May the Force be with you

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Korjausompelua

Tämä alkuvuosi on ollut täynnä yhtä sun toista eksistentiaalishenkistä pohdintaa. Liittyy elämään yleensä ja Volvoon myös ja kirjoittamiseen ja kaikkeen. Että miksi asiat ovat niin kuin ovat. Miksi piti puolitoista vuotta sitten tapahtua iso paha asia, joka muutti kaiken elämässä ja sen taustavireissä. Miksi ja millä perusteella tapahtui sitten sen jälkeen kaksi isoa onnellista asiaa, joista toinen on Volvon kustannussopimus. Ja mitä tapahtuu, kun Volvosta tulee lopulta kirja. Mitä tapahtuu, kun kaksikymmentäviisi vuotta haikailtu haave ja tavoite toteutuu. Aika monet ovat sanoneet, että tapahtuu lässähdys. Ettei se julkaiseminen muuta mitään. Että se on antikliimaksi. Ja siihen minä aina sanon, että ei se varmaan jokapäiväistä elämää paljon hetkautakaan, mutta minun pääni sisustaa kyllä hetkauttaa. Että pelkoni ja kriisini muuttavat muotoa, jos ei muuta. Että vanhat väistyvät ja uusia tulee tilalle. Ja äsken, kun istuin kirkkaimman lamppuni alla kirjoituspöydän tuolilla ja mekko sylissäni ja neula ja lanka kädessä  ja vähän ompelin paria saumaa, mietin, että pelottaako minua. Siis Volvon julkaisu. Koska onhan se aika pelottavaa, että niin pitkään olen tavoitellut julkaisua ja syksyllä se tapahtuu. Onko pelottavaa, kun yksi osa unelmasta toteutuu? Niin pitkään niin keskeinen ja suuri osa minua on ollut se ajatus, että kyllä minä joskus vielä julkaisen, ja että haluan julkaista, tarvitsen sitä, on pakkokin. Nyt se ajatus lähtee pois. Siirtyy ehkä siihen, että pitää kirjoittaa ja julkaista lisää, mutta se, mitä olen kaksikymmentäviisi vuotta hinkunut, se on tapahtumassa. Pelottaako? En oikein tiedä. Kai vähän. Kaikenlaista pitää asemoida uudelleen omassa päässä. Ja kun tällainen oman haaveen toteutuminen ei kuitenkaan vaikuta maailman menoon mitenkään. Tietyt huolet pysyvät, tietyt sydämensärkevät faktat pysyvät. Kaksijakoista. Ei kai siinä voi muuta kuin toivoa, että may the force be with you. Eikun  with me. Ja kirjoittaa iltasivuja.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Yhtää ja toistaa, nyhtää ja poistaa

Tuntuu, että olen taas ajautumassa vähän sinne vuoristoradan suuntaan. Ajatuksissa ja tunnelmissa siis. Välillä häilähtää valtava riemu ja turvallisuudentunne siitä, että kaikki on niin hienosti. Silloin tekee mieli nauraa tai itkeä. Sitten taas välillä iskee olo, että kaikki on huonosti, vaikka oikeasti mikään ei ole. Ja ne väliajat? Sellaista tasaista, välillä vähän tympeää, välillä ei ehdi onneksi miettiä, että millaista, ja välillä sitten jotain muuta. Ikävöin monenlaisia asioita. Yksi niistä on aika. Että olisi sellaista aikaa, siis päiviä, ehkä jopa viikkoja, että olisi aikaa myös lukea ja ajatella. Nyt kun saan ylimääräisen ajanhetken, yritän kirjoittaa. Tai tiskata tai imuroida tai käydä salilla liikuttamassa itseäni. Mutta että aikaa olisi sen verran enemmän, että kun olisin tiskannut ja imuroinut ja käynyt liikkumassa ja kirjoittanut, niin voisin lukea rauhassa. Kirjoittaa taas vähän ja taas lukea rauhassa. Sellaisiakin kirjoja, jotka vaativat aikaa ja rauhaa ja tuntuvat ylellisyydeltä ja jotka eivät istu arjen tehokkuus-tuottavuusajatteluun. Sellaista lukuaikaa minulla on ikävä. Sunnuntai-iltana junassa, kun luin Virginia Woolfin esseitä, se jotenkin iski. Woolf on juuri sellaista lukemista, joka vaatii aikaa ja rauhallisuutta. Ja miten monta luettavaa kirjaa minulla onkaan! Sellaisia, joita pitää lukea aivoilla, eikä aivottomana. Monta hyvää ja viikonloppuna ostin vielä lisääkin. Niille pitäisi vain saada aikaa. Ja nyt vilkaisin kelloa ja totesin, että se on jo puoli kymmenen ja mitä kaikkea luulinkaan tekeväni vielä tänään ja en kyllä voi ehtiä niitä, koska on pakko päästä ajoissa nukkumaan, ihan pakko tänään, kun tämän viikon kaikki kaksi tähänastista iltaa ovat venyneet ihan liian myöhään ei-mistään-järkevästä-syystä ja aamut ovat olleet tikkuisia ja viiltäviä muutenkin, niin entä sitten liian lyhyiden unien takia.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Juna-ajatuksia

Istun junassa, luen Virginia Woolfin esseitä ja mietin, että onko Volvo tosiaan sen arvoinen, että se julkaistaan. Ovatko Volvon sanat sen väärti, että niistä painetaan kirja. Ovatko ajatukset sanojen takana niin painavia, että ne kannattaa sanoa maailmalle. Ajatukseni eivät ole itsesäälisiä tai paniikkisia tai valtavan epäileväisiä. Ne vain ovat. Minä vain mietin, että niistäkö sanoista tulee taas yksi kirja lisää tuhansien, miljoonien joukkoon, ja ovatko ne tosiaan sellaisia sanoja. Niin uskotaan. Niin olen ymmärtänyt. Toivon, että se on totta. Että ne ansaitsevat tulla luetuiksi.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Osittais-Lyyti

Nyt alkaa noiden omien nettisivujen kanssa lyyti kirjoitella. Vihdoin. Onneksi meillä ei lasketa, nimittäin sitä, että miten pitkään noiden kanssa pusatessa on mennyt ja kuinka monta tuntia kulutettu. Ja tähän sellainen pepsodent-hymyä irvistävä hymiö. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ;). Ja enää pitäisi keksiä jotain sisältöä niille sivuille. Niin siis kaiken tämän ähellyksen jälkeen raamit ovat kunnossa, mutta sisältö puuttuu. Sitä ähellän sitten taas jossain toisessa vaiheessa.

Se asia, missä lyyti on ihan hiljaa eikä kirjoita yhtään mitään, on edelleen Volvon nimi. Voi jestas. Miten voi olla niin vaikeaa. Pää on kuin tyhjä tynnyri, kumina vain kuuluu. Tällä hetkellä parhaalta ehdotukselta tuntuu nimi, jossa on vain kahden päähenkilön nimet ja that's it. Ei kovin mielikuvituksekasta. Jotenkin epäilyttää, että onko Volvolle olemassa muuta hyvää nimeä kuin Volvo. Kyllähän sille joku nimi saadaan, siitä olen ihan varma, mutta onko se juuri oikea nimi, vai onko se vain nimi, siinäpä vasta kysymys.

Ai niin. Uhosin alkuvuodesta, että kirjoitan raakatekstiä, mieluummin joka päivä. Öö. Eilen en. Toissapäivänä kyllä. Tänään olisi vissiin syytä. On hiljainen ilta. Ihan hyvin voin kirjoittaa iltasivut. Se tekee hyvää. Vaikka yhtäkkiä alkoikin muka väsyttää hirveästi. Onhan kello tietysti jo kahdeksan. Krhm. Taidan ottaa iltapalaa ja kirjoitella sitten vähän. Jospa se avaisi jotain, tai sitten ei. Jospa se olisi vain sanoja, jotka tulevat ulos minusta, koska ne voivat tulla. Sellainen kirjoittaminen tekee hyvää. Ei vaatimuksia eikä oletuksia, vain pientä vihreää orasta, joka puskee hentona mustasta maasta ja kirjoo sen vihreällä langalla.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Osittain silenevää

Eilen kirjoitin hyvin lyhyen novellihkon. Tänään ratkaisin uusia koti- ja blogisivuja vaivanneen ongelman ja pääsin etenemään niiden fiksaamisessa. Sitten kun asioista tulee julkisia (eli sitten kun kustantamon katalogi ilmestyy, luulen, jollen jossain tilapäisessä mielenhäiriössä intoudu tulemaan kaapista aiemmin), Rooibos siirtyy kirjoittamaan uuteen osoitteeseen. Olen niin tottunut tähän bloggeriin ja blogin ulkonäköön kaikkine vihreine taustaviljoineen, että tiedän jo nyt, että on vaikea tottua uuteen ympäristöön, mutta eiköhän se siitä sitten kun on sen aika. Uuden blogisivun tausta ei ikävä kyllä ole vaaleanvihreä, vaikka sitä kyllä toivoin, jotta olisi tuntunut edes vähän kotoisammalta siellä uudessa, mutta koetan nyt sitten elää sen asian kanssa. Tai siis sitten joskus, kun se asia realisoituu.

On ollut hyvä viikonloppu. Rauhallinen ja kaunis. Kävin tänään kävelemässä ja olen silittänyt ja neulonut kaulaliinan loppuun. Olen katsellut kaunista valoa ja sitten kaunista valottomuutta. Olen syönyt appelsiinin ja kohta syön toisen. Minulla on appelsiinihimo. Haluan syödä appelsiineja koko ajan. En tiedä, mistä se johtuu, ainakaan raskaana en ole, mutta appelsiineja tekee mieli.

Tekisi mieli tehdä vaikka mitä vielä tälle päivälle, mutta aika on rajallista. Etenkin kun pesin pellavapöytäliinani, ja ne on ihan pakko silittää niin kauan kuin ne ovat vielä kosteita. Silitysrauta kutsuu.


ps. Volvolla ei ole vieläkään nimeä. Välillä olen toiveikas sen suhteen ja välillä kiukkuisen epätoivoinen. Enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä. Miten voikin olla yhden kirjan nimen keksiminen niin halvatun vaikeaa?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Yritystä

Eilen kirjoitin raakatekstiä. Tänään olen puuhannut yhtä sun toista ja vielä vähän on jäljelläkin, mutta sitten, kun menen sänkyyn, otan kirjoitusvihkon mukaan ja kirjoitan edes sivun tai kaksi. Edes sivun. Yritän nyt pysyä siinä, että viikon päivistä useampana kirjoitan raakatekstiä, edes sen pari kolme sivua, kuin en kirjoita.

Volvolla ei ole edelleenkään nimeä ja ollaan taas alkutekijöissä sen nimen suhteen. Lisäksi harkitsen toisen päähenkilön nimen vaihtamista. Kyllä, tässä vaiheessa... Onkohan minulla joku isompikin issue tai ongelma nimien kanssa :)? Tuntuu siltä, että pitäisi päästä pikku hiljaa Volvoon kiinni taas, mutta odottelen nyt rauhassa kustannustoimittajan seuraavia kommentteja ja otan sitten kunnon editointirutistuksen.

Ja seuraavaksi tai ainakin melkein seuraavaksi otan kunnon nukkumisrutistuksen. Kauniita unia teillekin!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Lumienkeli

Onpa ihana keli! Taivaalta leijailee tiheään isoja lumihiutaleita ja kaupunki on valkoisen sumea. Pakkastakaan ei ole enää kuin kymmenen astetta, ja tekee mieli mennä ulos niin kuin lapsena: kontata ja möyriä lumessa, saalistaa lumihiutaleita, maata hangessa selällään niin että lumi sataa kasvoille ja inhottavasti kauluksesta sisään, tunnustella miten selkä alkaa kylmetä hangessa makaamisesta ja tehdä sitten lumienkeli ja yrittää pylleröidä seisaalleen niin, ettei sotke enkeliä. Tuli mieleen myös se syksyinen yö, monta vuotta sitten, kun tein enkelin puistoon, pudonneisiin vaahteranlehtiin. Seuraavana päivänä kävelin saman paikan ohi yhtä aikaa kuin eläkeläispariskunta, joka ihmetteli myllättyjä lehtiä ääneen, että "mitähän tuossa on tapahtunut".

Tykkään talvesta. Tykkään syksyn pimeydestä ja talven pimeydestä ja lumesta ja pakkasesta. En toivo talvelta muuta kuin kunnon talvea. Mieluummin metri lunta ja kolmekymmentä astetta pakkasta kuin plus kaksi, musta maa ja vesisade koko matkan marraskuusta huhtikuuhun.

Äsken laitoin sähköpostia kustannustoimittajalle ja kerroin uusimman nimiehdotukseni Volvoa varten. Seuraavaksi otan kirjoitusvihon ja kirjoitan vähän raakatekstiä. Myöhemmin menen ulos. Jossain välissä neulon vähän. Ripustan pyykit. Olen vain. Hiljaa ja huolella. Takana on huonosti nukuttu yö ja edessä lumisade.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Kirjoitusta ja nimeämistä

Nyt on lauantai ja maanantaina valitin, että enkö koskaan opi, että kirjoittaa pitää, ja kirjoittaa, ja kirjoittaa. Ihan sitä soopaakin, raakateksteistä raakateksteintä, mistä ei koskaan tule mitään "oikeaa", vaan joka jää vain kirjoitusvihkon sivuille ja jonka kirjoittamisessa tärkeintä on itse kirjoittamisen teko, ei niinkään syntyvän tekstin laatu. Mitenkä on sujunut? Maanantaina kirjoitin, tiistaina kirjoitin. Keskiviikkona? en tiedä. Torstaina en kirjoittanut. Perjantaina - mitä tein eilen? En muista. Tänään kirjoitin. Kuudesta päivästä kolme on jo paljon enemmän kuin nolla. Kyllä se siitä. Ja tänään kun kirjoitin, tuli iloinen olo. Toiveikas ja iloinen. Sanat tulivat itsellään ja yllättävinä yhdistelminä ja tuntui hyvältä. Tuntui niin hyvältä. Huomenna niiiiin kirjoitan lisää raakatekstiä. On se vaan kumma, miten hyvää se tekee ihmiselle. Yritän nyt pitää kiinni kirjoittamisesta, ihan vaan siksi, että voisin itse paremmin. Olisin paremmalla tuulella, kärsivällisempi, tyynempi, tyytyväisempi, onnellisempi, tasapainoisempi, maadoitetumpi, toiveikkaampi ja enemmän oma itseni. Ei siihen tarvita paljon. Muutama sivu. Huomenna ja ensi viikolla jatkuu.

Volvolle ollaan keksimässä nimeä. Minä sekä kustantamo. Minulla on ollut tähän asti vain huonoja ideoita. Paitsi että nyt saattaa olla yksi hyvä muhimassa. Toivon, että se osoittautuu pitkässä juoksussa vielä paremmaksi kuin miltä se vaikuttaa. On niin vaikea kuvitella Volvoa muuna kuin Volvona, mutta nyt tämä yksi idea on sentään kyennyt soittelemaan jotain kieliä minussa, eikä ole jättänyt ihan vaan pelkästään mykäksi. Olen toiveikas, että se oikea nimi löytyy vielä. Tosin olen myös ihan varma, että Volvo on minulle aina vain Volvo.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Enkö koskaan opi?

Otsikossa kysymys, tässä vastaus: en ilmeisesti. Nimittäin sitä, että pitää kirjoittaa. Mieluummin joka päivä. Vaikka sen vartin verran, sen verran ehtii joka päivä. Ja vartissa saa aikaan kolme sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä kirjoitusvihkoon ja se taas on tarpeeksi edistääkseen tasapainoa, parempaa mieltä, elämänhallinnan tuntua, hyvää omaatuntoa ja pään pysymistä sanoille auki. Ja vaikka tiedän tämän kaiken, aina tulee silti se hetki, kun olen ensin viikkokaupalla vinkunut sitä, että ei tunnu hyvältä ja sitten, lopulta, vihdoin, tajuan, että niin, auttaisiko, jos kirjoittaisit vähän. Auttaisi. Mikähän auttaisi siihen, että muistaisin sen, ja että tuo pieni fakta pysyisi päässä arjen kiireiden keskellä. Että kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Nyt muistan sen. Taas vähän aikaa. Siihen asti, kunnes tulee taas joku asia, joka sysää tiedon pois päästäni. Siihen asti taas muistan ja kirjoitan.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

En lupaa mitään

Hyvää tätä vuotta!

Ei mitään uudenvuodenlupauksia minulle, ei todellakaan. Uudenvuodenlupausten sijasta olen kyllä ajatellut tänään sitä, että mitä haluaisin alkavalta vuodelta. Olen ajatellut sitä ja puhunut siitä ja miettinyt aika paljon. Yhtä sun toista. Enimmäkseen sitä kolmatta.

Tänä vuonna Volvo ilmestyy. Tänä vuonna kässäristä tulee kirja. Salaisuudesta tulee julkinen asia. Epäsalaisuus. Varmasti pienessä mittakaavassa, mutta siinäkin on nielemistä. Tänä vuonna. Kaikkien niiden vuosien jälkeen. Ja juu, olen edelleen siinä vaiheessa, että hämmennyn melkein aina, kun ajattelen asiaa. Että voiko se olla ihan oikeasti totta. Totta tässä samassa maailmassa, jossa pesukone lopetti pyykkien pesemisen ja odottaa minua ripustamaan pyykit kuivumaan. Outoa. Tosi outoa. Hienoa myös. Tosi hienoa.

Tänä vuonna blogini muuttaa. Kunhan saan pienet tekniset ongelmat (tai siis öö epäteknisyydestäni johtuvat  hidasteet) ratkottua ja kunhan kustantamo julkaisee katalogin ensi syksyn kirjoista, Rooibos kirjoittaa toisaalla, mutta kirjoittaa edelleen. Laitan sitten tänne monivuotiseen ystävään ison ilmoituksen, mihin muutan ja milloin.

Mitäs muuta tänä vuonna tapahtuu? Luen toivottavasti paljon kirjoja. Epäilen, että en kovin paljoa, koska aika on tupannut olemaan vähän kortilla. Yritän tehdä sitä aikaa lisää. Priorisointia nääs. Jossain vaiheessa pitäisi saada kiinni taas tuoreesta kirjoittamisesta, eikä pelkästään Volvon viilauksista. Olisi hyvä olla edes jotain pientä työn alla sitten kun Volvo lähtee.

Ei mitään uudenvuodenlupauksia. Joitain tavoitteita minulla tietysti on, niin kuin liikunnan lisääminen järkevälle tasolle, mutta en lupaa sitä. Lupauksista tulee vain paineita ja huonoja omiatuntoja. Tavoitteita ja toiveita kyllä. Ne ovat paljon armollisempia.

Nyt menen ripustamaan pyykit.