May the Force be with you

tiistai 23. helmikuuta 2010

Vahingonlaukaus

Kirjoitin eilen illalla jumpasta tultua vahingossa uuden novelliluonnoksen. Ei pitänyt, mutta kun lauseet tulvivat päähän, ne oli pakko merkitä muistiin. Äsken kirjoitin tekstin puhtaaksi. Novelli tuntui hyvältä ja nasevalta. Nyt se ei tunnu siltä. Viilaan joku päivä tekstin kieltä. Koska aihe on hassu ja ehkä hiukan karu, haluan, että kieli on sujuvaa ja puhdasta, lyyristäkin, jos vain onnistun.

Jatkan harjoituksia. Tänään yksi pieni idea uuteen Omegaan, aihio kohtaukseksi. Se ei tahdo edetä, mutta yritän olla itselleni lempeä. Mikä kiire tässä on, kun voi nauttiakin kirjoittamisesta.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Haparointia

Olen kirjoittanut käsin koko päivän. Omegaa. Aivan uusiksi. Vaihdoin päähenkilön nimen, vaihdoin talon, jossa hän asuu, vaihdoin kertojaratkaisua, vaihdoin kaiken. Olen kirjoittanut kaksikymmentä sivua raakatekstiä, suurimman osan Omegaan. Vain hetkittäin olen saanut oikeaa tunnelmaa aikaiseksi. On vaikea sukeltaa pää edellä johonkin näin suureen, valtaviin tunteisiin. Haluan mennä lähelle, joten on mentävä lähelle. Huomenna lisää, vaikeaa.

Aamulla kirjoitin muutaman sivun raakatekstiä kotona, kaikenlaista, availin ääntä. Substantiivi-verbi-leikkiä, pään sisältöä. Heti kun kantakuppila avautui, menin sinne kirjoittamaan. Tunti ja vartti raakatekstiä ja sitten ruokakauppaan. Kotona kokkasin borssikeittoa, söin, ripustin pyykkejä, lueskelin Omegan aiheeseen liittyviä juttuja netistä, kirjoitin lisää. Kyllä se päivärutiini tästä taas, ja Omegakin, ehkä. Toivon. Onneksi on huominen ja kaikki muutkin päivät. En ole oikein vielä tajunnut, että töihin ei tarvitse mennä. Nyt taidan joko tiskata tai lukea hiukan Cameronin Tyhjän papaerin nautintoa. Ihan vain ajatusten avaamiseksi. Tai sitten teen molempia.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Käsin kirjoittamisesta

Yllättävän monet kirjoittavat käsin, vaikka yhtä sun toista teknistä apuvälinettä on tarjolla. Yllyimme juttelemaan kommenttilootassa käsin kirjoittamisesta ja alkoi tuntua siltä, että käsin kirjoittaminen tarvitsee oman postauksensa, vaikka olenkin kirjoitellut siitä aina välillä jotain pientä tänne blogiin.

Käsin kirjoittamisesta tuppaa eriytymään kaksi asiaa: millä ja mihin kirjoitetaan ja mitä kirjoitetaan. Minä kirjoitan mustekynällä ja mitä hyvänsä soopaa - noin niinkuin tiivistetysti. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä.

Käsin kirjoittaminen on se osa kirjoittamista, jossa minä hifistelen. Pitää olla tietynlainen kynä, pitää olla tietynlaista paperia. Mustekynä, siis sellainen ei-tussi eikä kuivamustekynä, vaan ohutteräinen (ei liian!) mustekynä. Mielellään sellainen, joka kestää kirjoittaa pitempään kuin viikon ennen kuin muste loppuu, eli ei mitään ihan halpiskamaa. Jos saa valita, niin kynän kyljessä pitää lukea "non-fade" tai "permanent". Ja väri siis musta. Hätätilassa, jos mustaa kynää ei ole tarjolla, tartun siniseen.

Ostan kynäni yleensä Suomalaisesta kirjakaupasta tai Akateemisen kirjakaupan alakerrasta ja saan kulumaan kynien valitsemiseen tosi paljon aikaa. Yleensä ostan kerralla useampia - pari samanlaista hyväntuntuista tai hyväksi tiedettyä ja sitten ehkä uudenlaisen kynän kokeiluun.

Paperissa ei saa olla viivoja eikä ruutuja, vaan pelkkää tyhjää valkoista. Eikä paperi saa olla liian ohutta, ettei kynä tule läpi toiselle puolelle. Kirjoitan ehdottomasti vihkoon, mutta vihkon pitää olla kierreselkäinen; ne toimivat paremmin pienessä tilassa (voi avata ja kääntää kaksinkerroin) ja niissä säilyy illuusio siitä, että voin repäistä sivun pois vihosta, jos teksti on ihan todella huonoa. En kyllä revi sivuja irti, en jaksa nähdä niin paljon vaivaa, mutta se optio pitää olla olemassa. Vihkon koko on myös tärkeä: A5 on liian pieni, A4 liian iso. Jotain siltä väliltä. Vihkon kannella ei ole väliä, itse asiassa rumat ovat parempia kuin kauniit, niin ei tule paineita kirjoittaa sisällekin jotain kaunista. Kannen materiaalikin saa olla mitä vain: pehmeä tai kova.

Tällä hetkellä minulla on menossa erittäin rumakantisten lasten piirustus(?)vihkojen sarja. Aina kun näen ko. vihkoja, hamstraan niitä kirjakaupoista. Paperi on juuri sopivan paksuista, kansi hervottoman kamala (jopa niin ruma, että vältän pitämästä vihkoja julkisella paikalla kansi ylöspäin), kierteet selässä ja koko passeli sekä kirjoittamiseen että käsilaukkuun.

Minulla ei ole sääntöjä, että kirjoitusvihkojen pitäisi täyttyä tiettyä tahtia. Käsin kirjoittaminen on se kirjoittamisen perusleipä, johon palaan aina, joten sääntöjä ei tarvita. Silloin kun pystyn kirjoittamaan, kirjoitan käsin melkein päivittäin. Ja mitä tahansa. Tylsää raportointia olotilasta ja säästä ja tunnelmasta. Tajunnanvirtaa joka saattaa alkaa yhtä hyvin sanalla "hän" kuin sanalla "minä". Monisivuisia sepustuksia, jotka alkavat sanoista "haluaisin kirjoittaa". Luonnoksia uusiksi novelleiksi, henkilökuviksi, katkelmia olemassaolevien novellien henkilöiden elämästä. Mitä hyvänsä, kunhan ei selittelyä. Kirjoitan sellaisena kuin teksti tulee, hypellen, vaihdellen aihetta tai pysyen siinä. Raakatekstiä.

Käsin kirjoittaessani en välitä välimerkeistä, isoista kirjaimista - jos en keksi heti sopivaa sanaa, kirjoitan monta ehdokasta peräperää, kunnes oikea osuu kohdalle. Ylipäätään pyrin siihen, etten jää ajattelemaan, miettimään, että mitä seuraavaksi. Yritän kaataa kaiken suoraan paperille. Kaiken. Huonot, banaalit, typerät ilmaukset ja ajatukset myös. Kynän liikkeen täytyy olla jatkuvaa ja juuri se houkuttaa tai lipsauttaa paperille usein sellaista, mitä en olisi kirjoittanut, jos olisin miettinyt ja ennakoinut kynän liikkeitä. Saan kiinni omituisia sanavalintoja, yllättäviä tapahtumia, sensuroimattomia ajatuksia. Käsin kirjoittamalla pyrin pitämään itseni auki. Itseni - niin no, sen paikan, josta kirjoitus tulee, on se sitten sielu tai mieli tai alitajunta tai ne kaikki yhdessä.

Käsin kirjoittamista on vaikea kuvata sanoin, mutta pääpointti raakatekstin kirjoittamisessa kai on se, että kun pitää auki yhteyden alitajunnan ja kynän välillä, saa enemmän kuin pyytää.

Äsken kirjoitin raakatekstiä, pitkästä aikaa. Tajusin eilen illalla, että tänään on kirjoitettava, jos haluan pois sen mieleen pesiytyneen hermostuneen äkeyden. Ensimmäisen kahden sivun jälkeen tunsin jo rentoutuvani. Tuntui hyvältä. Helpotti. En tiedä, olenko vain ehdollistunut käsin kirjoittamiseen vai onko tyyneyden ja tyytyväisyyden tunne aina uusi - eikä sillä ole väliäkään. Pääasia on, että kynä liikkuu, mieli liikkuu ja minusta tuntuu hyvältä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Säätöä

Minulla on uusi näppis. Hieno, litteä, viileä, langaton. Tarkoittaa sitä, että siirsin läppärini kuuluisalle kirjoituspöydälleni tällä kertaa pysyvästi. Asetin sievän näppäimistöni näppistasolle ja sitten hain vatupassin ja aloin säätää pöytää. Ensin vasemmanpuoleiset jalat ja sitten oikeanpuoleiset jalat. Sitten uudestaan oikeanpuoleiset jalat, ja uudestaan. Sitten hetken aikaa meilailua ja toteamus, että pitää nostaa vielä. Vasemmanpuoleiset jalat ja sitten oikeanpuoleiset jalat. Ja uudestaan oikeanpuoleiset jalat. Vatupassilla monta tarkistusta, että kuinka paljon ollaan vinossa ja mihin suuntaan. Vielä kerran oikeanpuoleiset jalat.

Nyt olen toistaiseksi tyytyväinen. Näppistaso on 67 sentissä, itse pöytä 78 sentissä. Nähtäväksi jää, pitääkö vielä säätää. Hankalaa on se, että samalla pöydällä on aika mahdotonta kirjoittaa sekä käsin että koneella. Jos ei siis säädä sitä uudelleen siinä välissä. Jos näppis on pöydällä, pöydän pitää olla tosi matalalla - eli ihan liian matalalla käsinkirjoitukseen. Jos näppis on näppäintasolla niin kuin minulla, pöytä saattaa olla liian korkealla käsin kirjoittamista ajatellen. Ja ergonomia on kuitenkin äärimmäisen tärkeää kirjoittavalle ihmiselle - ainakin jos sillä on töissä rikottu ranne ja jumiutuvanluonteiset hartiat. Ja monen vuoden menneisyys lattialla sohvaan nojaten, paraskin puhuja... No, jos kirjoituspöytä on liian korkealla jatkuvaan käsinkirjoittamiseen, aina voi mennä ruokapöydän ääreen hankkimaan vaihtelua.

Ranne kitisee. Pitäisikö sittenkin olla lisää rannetukea, enemmän kuin näppiksessä itsessään? Vatupassi markkeeraa rannetukea. Ei, se olisi liikaa. Pitää vain tottua tähän. Säätää lisää, jos alkaa siltä tuntua.

Opettelen käyttämään uutta näppistä. Sormet hortoilevat, pitää korjata, backspace hukkuu johonkin, tulee outoa tekstiä. Tiedättehän, miten näppäimistö on tärkeä? Että nappulat painuvat sopivasti, juuri itselle sopivalla määrällä voimaa. Että oikeat kirjaimet löytävät sormien alle. Tottumiseen menee hetki, vaikka uusi näppikseni onkin aika hyvä. Maanantaina alkaa arki, nyt lomailen vielä. Maanantaina mitataan pöydän säädöt ja uusi näppis tositoimissa.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Nyt se alkoi

Apua. Nyt se on tässä. Virkavapaa. Help me! Ihan järjettömän, mielettömän, autuaallisen ihanaa. Itkettävän ihanaa. Varsinkin kun olen pienessä hönössä juotuani monta siideriä ja monta punkkulasia työkaverien kanssa.

Juuri nyt pelottaa. Ja olen myös ihan järjettömän onnellinen. Ja tuntuu kuin hyppäisin lentokoneesta tai trapetsilta ilman turvaverkkoa. Vasta hyvästellessäni tärkeimmät työkaverini tajusin sen, kuinka tärkeä turvaverkko heistä on tullut minulle. Vaikka työ on ollut usein tosi haastavaa, on helpottanut tosi paljon, että olen voinut avautua työkavereille. Että on ollut ihmisiä, jotka ovat siinä, lähellä, jaksavat kuunnella. Jaksavat. Voi juku. Ja kiitos! Tosiaankin kiitos - tällä kertaa virkavapaalle jäänti on myös vaikeaa, siksi että te olette ja te jäätte, jäätte pois arjesta.

Kunhan uusi arki tästä asettuu, löydän kyllä tämän elämän turvaverkot. Niitäkin on, tiedän, että niitä on ja kohta pääsen niihin käsiksi. Tämä alku vain on tällaista, kahden maailman väliä, ennenkuin asetun virkavapaaseen ja kirjoittamiseen. Hämmentävää ja onnellista. Voi juku. Aivan järjettömän siistiä ja hienoa ja onnellista.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Lentoon!

En tajua. Menee jakeluun vain pätkittäin ja silloin tuntuu kyllä hyvältä. Mutta silti, vaikea tajuta sitä, että huomenna on viimeinen työpäivä ennen the virkavapaata. Oikeasti. Viimeinen työpäivä jäljellä. Yksi. Ett. One. Un. Uno. Ein. A haon.

Tänään en stressannut töissä. En kiristellyt hampaita enkä hermoja. Joku osa minusta alkaa tajuta ja sanoo koko ajan: "mitä tässä nyt enää, ei tässä ehdi mitään isoa aloittaa". Ne työkaverit, joiden kanssa ei ole enää yhteisiä palavereja, toivottivat hyvää virkavapaata. Se yksi työkaveri, joka tietää yhtä sun toista, pahoitteli, ettei ehditty jutella lainkaan muita kuin työasioita, ja ensin huoneeni ovella ja sitten hississä kyseli kuiskaten, että mitä nyt keväällä, missä vaiheessa kirja on, eikö ole ihanaa kun saan koko kevään tehdä sitä, mitä haluan. Että eikö ole ihana tunne. Ja onhan se, aina kun se vain uppoaa tajuntaan, että saan keskittyä kirjoittamiseen. Flashforward niihin kaikkiin päiviin (ajatuksissani ne ovat aurinkoisia aamupäiviä) kun saan toteuttaa itseäni, tehdä sitä, mikä tuntuu parhaalta. Siinä vaiheessa hymyni leveni jo kasvojen yli, kun sanoin työkaverille, että on, on se, ihanaa.

Ihan uskomatonta, että se kauan ja hartaasti odotettu virkavapaa on kädenojennuksen päässä - että voin jo hipaista sitä. Ylihuomenna, ylihuomenna ihan oikeasti.

Ensimmäiset kaksi päivää (torstai ja perjantai) aion käyttää lomailuun. Siivoan kodin lattiasta kattoon (kuvaannollisesti), tiskaan ja luuttuan ja jynssään kiiltäväksi ja käyn hierojalla. Sitten käyn ostamassa sen irtonäppiksen. Ja ensi maanantaina olen vapaa. Tiistaina. Keskiviikkona. Jokainen päivä sen jälkeen. Huh. Tottakai pelottaa, vieläkin, mutta en myöskään malta odottaa päiviä, jotka ovat minun omiani. Sitä, kuinka kreikkalaiset alkavat elää omaa elämäänsä päässäni ja pää kirjoittaa silloinkin kun käsi ei. Stressin häviämistä. Tasapainoa epätasapainoonkin.

Ihan uskomatonta. Nyt vihdoin. Huomenna töissä viimeisiä silauksia ja smalltalkia ja leikkiä ja laulua ja sitten kaljalle kivoimpien kanssa ja siinä se sitten on.

Niinä hetkinä kun tajuan oikeasti, mitä huomenna tapahtuu, tuntuu niin kuin olisin liitävä lokki, siipien alla olisi hyvä noste, aurinko hohtaisi minusta joka suuntaan ja horisontti niin kaukana, etten oikein erottaisi, missä vesi ja taivas kohtaavat, ja kuitenkin erottaisin, maailman tarkimman viivan niiden välillä.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Jos metsään haluat mennä nyt

Olen lukenut viime päivinä kaksi alekirjaostosta. Mila Teräksen Pimeän taivaan killan sekä Siri Kolun Metsän pimeän. Oli hauskaa lukea nuo kirjat nimenomaan peräkkäin, sillä ne keskustelivat toistensa kanssa. Molemmissa kirjoissa metsällä on oma, varsin suuri roolinsa, molemmissa päähenkilönä on nuori nainen, molemmissa puhutaan ulkopuolisuudesta, joku henkilöistä on enemmän tai vähemmän hullu, molemmissa joudutaan metsänpeittoon ja molemmat uusintavat Aino Kallaksen Sudenmorsianta, kumpikin omalla tavallaan. Ovat lisäksi saman vuoden satoa, 2008 julkaistuja molemmat.

Terästä lukiessa päivittelin keskiaikaan sijoittuvien osioiden kieltä, enkä oikein välittänyt nykyaikan sijoittuvien osioiden kerronnasta, mutta Kolun kieli hengästytti minut. Hyvä, että luin Teräksen ensin, sillä jos olisin lukenut sen Kolun jälkeen, se olisi tuntunut aivan laimealta. Toisin sanoen tykkäsin Kolun romaanista tosi paljon. Se kosketti. Tunnistin kirjan henkilöhahmoista tiettyjä ihmistyyppejä ja omaa suhtautumistani heihin. Tunnistin tunteita. Tunnistin haluja. Ajattelin kirjaa kun se oli loppu, ajattelin sen henkilöitä, ajattelin tapahtumia. Metsän pimeä oli minulle ennen kaikkea lukukokemus. Sellainen kirja, jonka halusi lukea kerralla loppuun, jonka tunnelma piti otteessaan ja jonka kieli upotti. Yllätyin, että pidin siitä niin paljon kuin pidin. Aion luetuttaa sen siskolla hetimmiten. Jos löydän kirjaa vielä jostain alelaarista, ostan sen Kaukomatkaajalle lähetettäväksi.

Olen retkeillyt monta päivää kirjallisissa metsissä, mutta huomenna olisi tarjolla retki ihan oikeaan metsään hevosen selässä. Lämpöä pitää vielä, hyvin pientä, mutta silti. Aion kuitenkin lähteä mukaan, reissua on suunniteltu pitkään ja se tekee minulle hyvää. Ehkä tämä sekundatautikin päättää metsässä, että mihin suuntaan lähtee - kokonaan pois vai kunnolla päälle.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Sekundaa

Taasko jotain sekundaflunssaa? En tiedä, lämpöä on. Tulin töistä etuajassa, nukuin kolme tuntia. Luulen, että saan unen, kun menen seuraavaksi sänkyyn. Ei vielä muita flunssan oireita, ei vielä. Ehkä aamulla. Ehkä tämä menee tällä ohi, nukkumisella. En tiedä. Enkä millään halua taas päiväkausia kestävää puolikuntoa ja lämpöilyä ja sitten vasta taudin, joka kestää viikon. Ei taas. Töistä tullessa ajattelin, että johan tässä kai oltiinkin terveinä, kunnes tajusin, että ei oltu. Ei puolitoista kuukautta ole mikään kunnon väli flunssien välillä. Ei se vain ole.

Kunpa tämän taudin jälkeen pysyisin koko kevään kunnossa. Koko virkavapaan. Kunhan nyt sinne asti päästään, ensi keskiviikkoon.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Ikkunan ääressä

Kirjoitan tätä postausta kirjoituspöydällä ikkunan ääressä. En lattialla selkä sohvaan nojaten ja läppäri sylissä. Kyllä - operaatio kirjoituspöytä on vihdoin saanut päätöksensä! Vielä on joitain pieniä juttuja, joita pitää viilata (hankkia irtonäppis ja irtohiiri, mahdollisesti kirjatuet), mutta pöytä on paikallaan ja voin katsoa pimeää kaupunkia ja sen valoja samalla kuin naputtelen näppäimiä. Huojentavaa, että minulla on kirjoituspöytä, jonka ääressä kirjoittaa virkavapaalla. Hienoa, että minulla on vihdoin kirjoituspöytä.

Uusi pöytäni on hieno siksi, että se on uusi ja siksi, että se on minun. Pöydän kansi on nätti ja jalat ovat rumat. Jalat riitelevät mielestäni hiukan asunnon muun kalustuksen kanssa, mutta oli pakko laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Toisin sanoen vaakakupissa painoi eniten se, että pöydän korkeuden piti olla säädettävä, jotta ergonomia on kohdillaan ja ranteet pysyvät suht ehjinä. Terveiden ranteiden eteen olen valmis uhraamaan pikku kotini kalusteharmonian. Tai pienen osan siitä, eiväthän yhdet pöydänjalat nyt niiiin iso asia ole. Onneksi pöydän kansi on kiva, ja olen sisustanut pöytääni kivoilla tavaroilla: lukemattomat kirjat, kitulias (jospa se tokenisi) orkidea, pöytään mätsäävä kynä- ja paperiteline ja siinä kyniä ja kirjoitusvihko.

Työtuolia en hankkinut. Kaupassa olevien työtuolien rumuus sattui sieluun niin paljon, että en kyennyt edes harkitsemaan. Ja itse asiassa tämä ikivanha vihreä tuoli sopii pelkistetyn kirjoituspöytäni eteen aika hyvin. Tuoli on vanhasta ruokapöydän kalustosta, ainoa tavara, jonka mummini on ottanut lapsuudenkodistaan mukaansa. Se on maalattu alunperin vanhanvihreällä maalilla, joka on kestänyt ihmeen hyvin. Pienet kulumat antavat vain luonnetta. Tuoli on sitäpaitsi oikean korkuinen ja kun pöydän saa passattua sopivalle korkeudelle tuoliin ja minuun nähden, niin mikä ettei - mihin minä uutta tuolirumilusta tarvitsisinkaan?

Kirjoituspöytä tuo ihan uuden tunnelman tähän osaan kotia. Kirjoituspöytiä käytetään, kun ollaan tosissaan, kun ollaan tärkeitä (!), kun työskennellään. Varsinkin tällaisia hyvin tummia kirjoituspöytiä ja varsinkin, kun ollaan virkavapaalla. Minulla on enää kahdeksan työaamua jäljellä, ja kun tänään valmistelin iltateetä äidille, isälle ja siskolle, totesin puoliääneen, että kylläpä minulle tulee mukavaa virkavapaalla. Siksi, että minulla on kirjoituspöytä ja voin katsella ikkunoista ulos. Ne tuntuvat tällä hetkellä hyvin tärkeiltä asioilta molemmat. Malttaakohan tästä mennä nukkumaankaan; sänky tuntuu nyt hiukan tylsältä, kun vaihtoehtona on istua uuden, oman kirjoituspöydän ääressä...

torstai 4. helmikuuta 2010

Kirjahyllyntuketta

Voisiko minuun asentaa kirjakauppalukon? Vähän niin kuin autoissa on lapsilukkoja? Kävin tänään ostamassa kaverille synttärikortin. Siis kortin. Ja ehkä ihan pikkuisen muuta. Kirjan. Kaksi. Ehkä kolmannenkin. Juu, kolmannenkin. Tällä kertaa mukaan tuli Mila Teräksen Pimeän taivaan kilta, Aino Kallaksen valitut teokset ja hämmentävää kyllä, kirja nimeltä Kekkosen pöydässä. Niin, Urho Kaleva Kekkosesta on kyse. Tiedän. Aloitin kirjaa jo, se on ihan loistavaa ruokailulukemista. Melkein parhaita asioita, mitä voi syödessä tehdä, on lukea jotain ruoka-aiheista. Sen takia varmaan tykkään Viisikoistakin ruokalukemisena ;).

Joka tapauksessa, tämänpäiväisen käsistä karanneen shoppailuhetken jälkeen päätin pyhästi, että ei enää kirja-aleja. Tai ainakaan en osta niistä mitään. Aamen.

Ennen kuin tartun kirjaan (ajattelin aloittaa Pimeän taivaan kiltaa tänään), avaan Lambdan hetkeksi. Ajattelin sitä, kun kävelin kaupasta kotiin. Mieleen tuli sanoja, jotka voisivat kuulua Lambdaan, joten pitää vähän katsella, mihin väliin ne saisi ujutettua. Uuden loppulauseenkin hahmottelin siinä kävellessäni, vai pitäisikö sanoa loppukuvan, sillä sellaisena minä sen näen.

Pikku kirjoitussession jälkeen pitäisi ehkä silittää. Eikä tekisi kauhean pahaa tiskata noita muutamaa kippokuppia ja yhtä lautasta, sillä käsittääkseni saan huomenna vieraita ja olisi kiva, jos tiskipöytä olisi siisti. Hmm. Eikä aikainen nukkumaanmenokaan olisi pahasta. Luulen, että kirjoitan nyt, sitten tiskaan, sitten silitän ja sen jälkeen yritän mennä sänkyyn Pimeän taivaan killan kanssa. Joo. Tätä voisi yrittää.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Pikku pörriäisiä

Kouluissa tehdään ilmeisesti kirjaesitelmiä tai -analyysejä, sillä aika moni on viime päivinä tullut blogiini hakusanoilla "kärpästen herra tiivistelmä". Lapset, lukekaa Kärpästen herra ihan itse, se on loistava kirja.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Lambdan jälleensyntymä

Ajattelin, että jotain voisi vielä tälle päivälle, kun kello ei kerran ollut kovin paljon. Avasin Kreikkalaisten kansion koneelta, hajamielisesti, ei huvittanut, liikaa vaivaa. Klikkasin kuitenkin Lambdan auki, sen, josta joku aika sitten sanoin, että mietin vielä, tulisiko siitä kalua. Luin Lambdan äsken, pitkästä aikaa, korjailin jo kirjoitettua ja näin, miten sitä voisi jatkaa. Jatkoin. Kokonaisen sivun verran. Annan sen nyt levätä muutaman päivän ja katson sitten, miltä uusi sivu näyttää ja viilaan sitä sitten vielä. Lambda on nyt kuitenkin palannut takaisin. Aika mukavaa.

Matkaan, ratsuni Hopea!

Tänään on ollut paistetta ja pyryä sekä ulkona että sisällä. Sisäisesti olen päässyt nauttimaan niin murjotuksesta kuin toiveikkuudestakin. Viimeinen lomapäivä ennen virkavapaalle jääntiä. Kaikenlaisia ajatuksia on ollut.

Aamupäivällä kirjoitin korjaillen puhtaaksi yhden viime toukokuisen raakatekstin, jonka halusin talteen koneelle. Olin vähän miettinyt sitäkin, olisiko sillä voinut osallistua kilpailuun, mutta totesin siinä kirjoittaessani, että ei sittenkään. Teksti on niin raaka, että sitä pitäisi työstää tosi paljon, plus että en tiedä pidänkö perusastelemasta sittenkään. Idea on kiva, mutta toteutus ontuu. Ei sillä, olisi varmaan ihan hyvä juttu selättää tuo teksti ja saatankin palata siihen, jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, että siltä ei tunnu. Kreikkalaiset ovat kuitenkin se "päätyö" ja niihin pitää keskittyä. Ja samalla kun kirjoitin edellisen lauseen, muistin sen, mitä tuossa tiskatessani mietin. Että miksi unohtaa niin helposti, että kirjoittaminen on matka, ei määränpää. Ehkä se johtuu siitä, että nyt kun aika on ollut rajallista, on pitänyt kulkea suorinta tietä, ei ole ollut aikaa nauttia matkanteosta niin paljon kuin kannattaisi. No, virkavapaata odotellessa.

Tavallaan turhan puhtaaksikirjoittamisen lisäksi olen pessyt koneellisen pyykkiä, olen tiskannut jättitiskin (miksi minulla on aina jättitiskejä?), laittanut ruokaa, syönyt, pessyt vessan ja vielä olisi jäljellä imurointi ennen kuin lähden jumppaan.

Ruokaa laittaessani tökkäsin sormen uuninseinään. Kahdesti, saman sormen samasta kohdasta. Jotkut eivät koskaan opi. Ja toisaalta, haluanko oppiakaan, sillä tavalla? Jos olisin antanut periksi siitä ensimmäisestä hylsystä, jonka sain kustantamo X:ltä vuosia ja taas vuosia sitten, olisin tehnyt väärin. Hiukkasen olen tänään miettinyt myös sitä, että entä jos tästäkään ei tule mitään. Kreikkalaisista siis. En miettinyt asiaa paljon, totesinpahan vain siinä kohtaa, kun huomautin itselleni, että keskipäivän murjotus johtui siitä, että tuleva virkavapaa paitsi innostaa, myös pelottaa. Ei auta, täytyy vain toivoa parasta ja tehdä parhaansa - ja muistaa nauttia matkasta.

Tulipa sekava postaus.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kirjoja ja tummia kieliä

Lopetin eilen Sinun jälkeesi, Max -romaanin. Se alkoi vetää loppua kohden, alussa en ollut ihan varma. Taidokasta tekstiä, ilman muuta. En ihastunut, mutta osaan silti arvostaa. Viikonloppuna tarttui mukaan uutta luettavaa (hiiteen kaikki kirja-alet...): Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat ja Siri Kolun esikoinen vuodelta 2008, Metsän pimeä. Kirjahyllyssä on nyt kahdeksan lukematonta kirjaa pinossa odottamassa. Ei tarvitse ihan heti miettiä, lopettaisinko kirjastonkäyttökieltoni, kun omastakin takaa on pinollinen lukemista.

Aamupäivällä kirjoitin nelisen sivua raakatekstiä, loppupäivä on mennyt kaupungilla luuhatessa. Lomapäivä siis tänään, ja huomennakin. Sitten taas töihin. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että virkavapaaseen on vielä vaikka kuinka monta päivää ja että kolme ja puoli kuukautta ei ole sittenkään kovin pitkä aika. No, hetken kuluttua olen taas vähän eri mieltä, kunhan juuri syömäni ateria ehtii aivoihin saakka ;).

Tänään olen kuullut ihania uutisia, mutta samalla tavalla kuin uutinen siitä, että joku tuttu saa esikoisteoksensa julki, tämäkin kuulemani uutinen soitti myös niitä tummempia kieliä minussa. Sellaisen edessä joutuu aina vähän tutkiskelemaan itseään, miettimään asioita. Sitä on tullut tehtyä jonkin verran viime aikoina, yhden sun toisen asian tiimoilta.