyllä aika sietämätöntä, mutta sinäkin aamuna kirjoitin, edes vähän.

Tuntuu, että jostain se aika on revittävä, kirjoittamiselle on raivattava tilaa, edes se kymmenen minuuttia päivässä, vaikka sitten sinne aamuun. Ajattelin aina, että minusta ei ikinä ikinä tule aamukirjoittajaa edes kymmenen minuutin verraksi. Raivaamisesta huolimatta tuntuu siltä, että savotta on epätoivoinen: kokonaisen pellon raivaamista varten pitäisi pystyä muuhunkin kuin karsimaan metsän puista oksia. Pitäisi kaataa ne puut, repiä kannot ylös, polttaa kannot, muokata maa, kylvää siemen. Ja tuntuu, että täällä sitä vain harvennetaan oksia. No, jostain se aika tulee, on aina ennenkin tullut, enkä minä vain halua sitä, minä tarvitsen sitä. Jostain se aika tulee. On palikoita, jotka pitää järjestää paikalleen ja niiden väleihin jää aikaa ja sitten pitää siirrellä niitä järjesteltyjä palikoita niin että monta pientä aikarakoa kasaantuu yhteen vähän suuremmaksi, sillä koko ajan jossain ohimon vieressä on se todellisuus, joka on olemassa vain kynän kautta.

Mielenrauhaa

Lintuhavainnot jatkuvat. Edellisen postauksen kajalia käyttävä varpunen ei ole selvinnyt vieläkään, mutta lauantaina sain kasan uusia bongauksia. Ehkä hienoin oli harmaahaikara. Sen lisäksi nähtiin joutsenia, västäräkki (nyt jo!), tiiroja ja kasa ei-tunnistettuja hanhilintuja. En ole oikea lintubongari, mutta tykkään linnuista ja tunnistan niitä jonkun verran. Lauantaisen retken piti olla enemmänkin kävelyretki kuin linturetki, mutta parasta oli kaikki. Oli hiljaisuutta, joka oli niin läpitunkevaa, että kaukainen linnunlaulu oli niin vaimeaa, että mietin hetken, sirkuttaako pääni, vai kuulenko oikeasti jotain. Ja seuraavassa hetkessä ylilentävien lintujen tiukka kirkuna ja sitten taas hiljaista, paitsi että mustarastas ja varis ja kaukainen moottorivene ja peipponen ja ties kuka. Oli aurinkoa ja eväät ja meren tuoksu ja yllättävän lämpimät rantakivet ja hienoa ja sielun lepoa.

Tänään en huojunut kaislojen ja linnunäänten tahdissa, mutta kävin Ateneumissa ja jotenkin molemmat näyttelyt, sekä klassikot uudessa valossa että Japanomania olivat tosi hyviä. Rodinia ei käyty katsomassa - minulla on aika huono kestävyys taidemuseoissa - aivot eivät jaksa ottaa vastaan hienouksia määräänsä enempää.

Kirjoittanut en ole - vielä. Kohta kirjoitan. Lukenut olen. Luin Enorannan Gisellen kuoleman loppuun ja jestas miten lohduton loppu. Enoranta on kyllä hyvä, ei voi muuta sanoa. Lanu-suosikkini Turtschaninoffin lisäksi. Runoja tekisi vieläkin mieli, mutta en tiedä mitä. Saatte mielellään vinkata hyväksi havaittuja nykyrunoilijoita minulle.

Lintujen, lukemisen ja taiteen lisäksi olen siivonnut ja laittanut ruokaa. Ja nyt, nyt minä otan kynän käteen ja annan itselleni vähän lisää mielenrauhaa.

U(u)nilintu

Viime viikolla sain kirjoitettua kaiken seassa vähän kuin varkain aika monta kertaa. Tänään on keskiviikko, enkä ole saanut kynää käteen vielä kertaakaan tällä viikolla. Tänä iltana voisin yrittää sängyssä, edes kaksi sivua. Sekin on parempi kuin nolla.

Vaikka en ole kirjoittanut, olen sentään lukenut. Viikonloppuna meni Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto, josta tykkäsin. Nyt on menossa Gisellen kuolema (edelleen Enorannalta) ja tähänastisen perusteella tykkään siitäkin.

Ajatukset ovat vähän repaleisia ja huojuvat sinne tänne. Välillä en ole kovin pitkään samaa mieltä itseni kanssa mistään. Aurinko kyllä keventää, ei sillä, ja keväiset iltakävelyt. Olen bongannut mustarastaan ja muiden tavallisten kevätlintujen lisäksi hippiäisiä, jotka eivät ole minulle peruskauraa. Niiden lisäksi näin myös pikkulinnun, jota en tunnistanut, ja se kiusaa. Jälkikäteistunnistus on vaikeaa, koska näin linnun hyvin lyhyen aikaa pensasaidassa ja sitten se pyrähti pois. Harmaa ja tyylikäs, sanoisin. Poskella musta viiru. Varpusen kokoinen. En tiedä mikä se oli ja luulen, etten saa koskaan tietääkään, vaikka selaisin lintukirjat ja netin läpi. Kuva linnusta alkaa haalistua ja tuntuu jo, että olen nähnyt unta siitä, että se on unilintu, harmaa ja kajalit poskilla ja pieni ja sievä ja lentää pois ennen kuin siitä saa otetta edes katseellaan.

Taidan mennä sänkyyn ja kirjoittaa pari sivua ja sitten nähdä unta pienistä harmaista ja pensasaidoista ja mustarastaan laulusta ja kevätmaan tuoksusta. Kunpa vain - en nimittäin kuulu niihin ihmisiin, jotka pystyvät muovailemaan uniaan ja jatkamaan unessa samaa ajatusta, johon valveilla jäivät. Minun uneni eivät paljon kysele, ne tulevat vain, ja nyt on sellainen jakso, etten myöskään muista niitä aamulla. Että toisaalta, ehkä näenkin unta siitä pienestä harmaasta tirpusta, mistä minä tiedän, kun en aamulla muista.

Sulan maan aika

Sunnuntaita! Viikonloppu on melkein loppu, mutta vielä olisi vähän hommia. Hommia on tehtykin, ei sen puoleen. Kirjoittamaan en päässyt vasta kun tänään muutaman raakatekstisivun verran, mutta muuten olen esimerkiksi hakannut halkoja ja heittänyt talviturkin ja saunonut ja kuunnellut lintuja. Ja lukenut! Lukutahtini on reipastunut viime aikoina ja viime viikolla sain loppuun Kähkösen Graniittimiehen ja tänään lopetin Enorannan Painajaisten lintukodon. Hyviä kirjoja. Seuraavana varmaan lisää Enorantaa tai sitten jotain keskeneräistä, joka kummittelee keskeneräisyydellään, mutta en tiedä, kummitteleeko tarpeeksi isosti - Enoranta vie todennäköisesti voiton seuraavan luettavan kisassa.

Viikonloppu oli aika kiva. Toivottavasti ensi viikostakin tulee. Tässä välissä aion kuitenkin nukkua tukevat yöunet ja koska minulla on vielä hommia tekemättä, on vissiin parasta tarttua töihin eikä näpytellä konetta, jotta pääsen joskus nukkumaankin.

Kun tulin tänä iltana viikonlopunvietosta kotiin, ulkona tuoksui kevät. Ihan oikea kevät. Keväällä on niin jännää, kun tuoksut alkavat taas - talvi tuoksuu paljon vähemmän kuin sulan maan aika.

Merinoa ja kaninkarvaa

Olen tehnyt tänään melkein kaikkea. Myös kirjoittanut raakatekstiä. Aina se tuntuu yhtä hyvältä, kun sanat alkavat elää kynän alla tai kynästä tai kynään. Viime yönä näin unta kustantamon katalogista. Kohta on aika.

Mustarastaan voi kuulla melkein joka päivä, jos pitää korvansa auki. Tänään oli aurinkoa ja sadetta ja sen jälkeen tuulista aurinkoa ja mustarastasta. On ollut kevyt ja onnellinen ja rauhallinen päivä.

En ole päässyt vielä aloittamaan tiistaina lainaamiani kirjastokirjoja, mutta kohta. Luen tänään tai huomenna loppuun Graniittimiehen, niin sen jälkeen. Jostain syystä tekee mieli myös neuloa. Minulla on ihania lankoja. En tiedä, mitä tekisin niistä, koska en ole erityisen hyvä käsitöissä. Lapaset saan aikaan, mutta niihin menee helposti pari vuotta, ja yksinkertaiseen kaulahuiviin vuosi. Patalapun teen nopeammin. Siksi en tiedä mitä tekisin ihanista kevättaivaan värisistä merinovillalangoistani, joita ei ole paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Langat ovat sellaisia, ettei niistä raaski lapasia eikä patalappua. Kaulaliinan ehkä, mutta sekin tuntuu haaskuulta. Siksi nostin esille kaksi eri väristä kerää ihan tavallista seitsemää veljestä. Niistä on turvallisempaa aloittaa summamutikassa, jos vaikka niitä kirjoneulelapasia, ei ensi, mutta seuraavalle talvelle. On outoa, että haluan neuloa, kun on kevät. Yleensä siltä tuntuu talvella ja syksyllä. Ehkä se on tämä lisääntyvä valo.

Sänky ja kirja odottavat uskollisesti. Täytynee palkita niiden odotus ja mennä luokse. Unta ei tarvitse tänäänkään houkutella. Uni on suuri kaniini, jonka lämpöisiin, pehmeää pehmeämpiin vatsakarvoihin kaivaudun yöksi.