May the Force be with you

maanantai 31. toukokuuta 2010

Taikurin jakku

Hienoinen parin päivän hiljaisuus. On ollut kiirettä ja toipumista kiireestä. Tapaamisia toinen toisensa perään. Muutama lasi cavaa. Shoppailutukena olemista. Spinningiä. Lukemista. Valtava väsymys, joka huuhtoo yli ihan heti. Ai, ja taisin itsekin shopata jotain. Jakun. Hämmentävää. Minulla ei ole koskaan ennen ollut jakkua. Jo se oli siis aikakin, tähän ikään. Olen aina sanonut, että pitäisi hankkia jakku, varmuuden vuoksi, musta jakku. Tuo ei ole musta, eikä asiallinen. No, minun se nyt kuitenkin on. Enää jää haasteeksi se, että sitä pitäisi osata käyttää. Kädet hihoihin ja napit kiinni, se osuus on ihan helppo, mutta pitäisi osata nähdä itsensä siinä, että voi laittaa sen päälleen.

Taidan jatkaa, kun päässä liikkuu taas jotain. Menen The Magicians Guildin kanssa sänkyyn, saan sen loppuun ennen kuin nukahdan.

torstai 27. toukokuuta 2010

Unta silmät auki

Lihakset tukossa ja nukuttaa armottomasti. Kävin lähikuppilassa kirjoittamassa raakatekstiä ja hyvä etten nukahtanut, oikeasti. Silmät lupattivat siihen malliin, että mietin tuleeko henkilökunta kohta heittämään minut ulos ("neiti on nyt hiukan liian tukevassa huvikunnossa"), mutta mukissa oli pelkkää teetä, joten silmien roikkuminen ei johtunut ainakaan juoman laadusta. Huh. Vieläkin on ihan toispäinen olo ja mietin tässä laiskasti, että ottaisinko oikeasti torkut, vai sinnittelisinkö hereillä. Huomenaamulla pitää herätä aikaisin -> tänään nukkumaan ajoissa, ja vähän arveluttaa, että mitä tapahtuu iltaunille, jos nyt otan päikkärit. Etenkin kun olen maailman huonoin nousemaan päikkäreiltä ajoissa ylös... Kun herätyskello kilisee, hymyilen vain autuasta idiootin hymyä siitä ilosta, että voin siirtää kelloa puoli tuntia eteenpäin.

Ulkona on hieno pieni tihkusade. Oikein tihkusateen malliesimerkki. Pientä tuultakin on, se hipoo vaahteroita, saa ne elämään. Toivottavasti huomenna on kuivempi keli, olen koko päivän menossa. Lauantainakin saa olla kuivahkoa, ainakin silloin, kun liikun ulkona. Lauantaina pitäisi tavata pari kirjoittavaa ihmistä, odotan mielenkiinnolla, että mitä tuleman pitää.

Jään vääntämään kättä uneliaisuuteni kanssa. Saa nähdä kumpi voittaa. Ehkä ne päiväunet... henki on heikko ja liha myös.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Kuvia ja silityskuvia

Tänäänkään ei ole tapahtunut juuri mitään, itse asiassa jopa vähemmän kuin olisin suonut. Kyllä, nyt kun virkavapaata on jäljellä enää ensi viikko, myönnän, että alkaa olla vähän suorituspaineita vapaan suhteen. "Pitäisi" sitä ja tätä ja tuota ja olla yltiöpäisen iloinen ja onnellinen ja muuta. Hohhoijaa - tuollaiset "pitäisit" ne tekevät olosta niin rattoisan ja leppoisan...

Tämän päivän saavutuksiin kuuluu hienoinen raakatekstin kirjoittaminen. Ihan puutaheinää, mutta tajusin, että jollain satunnaisella kuvalla voi saada sanat virtaamaan, jos on vaikeuksia päästä käyntiin. Ja kuvalla tarkoitan nyt ihan konkreettista kuvaa, en kielikuvaa. Kirjoittelin raakatekstiä, siirsin pöydällä olevaa lehteä ja kas, avoimella sivulla oli kuva ja yhtäkkiä sukelsinkin sinne sisälle, kerroin mitä näin, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan, millaisia ihmiset olivat. Täytyy pitää mielessä, näitä houkutuslintuja pitää keräillä aina kun niitä lentää vastaan.

Alkoi sataa. Mietin tässä, että mihin ryhtyisi seuraavaksi. Silittäminen olisi hyvä vaihtoehto, lähinnä siksi, etten ole tehnyt sitä pitkään aikaan ja siinä voisi saada aikaiseksi suuria asioita. Niin kuin esimerkiksi päällepantavaa; pyykinkuivaustelineellä roikkuu hame, joka kaipaa kipeästi silitystä. Sitäpaitsi silittäessä tulee usein hyviä juttuja mieleen; on lämmintä ja höyryisää, kädet touhuavat ja pää voi ajatella omiaan.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Tavallisuutta

Ei mitään erityistä mainittavaa, en ole ajatellut kauhean paljon tänään. Salilla tuli käytyä ja hiukkasen kirjoitin: viilasin sitä eilistä tekstiä ja kirjoittelin kolme sivua raakatekstiä. Näin yhtä ystävää ja juttelimme vähän kaikesta. Juutuin kahvilan vessan ovenkahvaan ja sain aikaan mustelman käsivarteen. Sellaista tavallista siis.

Kirjoittaminen tuntuu edelleen tutulta, hyvä meininki siis sen suhteen, vaikka en ole juuri kirjoittanut. Lukenut olen, mutta vain rentoutuskirjallisuutta (tällä kertaa Runotyttö maineen polulla, miljuunatta kertaa), en mitään sen erikoisempaa.

Aurinko paistaa, vaikka ei pitänyt. Hyvä niin. Mietin tässä laiskahkosti, että mitä tekisin seuraavaksi. Neuloisinko, kiinnittäisinkö valokuvia albumiin, tiskaisinko (en, huomenna vasta), mitä tekisin. Taidan surffata hetken ja katsoa, onko tarjolla kesätapahtumia sopivina aikoina, jotta niihin voisi ottaa osaa.

Tavallinen päivä. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee ollakseen rauhallinen?

maanantai 24. toukokuuta 2010

Back to basics

Aamupäivä oli hidas, mutta kun pääsin vakiokuppilaan, palat loksahtivat paikoilleen. Kuusitoista sivua raakatekstiä, osa niistä on novelliaihio. Kirjoitin sen jo puhtaaksi koneelle, ei mitään valmista, tosiaankin aihio, aikamuotojen kanssa vielä hiukan haparointia, preesensiä vai imperfektiä, teksitn nykyhetken kanssa haparointia, eikä aavistustakaan, miten tarina loppuu. Kyllä se sieltä tulee, jossain vaiheessa. Pääasia, että loin jotain uutta, kolme täyttä sivua puhtaaksi kirjoitettuna. Sää on pilvinen, minä rauhallinen. Kirjoittaminen tuntui hyvältä. Siltä kuin sen pitääkin tuntua. Loksahdin paikoilleni.

Seuraavaksi pitäisi kai tehdä ruokaa. Ostin pinaattia, pakastimesta pitäisi ottaa poroa. Perunoita kiehumaan. Sillä välin voi neuloa, vaaleanpunaista tai vaaleanvihreää.

Olisi hienoa, jos pystyisin kirjoittamaan nämä seuraavat kaksi viikkoa, jos pystyisin rauhoittamaan itseni kirjoittamalla, jos pystyisin nauttimaan kirjoittamisesta ja leppoisasta olemisesta niin kauan kuin mahdollista. Ulkona on pilvistä ja sateen väristä, mutta ei sada. Ei haittaisi, vaikka sataisi niin kuin eilen illalla. Katselin yöllä keittiön ikkunasta, minkä värisiä ovat puiston puut, kun on pimeä ja sataa. Vihreä oli väkevää, teki mieli juoda sadetta yhdessä puiden kanssa.

Huomennakin kirjoitan.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Vihreää

Välillä kun katson ikkunasta, puissa on niin paljon lehtiä ja vihreää ylipäätään, että säikähdän. Maisema tuntuu ahtaalta, kun ehti talven aikana tottua siihen, että puista näkee läpi, ja kun lehdet kasvoivat isoiksi niin äkkiä.

Vihreää on muuallakin kuin puissa. Aloitin uuden neulehuivin, vaaleanvihreän, sellaisen keväänvihreän. Vaaleanpunainen alpakkainen on yhä kesken, ja tulee olemaankin aika pitkään, sen verran hidasta se on, mutta aloitin silti toisen. Voi neuloa fiiliksen mukaan. Värifiiliksen ja kärsivällisyysfiiliksen. Vieläkin olen hämmentynyt siitä, että neulon, ja että lopputulema näyttää ihan uskottavalta. Kolmanteenkin huiviin on langat jo ostettuna, mutta kunhan nyt noista kahdesta pääsee eroon.

Muuta järkevää tänään ei ole tullut tehtyä, kiitos eilisen hurvitteluillan. Menoa ja meininkiä tuntuu riittävän joka viikonlopulle, mikä ei ole pelkästään kiva asia. Välillä tuntuu siltä, että olisi ihan kiva viettää rauhallisempikin viikonloppu, tervehenkisempi. No, toisaalta, heti kun loppuu virkavapaa, loppuvat myös viikonloppumerkinnän kalenterista, ihan sattumalta. Että kai sitä pitää mennä, kun kerran voi.

Huomenna yritän kirjoittaa taas. Juuri nyt en tiedä, miltä ajatus kirjoittamiselta tuntuu, yritän saada keskiviikkoisesta tunnelmasta kiinni huomiseksi. Kunnon yöunet varmaan auttavat. Viikkoja on jäljellä enää kaksi ja sen ajatteleminen on aika kipeää. Yritän olla ajattelematta, mutta varmaan arvaatte, kuinka hyvin se onnistuu. Välillä kyllä ja välillä ei. Toivon hirveästi, että osaan nauttia tästä jäljelläolevasta ajasta niin täysipainoisesti kun se vain on mahdollista, enkä turhaan murehdi sitä, mitä tapahtuu, kun vapaa loppuu, sitä kun ehtii murehtia myöhemminkin. Yritän olla positiivinen.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Kesäkesäkesä

Ensimmäinen kesälomareissu tehty ja aktiviteettia pukkaa edelleen. Juuri kotiuduimme Hillokuningattaren ja hänen jälkikasvunsa kanssa minun kotopuolestani, käytiin mökkeilemässä. Lämmintä, aurinkoa, saunaa, järvi, kesä. Ihan kuin oikea kesä. Ihan sama, vaikka ensi viikolla tulee kylmää, nyt on nautittu niin, että näillä pärjää hetken.

Hillokuningattarelle kiitos matkaseurasta, oli tosi kivaa :). Lähden tästä kohti uusia seikkailuja ja palaan paremmalla ajalla!

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kaivosta katsovat vastaan tutut kasvot

Minulla on pari uutta tekstiä - tai eivät ne mitään uusia ole, huhtikuisia. Näytin ne Kontaktille, samoin kuin muutaman runon. En kirjoita runoja. En näytä niitä tekeleitä ikinä kenellekään, en ole näyttänyt sen jälkeen, kun täytin 14. Niin ja pakon edessä Oriveden opistossa, muutaman, mutta sitä ei lasketa; silloin olin nuori ja vetreä.

Oli tosi tosi mukava nähdä Kontaktia. Hän on oiva mentori. Emme nähneet kauaa, mutta kuitenkin. Tuli hyvä mieli. Näiden kahden epämääräisen viikon jälkeen (siis Kreikkalaisten lähettämisestä kustantamoihin on kaksi viikkoa) tuntuu ensimmäistä kertaa samanlaiselta ajatella kirjoittamista kuin ennen Kreikkalaisten lähettämistä. Minulla on kaksi tekstiä, jotka ovat jo hyvällä mallilla. Pientä viilausta niihin, ja hyvä tulee. Ja voin kirjoittaa uusia - voin kirjoittaa uusia. Miten hyvältätuntuva ajatus juuri nyt. Miten ihana.

Runoistakin Kontakti sanoi jotain. Kun hän aloitti, olisin vain halunnut pois tilanteesta. Venkoilustani huolimatta hän selitti kärsivällisesti mikä runoissa oli hyvää, mikä huonoa. Sain vinkkejä siihen, mitä tehdä, jos haluan kirjoittaa lisää runoja tai muokata olevassaolevia. Huolimatta denialista, joka minulla on runojen kirjoittamista kohtaan, aloin kuunnella ihan vakavissani. Näin itsekin rumien runojeni ongelmat, tajusin mitä Kontakti tarkoitti tarkoilla kuvilla. "Ajattele niin, että ne ovat vain tekstimateriaalia, jota sä voit muokata". Niin, niin ne kai ovat. Eivät mitään sen mystisempää.

En minä runoja ala kirjoittaa, en ainakaan vielä, mutta jonkin siemenen Kontakti minuun istutti. Tajusin, että runoja muokkaamalla voin saada uusia eväitä proosankin kirjoittamiseen. Sen muokkaamiseen. Kontakti näytti kyllä ongelma-alueet, mutta hän oli kyllin kiltti sanoakseen, että on nähnyt huomattavasti huonompiakin runoja kuin minun, ja vieläpä sellaisilta ihmisiltä, jotka kirjoittavat runoja. Siis versus se, että minä en kirjoita. Uskoin Kontaktia. Yhtäkkiä oli helppo katsoa tekeleitäni enemmän ulkopuolelta kuin koskaan ennen. Tuli olo, että runojen kirjoittaminen ja muokkaaminen saattaisi olla hauska - peli, leikki. Kenties. Ainahan voi kokeilla, muutamaa runoa, kun siltä tuntuu.

Olo on tyyni. Samalla tavalla, kuin eilisen pyöräretken jälkeen. Ihan kuin jokin minussa olisi täyttynyt taas hiukan. Sen verran, että kaivon pinta on jo mukavuusalueen paremmalla puolen.

Juuri nyt olo on onnellinen ja helpottunut. Kirjoittaminen on yhä edelleen minun paikkani, minun kotini.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Zen ja polkupyörällä ajamisen taito

Tänään selätin sisäisen navigaattorini avulla Keskuspuistosta sen pahamaineisen välin Pirkkola - Paloheinä. Tunnen itseni guruksi. Enkä pelkästään siksi, että löysin oikean reitin siitä polkuviidakosta, vaan myös siksi, että pyöräilin. Sinne ja takaisin. Molempiin suuntiin 55 minuuttia. Siirryin paikasta toiseen pyörällä, ja oli ihan mukavaa. Kun siis minä ja pyöräily, me emme ole sopineet yhteen kymmeneen vuoteen. Tai siis viiteentoista vuoteen. En minä nyt vieläkään pyöräilyä rakasta, mutta sainpa todistettua itselleni, että pystyn siihen ihan hyvillä mielin. Jei!

Matkalla löytyi reisilihaksien lisäksi edelleen ne samat miljoona valkovuokkoa kuin sunnuntainakin samoissa metsissä toikkaroidessa. Lisäksi ketunleipä kukki ja näin yhden pehkon rentukoita ja ainakin neljä, ehkä viisi siirtolapuutarhaa. Perhosia, orava, mustarastaan laulua ja paljon muita lintuja. Kamikaze-västäräkki. Kaunis koivikko. Peltoja ja vastatuuli. Puusiltoja, joilla polkupyörä rullaa hiljaa ja tasaisesti, kuin ajaisi sisällä, jossain lattialla. Oli kivaa kun maisema vaihtui, oli kivaa kun ylämäkeä seurasi myötämäki. Ja kun pienenpienet kärpäsötökät rakastivat minua varjopaikoissa niin paljon, että pyrkivät suuhun asti. Täksi päiväksi luvattu sadekin oli vain tyhjä (tyhmä) uhkaus, aurinko paistoi paluumatkalla ihanasti.

Nyt pitäisi keksiä ruokaa ja sitten käydä ruokakaupassa, vähän nurinkurista kyllä. Pieni venyttelykään ei kai olisi pahasta. Huomenna taidan pitää välipäivän, ei liikuntaa lihasten täydeltä.

Kylläpäs tuosta pyöräilystä tulikin mukava olo. Suorastaan levollinen. Tämä pyritään pitämään.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Suojakerroin

Makasin kaksi tuntia puistossa lukemassa Aino Kallasta. Kallaksen sanojen rytmi jää päähän, sanat yrittävät ulos puheesta. Nyt istun kaihtimien takana, kotona on järisyttävän kuuma, tuuletin liikuttaa ilmaa edestakaisin. Ikkunaverhot liikahtelevat. Nyt on tullut lopullisesti kesä: tuuletin, kotimekko, yöt pelkän pussilakanan alla.

Viime yönä luin Le Guinin Sanan mahdin loppuun. Se teki hyvää - jotain tuollaista minä kaipasinkin: nopeaa luettavaa, johon voi uppoutua kokonaan.

Seuraavaksi on edessä ruokailu, sitten päivän toinen urheilusuorite. Huomenna kiipeän taas polkupyörän selkään, yritän saada niskalenkin Pirkkola - Paloheinä -välistä.

On vaikea viettää vain kesää. Joudun vähän väliä taistelemaan huonon omantunnon kanssa. Siis huono omatunto siitä, etten kirjoita (vaikka olen virkavapaalla, tuplakauhistus!). Nyt ei kuitenkaan tunnu kirjoittamiselta, on tyhjä olo. Kyllähän sitä raakatekstiä tulisi, kun yrittäisi, ei siinä mitään, mutta käsikirjoituksen viilaaminen loppuun ja lähettäminen kustantamoille tyhjensi minut näköjään aika huolellisesti - ei huvita kirjoittaa nyt, en jaksa. Pitää kai sitä levätäkin joskus? Maata auringossa ja lukea Aino Kallasta, vaikka on maanantai. Täydentää ja täyttää sitä osaa itsessään, joka kuluu kirjoittaessa.

Loma, loma, loma, yritän hokea sitä itselleni, että uskoisin, pohjia myöten. Aurinko auttaa, ja liikkuminen. Vesi, johon on tirautettu muutama pisara sitruunamehua mausteeksi. Se maistuu kesältä.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Se pyörii sittenkin

Miten vaikeaa voi olla pyöräillä Keskuspuistoa pitkin Pirkkolasta Paloheinään ja sieltä Haltialaan suorinta reittiä? Tosi vaikeaa. Ainakin, jos ei ole pyöräilykarttaa ja se ainoa ulkoilukarttakin (tosi huono pyöräilyyn) häviää jo alkumatkasta. Muuten ok, mutta väli Pirkkola - Paloheinä, huh, se oli yhtä arvanheittoa. Entä takaisin tullessa väli Paloheinä - Pirkkola? Ihan mahdotonta. Ei opastekylttejä edelleenkään, tietenkään, mutta risteyksiä kyllä. Miljoona risteystä. Sinne, tänne, tuonne.

Miten vaikeaa voi olla laittaa viittoja risteyksiin? No oikei, Pirkkolaan asti niitä oli, mutta siitä pohjoiseen ei. Ja parhaissa risteyksissä lukee kolmessa viitassa "Pirkkola" tai "Laakso", mutta ilman kilometrimääriä - hitostako minä tiedän, mikä reiteistä on suorin? Tai Pirkkolassa, sieltähän lähtee ainakin kuusi hiekkatietä pohjoista kohti, viitoissa lukee "Paloheinä". Ja kuudesta tiestä kolme haarautuu kahtia ihan heti, eikä mitään hajua, mihin pitää mennä, ja kuten todettua, toinen haara ei vie sinne päinkään, vaan johonkin ihan muualle. Huh. Tuli vähän kierreltyä, mutta löydettiin kuitenkin sinne ja takaisin. Niin joo, ja miksei muuten Paloheinässä voi olla viittoja Pirkkolaan? Miksi niitä on vasta siinä puolessavälissä, pari hassua? En voi ymmärtää. Pitäisi vain tietää reittinsä, annettuna. No, nyt on suunnilleen jotain mielikuvaa alueesta, seuraavaa varten.

Pyöräily oli yllättävän kivaa. Aurinko lämmitti, varjossa oli vilpeää, enkä ole ikinä nähnyt niin paljon valkovuokkoja kuin Keskuspuistossa. Oikeasti. Niitä oli kaikkialla, tuppaina ja mattoina, ihan koko metsän pohja täynnä. Hienoa. Haltialassa paistoi aurinko ja lampaat määkyivät. Aloin jo suunnitella uutta pyöräreissua, huolimatta Pirkkola - Paloheinä -välin haasteellisista olosuhteista.

Pyöräilypäivän jälkeen tulin kotiin ja söin ja sitten kävin vielä ulkona tunnin verran, luin kirjaa. Tuntuu niin hassulta olla täällä neljän seinän sisällä, kaihtimien takana, näkemättä ulos, kun ulkona on tuollaista. Kaihtimia ei voi avata ennen kuin aurinko on laskenut; sisällä on ilmankin kuuma. Tuuletusikkunan sentään avasin, siitepölyjä uhmaten. Huomenna pyöräilen sisätiloissa, siellä ei tarvitse nenäliinapakettia mukaan, mutta eipä kyllä ole valkovuokkojakaan.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Alilämpöä ja lämmönvaihteluita

Lämpötila sisällä +27, lämpötila pään sisällä +10.

Syyt alhaiseen päänsisälämpötilaan:

1. Siitepölyallergian aiheuttama yleinen väsymys, huono olo ja rikki niistetyn nenän kirvely.

2. Alhainen verensokeri. Söin kyllä jo hiukan varaslähtöä, ei auttanut.

3. En osaa kirjoittaa.

Jos kohtaa 3 eritellään hiukan, saadaan seuraavia tuloksia:
a) Olen unohtanut oman sääntöni, että huonon tekstin määrä on vakio (ts. että pelkkää hyvää ei pysty kirjoittamaan, minä ainakaan), kuvitellut, ettei se enää päde minuun. Olen ollut siksi liian varma, hiukan ylpeä. Se käy lankeemuksen edellä.
b) Olenko tosiaan niin tyhjä kuin miltä tuntuu? Pitäisikö levätä? Pitäisikö täyttää itseeni sitä, mitä ammennan kirjoittaessa? Olenko ammentanut itseni liian tyhjäksi? Pitäisikö ihan oikeasti relata nyt vähän? Vaikka onkin virkavapaa ja huono omatunto hengailusta ja lomailusta: koska ei tarvitse olla töissä, pitäisi kirjoittaa vähintään uusi kokoelma, mieluiten kaksi. Miksen voi tajuta sitä, että on sallittua ja suositeltavaa lepuuttaa välillä, kerätä voimia niiden kuluttamisen sijaan?
c) Kaiken sen tekstinviilaamisen jälkeen, mitä tänä keväänä on tehty, uusien tekstien kirjoittaminen tuntuu hankalalta.
d) En ole ihan varma, huvittaako minua juuri nyt kirjoittaa. Tästä aiheutuu runsaasti itsesyyllistämistä (katso b-kohtan työ vs. virkavapaa -maininta) ja jonkun verran pelkoa. Entä jos kirjoittaminen menee pois? Mitä minä sitten teen?

Lopputulema? Sisällä on kuuma ja minulla ei ole kovin hyvä mieli. Väsyttää. Nälättää. Itsesäälittää. Ja koska on niin upea keväilma, pitäisi tietenkin hyppiä riemusta ja onnesta aurinkoon asti. En hypi. Hyppimättömyys saa minut tuntemaan itseni jotenkin huonoksi. Jestas. Mikä ihmeen valtakunnallinen itsensäalentamispäivä?

Otan tummaa suklaata, se on melkeinsulaa, nuolen sormet puhtaiksi. Tuoksuu liha, vaikka liesituuletin on päällä. Poronpaisti on uunissa, aiheuttaa lisää kuumuutta asuntoon, mutta pakko se on paistaa kun kerran otin sen sulamaan pari päivää sitten. Parsat odottavat jääkaapissa. Etelä-Eurooppalainen illallinen tulossa: myöhään. Parsaa ja poroa. Toivottavasti se saa mielen paranemaan hiukan. Ja tieto huomisesta pyöräretkestä (jos ei sada) - tieto maanantaisista urheilumahdollisuuksista. Katsotaan. Tätä kirjoittaessa sisälämpötila on kohonnut jo 28 asteeseen.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Koivut laulavat

On ihanaa, on. Kesä, vaikken vielä osaakaan ihan täysin asennoitua siihen. Mutta kesä. Lämmintä, auringosta hehkuvat kasvot. Kun vain koivut olisivat pian hiljaa, niin olo olisi vielä parempi. Otin rankat tropit käyttöön, mutta paras teho saavutettaneen ehkä vasta huomenna/sunnuntaina, joten nenä on tällä hetkellä hyvin punainen, ja ei siis auringosta niinkään, vaan niistämisestä. Sisälämpötila +26 ja ulkona myös tarpeeksi lämmintä. Ah.

Kirjoittelin tänään taas raakatekstiä, jonkun seitsemän sivua. Joku voisi ajatella, että siinä oli novellin alku, tai raakanovelli, mutta enpä tiedä, ei oikein tuntunut siltä. Mutta pääasia oli, että kirjoitin ja että sanoja tuli ja ihmisiä kynästä. Niistämisenkin ohella. Sen siitä saa, kun haluaa välttämättä kirjoittaa ulkona, vaikka ilma on sakeanaan siitepölyä. Mutta ei tuota voinut olla hyödyntämättä. Aurinkoa siis, ja kesää.

Aamulla spinningissä hikosin itseni pois maailmankartalta, teki hyvää. Ensi maanantaille suunnittelen sekä spinningiä että balletonea, saas nähdä. Riippuu vähän säästäkin - tällä kelillä tuntuu rikolliselta tulla sisälle, kaihtimien taakse, mutta iho ei kyllä kestä enempää ja ruokaakin pitää tehdä. Se, mikä juuri nyt houkuttaa eniten, on päiväunet, mutta ei taida auttaa, ruokaa tekemään ja ruokaa naamaan, niin väsy unohtuu. Lukeakin voisin vielä tälle päivälle.

torstai 13. toukokuuta 2010

Sade sukkasillaan

Kesäsade. Roikuin puoliksi ulkona keittiön ikkunasta kun se alkoi. Ilma oli lämmintä, sillä oli hellät kädet, katselin vähäisten pisaroiden tippumista pääni ohi alas katuun. Katselin ihmisiä, jotka hakeutuivat jonoina sisätiloihin. Tuoksui kesä ja kaupunki, frisbee kolahti katuun. Nyt sataa jo kunnolla, hiukan viistoon. Sateen lomassa oleva ilma on pehmeää, lämmintä. Koivut ovat saaneet tänään lehdet, vaahterat ovat kukista vaaleanvihreitä, valo on kirkasta ja harmaata niin kuin vain kesällä, kun sataa aurinkoisen päivän jälkeen.

Mikä siinä onkin, että kesän tai loppukevään ensimmäiset vesisateet ovat niin ihania.

Rauhallinen olo. Huomenna on taas päivän verran ihanaa arkea. Aamupäivällä urheilen, iltapäivällä - saas nähdä. Luulen, että tartun vihkoon ja kirjoitan hiukan. Jos sää suosii, niin kuin sen kai huomennakin pitäisi, kirjoitan ulkona. Levitän aurinkorasvaa ja nautin varaslähdöstä kesään. Kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta, jos tässä nyt suunnitelmia pitää tehdä.

Sataa. Katselen maisemaa, paljoa taivasta, puita, kaupunkia. Ajatukset ovat hitaita ja kevyitä, käyvät tuolla, hipaisevat tätä, eivät laskeudu mihinkään kunnolla. Ajatuskuvia liehahtelee päässä - kesäpäivät, liikunta, tuleva automatka, mummi, äiti, viime kesä, kirjat, pihvi, poronpaisti, polkupyörä. Olen kevyt, leijailen. Haluan kaiken ja silti nyt on ihan hyvä.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Uusinta

Piti muuten hehkuttamani tuota Herta Müllerin Matalaa maata. Se kieli, se kieli. Nerokasta. Ei ihme, että leidi sai Nobelin. Oikeasti, hiljaiseksi veti, kun luin, enkä voinut olla olematta kateellinen. Että joku muu on kirjoittanut nuo kaikki kauniit sanat jo! Että joku on kirjoittanut

Kaivossa ui kirveen kaiku.

Keväällä, kun aurinko nuolee kovettuneet lumiukot vaahtoisiksi -

Äidin nilkat ovat kaksi mustaa kivistä kaulaa.

Lennätinpylväiden langat hakkasivat toisiinsa ja heittelivät katuja edestakaisin.


Enkä nyt tietenkään löytänyt niitä parhaita, eikä niitä voi edes löytää, ne tulevat kuviksi silloin kun lukee koko tekstin. Suosittelen. Tämä oli ensimmäinen Herta Müllerini, enkä tiedä milloin luen lisää, mutta Matala maa osui ja upposi. Hieno kirja.

Tekemätön tiistai

Johtuuko se tuosta kässärin viimeviikkoisesta lähettämisestä, että tällä viikolla en pääse sängystä ylös, vai mistä? Aamulla nukuttaisi. Eikä ihan hirveästi huvita nousta. Kun ei muka ole syytä. Ei mitään projektia. Pitäisi reipastua?

Eilen ampaisin sinne spinningiin sitten kun sain itseni ylös sängystä, tänään otin laiskan startin ja menin sen jälkeen salille. Kummasti se liikkuminen antaa lisäenergiaa. Silti en ole kyllä tehnyt tänään mitään. Tai siis kävin salilla ja nyt iltasella tapasin kaveria. Siinä se. Netissä olen surffaillut, lukenut Hilja Valtosen Neekerityttö peilaa -kirjaa (miljoonatta kertaa!) ja kämppä on saanut rauhassa olla mullinmallin. Siivotaan sitten huomenna. Mennään sitten huomenna katsomaan taidetta. Huomenna sitten. Ei sillä, huomisesta on tulossa tätä menoa aika tarmokas päivä ;).

Tällaista tänään, hidasta ja hiljaista. Ruokaa tarvitsisi laittaa. Sen jälkeen onkin jo ihan ilta, kun kello käy nyt jo seitsemää. Erikoinen päivä kaikessa tekemättömyydessään ja haluttomuudessaankin, silti ihan mukava. Ulkona lämpenee, lupaa hyvää huomiselle. Ikkunan takana vaahtera alkaa ehdotella kukkia.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Laupias maanantai

Maanantaipäivä. Uusi alku, taas kerran - siis viikon alku. Tulin eilen myöhään kotiin (äitienpäivän vietosta, jossa heitin myös talviturkin, vesi oli kolmeasteista) ja sen jälkeen luin vielä Hesarin Kuukausiliitettä sängyssä. Uni tuli paljon normaalia myöhemmässä ja tänä aamuna väsytti ihan hervottomasti. Luulen hymyilleeni puoliunessa kun herätyskello soi. En siksi, että se soi, vaan siksi, että pystyin torkuttamaan eteenpäin. Näin myöhään en ole nukkunut yhtenäkään arkiaamuna koko virkavapaan aikana.

Kompensoin myöhäistä heräämistä sillä, että noustuani otin pikastartin salille. Spinning herätti varsin tehokkaasti! Nyt olen syönyt fetasalaattilounaan ja puuhastellut kaikkea pientä ja epämääräistä. Tarkoituksena on tehdä tälle päivälle vielä punajuuri-kesäkurpitsa-fetapaistosta, pestä pyykkiä, neuloa, lukea... Lukemisesta tuli mieleen, että kotipuolessa oli hervoton alennus kirjakaupassa. Oikeasti hervoton. Tiesin siitä etukäteen, ja olin päättänyt, että ehkä yhden kirjan saan ostaa, sillä lukemattomia on muutenkin jemmassa. Niin taas. Tosin joistain kirjoista tuli melkein huono omatunto, niin halpoja ne olivat. Kotiin tulivat seuraavat opukset: Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia, Väinö Kirstinä: Kirjailijan tiet, Pauliina Haasjoki: Epäilyttävät puut, Ursula K. Le Guin: Sanan mahti, Reetta Niemelä: Makkarapiruetti (aivan i-ha-nat Matti Pikkujämsän kuvat!). Lisäksi täytin männäpäivänä vuosia ja sain pari kirjaa synttärilahjaksikin, joten laukku oli aika painava, kun raahasin sitä kotiin viime yönä.

En oikein osaa päättää, mihin alkaisin seuraavaksi. Raivaisinko huushollia ja pyykkäisin ja neuloisin? Menisinkö sittenkin lähikuppilaan kirjoittamaan siitä, miten sumu koristelee ruohonkorret? Lukisinko? Jos lukisin, mitä lukisin, noista kaikista lukemattomista? Keittäisinkö rooibosta tai Kultaista omenaa? Olisinko vain, nauttisin elämästä?

Taidan yhdistää. Pieni kirjoitussessio, sitten pyykki-neulonta-lukeminen. Ja ruuanlaitto. Sitä(kin) odotan.

torstai 6. toukokuuta 2010

Sekalaista solkotusta

Ollut pientä epäkuntoa maanantain jälkeen, mitä lie stressinpoistoa tai muuta, vaikken myönnä kässäriä stressanneenikaan, edes tuossa loppuvaiheessa. Olen ottanut vähän rauhallisemmin ja todennut, että eipä tässä kiire ole mihinkään, parannellaan rauhassa.

Tänään pesin ensimmäisen kerran pyykkiä pesupähkinöillä. Totesin, että jos Ruotsin hovissa pestään pesupähkinöillä, minkäkin voin ihan hyvin siirtyä pesemään esim puolet pyykeistä niillä. Onhan sekin parempi kuin ei mitään ja puolittaa pesuaineen käytön.

Pyykkäämisen lisäksi tiskasin. Huomenna lähden kotipuoleen viettämään äitienpäiväviikonloppua, joten ihan hyvä, että sain tehtyä noita kotihommia vähän. Seuraavaksi ajattelin tsekata vaatekaapin sisältöä - pitäisi tehdä inventaario kevät/kesävaatteiden suhteen, jotta tiedän, mitä pitää hankkia kaupasta. Sen tiedän, että pitää hankkia uusia vaatteita, mutta elättelen toiveita, että jostain putkahtaa vaatteita, joita en muistanutkaan.

Tiistaina sain Hillokuningattarelta ihanat kädenlämmittimet (ystävät pitävät huolta hiirikäteni lämpötilasta), jotka eivät oikeasti ole kädenlämmittimet, vaan vauvojen säärystimet, luomupuuvillaa. Surffasin heti tiistai-iltana pitkin nettiä ja tilasin itselleni kahdet muutkin Babylegsit. Kunhan posti tuo ostokseni, minulla on paljon kivanvärisiä käsivarsia teepaitojen kanssa pidettäviksi :).

Sain tällä viikolla lopetettua tuon Margaret Mahyn Heriotin. Jotenkin ehkä petyin hiukan - vaikka kirjan henkilöt ovatkin pyörineet päässä kirjan lopettamisen jälkeenkin. Mutta jokin jäi puuttumaan, en tiedä mikä. Tai sitten odotukset olivat liian korkealla, sekin on mahdollista. Kun palaa lapsena ihannoimiensa kirjailijoiden pariin, voi pettyä. Nyt voisinkin sitten palata Herta Müllerin pariin - Matala maa on täynnä järjettömän nerokkaita ja hienoja novelleja. Ehkä voisin ottaa viikonlopun junalukemiseksi jotain lukematonta tuosta työpöydän pinosta, voisi olla hyvä. Hirveä tarve saada tuota lukemattomien pinoa pienemmäksi.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Ero

Pöllähtänyt olo. Toisaalta ei mitenkään erikoinen - onhan tämä nähty ennenkin, useamman kässärin kohdalla. Siis se, että printataan, kopioidaan, survotaan kuoriin, lähetetään kustantamoihin. Silti, ihan kuin tämä olisi jotain erityistä.

Viimeinen kuori, jota varten piti tarkistaa vielä osoite, eikä se siksi päässyt muiden kanssa samaan lastiin, odottaa vielä pöydänkulmalla. Siihen sain liimata itse postimerkit postitädin läiskäisemän tylsän konemerkin sijasta. Vien tuon viimeisenkin tänään postiin, iltapäivemmällä. Sitten ne ovat lähteneet kaikki, kai. Kolme laitoin sähköisenä, kun nyt kerran se mahdollisuus annettiin, muut kustantamot saivat perinteisen paperiprintin.

Nyt pitäisi päästää irti. Ei ole enää mitään tehtävissä. Ei kannata alkaa miettiä, oliko novelleille valittu järjestys kuitenkaan hyvä. Se on nyt siinä ja minun pienet ja vaatimattomat Kreikkalaiseni ovat matkalla, poissa minun käsistäni. Hämmentävää, kahden ja puolen vuoden jälkeen minun pitäisi kehittää itselleni uusi pakkomielteiden kohde. En tiedä mihin katsoisin. Aurinko paistaa. Siristän silmiä.

Ei mitään lisättävää.