May the Force be with you

keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Skippauksia

Kirjoittelin tänään lähikuppilassa raakatekstiä. Ei mitään kummoista, mutta jotain kumminkin.

Olo on ollut koko päivän aika huono. En tiedä mikä tauti nyt on, kurkku on outo, keuhkoissa on räkää ja se yskittää hiukan ja haittaa enemmän yleisolemista: kaikki liikkuminen aiheuttaa sydämentykytystä, hengästyminen tulee melkein heti. Väsyttää, ankeuttaa. Skippasin iltapäivällä yhden kyläilykutsun ja nyt illalla skippasin uudenvuodenbileet. En vain jaksa lähteä. En jaksa olla huono-oloisempi kuin mitä kotona tassuttelu aiheuttaa. On tosi luuseriolo. Olisin periaatteessa voinut lähteä bileisiin; ei ole neljääkymmentä astetta kuumetta, ei ole superflunssaa. Olisi vain ollut vähän huonompi olo sen aikaa, kun olisin mennyt sinne, ja jonkun aikaa kunnes olisin rauhoittunut paikalleni. En vain jaksanut. Olen ihan tylsä ja typerä. Kökötän kotona yksin. Ja kuitenkin - mitä väliä tällä illalla, on vain keskiviikko, ei sen traagisempaa. Väsyttää.

Kyllä minä huomenna olen taas aikuinen, enkä valita ihan itse tekemistäni päätöksistä. Tai selittele asioita, jotka eivät kaipaa selittelyä. Kyllä minä huomenna, luulisin.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Latausta

Ostin tänään uuden levyn. Soitin sitä ja Emma Salokoskea kun istuimme ystävän kanssa pöytäni ääressä kynttilänvalossa ja joimme kannuittain zen-teetä zen-kannusta puhuessamme syvällisiä. Tämän päivän töissäkäynnin jälkeen oli ihan taivaallisen hyvä unohtaa kaikki hetkessä mieleen nousseet työstressit, ja puhua rooiboksen äärellä siitä, mikä on tärkeää. Omasta itsestä, ihmissuhteista, mielialoista, hormonien vaikutuksesta niihin (...), armeliaisuudesta itseään kohtaan, kirjoittamisesta, kirjoittamisen aiheuttamista tunteista... Teki hyvää. Puhuin itse asiassa sellaisia asioita kirjoittamisesta, joita en ole pahemmin yrittänyt selittää kenellekään ihmiselle livenä - tai edes muuten, ajatellut niitä vain. Nyt ne ajatukset olivat ilmeisesti kypsiä tulemaan ulos, edes hetkeksi.

Kirjoittamisen ajattelu herättää monenlaisia ajatuksia. Minulla on seuraavat seitsemän päivää aikaa kirjoittaa ilman että pitää mennä töihin. Ajatukset, joita päähän nousee, ovat sekä hyviä että pahoja. Niin, myös niitä negatiivisia. Pelkoa, epäilystä, ahdistusta, riittämättömyyden tunteita. Ei se mitään, minä tiesin, että ne tunteet ovat olemassa ja tiedän, ettei niitä saa kokonaan pois. Olkoot sitten. Niiden vastinparina on kuitenkin myös iloa, toivoa, optimismia, nautintoa ennakoivaa odotusta, kotiin löytämisen tunteita, kylläisyyttä. Toivottavasti myös onnellisuutta.

Tiedän jo tavoitelistani uudelle vuodelle. En aio luvata mitään, aion vain tavoitella. Toivon, että monessa kohdassa tavoittelu tuntuu yhtä hyvältä kuin tavoitteen saavuttaminen. Palaan listaan tuonnempana. Lähiajan tavoitteeni seuraaville seitsemälle päivälle on kirjoittaa kreikkalaisia ja kirjoittaa raakatekstiä. Aueta ja pysyä auki sanoille.

Tätä vuotta on jäljellä enää yksi päivä. Hyvää huomista siis kaikille.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Lomalomaa

Tänään on ollut lomapäivä. Kaikilla tavoilla. En ole tehnyt mitään. Ihan oikeasti en. Hierojalla käyntiä ei lasketa tekemiseksi. Eikä shoppailua. Eikä varsinkaan päiväunien nukkumista. Sen lisäksi olen lähinnä syönyt. Lukenut akkainlehtiä. Ja siinä se.

Sain joululahjaksi teekannun. Tein siihen teetä tänään. Kannu on lasinen ja tosi zen. Join teen laakeasta, vaaleansinisestä, vanhasta kupista, jonka muoto sopi loistavasti lasikannun viereen. Tee oli hyvää ja kaunista lasin läpi.

Olen ajatellut kirjoittamista hiukan. Huomenna käyn vajaan päivän työtöissä ja keskiviikkona alan kirjoittaa toden teolla. Työlomaa on jäljellä vielä viikko ja aion käyttää sen - toivoakseni - tehokkaasti. Tarkoituksena kirjoittaa niin raakatekstiä kuin kreikkalaisiakin. Sen verran jännitysmomenttia on ilmassa, että kurkku ei ole ihan kunnossa ja yskä vaivaa - kirjoittamissuunnitelmat menevät pahasti mäkeen, jos tauti iskee, joten ei auta kuin napata troppia.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Kotona

Olen kotona. Purin laukkuni pyykkikoriin ja kaappiin ja kirjahyllyyn. Tuuletin. Telkkari on auki, olen kaupungissa. On hyvä olla kotona.

Joulun olin kotipuolessa. Oli hiljaisuutta, saunomista, uimista maailman kylmimmässä järvivedessä, lumihangessa pyörimistä. Oli sukua, myöhään valvottuja öitä, jouluruokaa, tähtitaivas, joka ei täällä kaupungissa näy.

Nyt olen yksin omassa kotona. Edessä on yksi päivä töitä, lisää lomaa. Kirjoittamista. Minä. Kotiin kirjoittamiseen.

Nyt keitän teetä, hyrisen ehkä hiljaa, kaivan tyhjistä kaapeista jotain pientä suuhunpantavaa.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Joulurauhaa

On riekuttu ympäri kaupunkia. On shopattu. On ostettu joululahjoja muille ja itselle. Muille - kaikenlaista. Itselle esimerkiksi Süd Helsingin sormus, hopeinen. En ole pitänyt sormuksia vuosikausiin, nyt pidän. Tuliaisiksi on ostettu juustoja Lentävästä Lehmästä. Kaiken lomassa on juopoteltu glögiä, punkkua, siideriä ja mahan parannukseksi Elovena-välipalajuomaa.

Huomenna starttaa juna kohti joulunviettoa. Olo alkaa olla lomainen, vaikka pakkuukset ovat kesken. Joten ei kai tässä muuta kuin

rauhallista joulua, toivoo Rooibos.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Pieniä ajatuksia

Ajatus 1: Ihmisen pitäisi saada enemmän kokemuksia kauniista asioista. Niin kuin kuorolaulusta. Olin tänään Kilven kuoron joulukonsertissa Uspenskin katedraalissa ja löysin kaksi kaunista asiaa. Ensimmäinen oli itse katedraali, kaunein kotimainen kirkko, jossa olen käynyt. Toinen kaunis asia oli ihmisääni. Kilven kuoro lauloi tosi kauniisti. Kyynelehdin kolmasosan ajasta. Se teki sielulle hyvää, olen varma siitä. Kauneus ja sen liikauttamat tunteet.

Ajatus 2: "Elämän tarkoitus on päästä kotiin." -Eeva Kilpi. Luin Viides rooli -blogista tämän päivän bloggauksen, josta päädyin tänne ja löysin tuon Eeva Kilven lausahduksen. Tuo lause kulminoituu tietenkin siihen, minkä olen jo monesti maininnut tässä blogissa: kun kirjoitan, olen kotona. Joten mitäpä siihen enää lisäämään.

Ajatus 3: Joulu tulee. Se tarkoittaa sitä, että eräs rakas ystävä tulee Suomeen ja sunnuntaina saan hänet seuraani. Joulun lähestyminen tarkoittaa myös sitä, ettei ole kauaa siihen, kun saan mennä Hakaniemen halliin ostamaan jouluherkkuja mukaani kotipuoleen. Juustoja joulun aamiaispöytään, jotain oikein hyvää joululimppua, ehkä joku pieni yllätys. Ei siis lahjoja, vaan tuliaisia. Niiden ostamisesta tulee joulumieli, samoin kuin Hakiksen hallista, jossa ihmiset jonottavat tuuppimatta ja hyväntuulisina.

Ajatus 4: En ole kirjoittanut, mutta mieliala alkaa kääntyä sitä kohti - paremmalla tavalla kuin muutamiin päiviin. Sillä tavalla, kuin olisi ikävä kotia ja tietäisi pääsevänsä sinne ihan pian. Tai jos ei pian, niin tietäisi, että siellä se odottaa.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Vieraissa

ps. Minut kutsuttiin käymään vieraissa, käykääpä vilkaisemassa.

Totinen torvensoittaja

Ei sanoja tänään. Työväsymystä ja muuta väsymystä. Nukuin viikonloppuna pitkiä yöunia, viime yönä en. Tänään kuittasin illallisen pullalla, piirakalla ja punkulla. Vähän aikaa sitten tulin kotiin ja söin viikunaa, kinkkua ja konvehtia. Terveelliset elämäntavat, you know. Ja tietysti kaupan päälle pieni pilleri, jonka olisi tarkoitus ottaa takaraivoa järsivä pääkipu pois. Toinen tabu on ottamatta vielä, se d-vitamiini. Niitä olen syönyt uskollisesti, vaikka raudasta luovuinkin (maha ei tykännyt rautatabuista - yritän panostaa hedelmiin, jotta edes ruuasta tuleva rauta imeytyisi).

Tapasin tänään kaksi kirjoittavaa ihmistä. Juttelimme. Kirjoittamisesta ja kirjoista ja ihmisistä ja joulusta ja puutaheinää. Puhuimme siitä, mitä kukakin kirjoittamiseltaan haluaa. Minä haluan julkaista ja se on iso asia minulle. Toinen seuralaisista sanoi, että "sä osaat kuitenkin ottaa sen tolleen tosi kevyesti". Nauroin ja sanoin, että kukaan ei tiedä, kuinka vakavasti sen otankaan. Kotimatkalla mietin, että otan kirjoittamisen tasan niin vakavasti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin naureskella, vääntää vitsiä hylkäyskirjeistä, negatiivisesta palautteesta ja muista lieveilmiöistä. Kuitenkin, mitään en ole ikinä halunnut niin paljon. En osaa edes selittää, kuinka paljon se halu ja tarve on minua.

Kirjoittamalla olen onnellinen. Olen myös valmis olemaan välillä onneton, jos vain saan kirjoittaa. Mutta se, että olisi onneton, eikä voisi kirjoittaa... Sitä vastaan pitää taistella. Kirjoittamisen ja onnellisuuden välille voi laittaa yhtäläisyysmerkit, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin aina onnellinen kuin kirjoitan. Se tarkoittaa ennemminkin, että elämän perusta on kunnossa ja sen päälle voi rakentaa.

Kevyesti. Minä yritän ottaa kirjoittamisen kevyesti. Kevyin askelin, mutta tosissani. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on hauskaa, kivaa, mukavaa. Odotan joululoman joulun jälkeistä aikaa. Silloin on aikaa kirjoittaa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Stephenin kanssa sängyssä ja hiukan muita mutinoita

Luin eilen sängyssä loppuun Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Olin antanut itseni ymmärtää, että opus on jotenkin hyvä. Erinäiset lähteet kehuivat sitä kirjoittajan arjen paljastamisesta, hyvien vinkkien antamisesta etc. Minä olen ilmeisen paatunut lukija, koska mielestäni Kingin kirja oli suomeksi sanottuna ihan paska. Sori kielenkäyttöni, mutta kun se oli!

Kirjan ensimmäinen puolisko kertoi siitä, miten pieni ja vähän isompi Stephen kirjoitti tarinoita, joita ei julkaistu missään. Stephen oli kuin kissa - niihän sitä sanotaan, että kissa kiitoksella elää - sillä kun Stephen sai pienen kiittävän kommentin hylkäyskirjeen laitaan raapustettuna, sen voimalla hän jaksoi taas seuraavat 16 vuotta. Kiva juttu, mutta eipä paljon lämmittänyt, kun makasin sängyssä varpaat palellen ja kahlasin kirjan läpi.

Toinen osio sisälsi kirjoitusvinkkejä. Ainoa, mitä mieleen jäi, oli se, että "kirjoita sana kerrallaan" ja "vältä adverbejä". Ei mitään uutta ja mullistavaa siis.

Kolmannessa osiossa Stephen kertoi "ei-ollenkaan-katkeraan-vaan-pelkästää-jutustelevaan" sävyyn siitä, kuinka jäi auton alle ja vammautui pahasti ja parani takaisin kirjoituskuntoon. Kiva juttu.

Oikeasti - minut on varmaan hemmoteltu ihan piloille: olen lukenut Goldbergit ja Cameronit, Bruce Holland Rogersin Word Workin ja pohtinut itsekin kirjoittamista muutamalta kantilta (tosin en vielä ollenkaan tarpeeksi). Edellä mainituista kivoista kirjoista täytyy johtua se, että Kirjoittamisesta ei napannut pätkän vertaa. Siitä tuli lähinnä mieleen Valittujen Palojen lämminhenkiset tarinat, jotka kertovat siitä, kuinka ihmiset ponnistelevat vaikeuksien kautta voittoon. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat tietää asioita Stephen Kingistä ja tämän elämästä, mutta en tosiaankaan niille, jotka haluavat siitä vinkkejä kirjoittamiseensa.

Minä noudatin tänään töiden jälkeen omaa kirjoittamiseen liittyvää vinkkiäni: kirjoita. Vaikka ei huvittaisi, vaikka mitään hyödyllistä ei kirjoittuisi, kirjoita. Menin töiden jälkeen ensin shoppailemaan (refillejä ihaniin kyniini! viimeiset joulukortit! astmalääkettä! huulirasvaa!) ja sitten kantakuppilaan istumaan glögin ja kirjoitusvihon ääreen. Onnistuin näköjään äheltämään kahdeksan sivua raakatekstiä, vaikka se olikin vaikeaa. Yritin ratkaista Gamman mysteeriä (paljonko on paljon ja milloin se on liian vähän), mutta pitää myöntää, etten edistynyt. Täytyy varmaan kaivaa romaanikässäri-Gamma esille ja katsoa tekstiä novelli-Gamman kantilta. Tai ylipäätään miettiä, että mikä Gammassa nyt sitten on se pointti, jonka haluan kertoa ja miten.

Gamman lisäksi pientä hämmennystä aiheuttaa Iota. Kirjoitin sitä uusiksi pari (?) viikkoa sitten. Pidän muutoksesta, mutta minulla ei ole mitään hajua, miksi lisäsin tekstiin mansikkahillon. Mansikkahillo tuntuu merkitykselliseltä, mutta en toisaalta osaa lainkaan sanoa, miksi. Omituista.

Voin kertoa kaikille, joita kiinnostaa, että kyllä, viehättävät, hyppelehtivät mielialani jatkuvat. Viittaan nyt edellisiin bloggauksiini ehkä viimeisten parin viikon ajalta. Tasapainoinen, tyyni ja lempeä eivät ole olleet ystäviäni. Tänäänkin on käyty jo sekä pohjalla että oltu aika pinnalla. Johtuukohan kaikki hormoneista vai onko ilmassa jotain omituista kemikaalia?

tiistai 9. joulukuuta 2008

Tavallista

Urheilu = lobotomia. Jumpan jälkeen olen vain syönyt, kirjoittanut meiliä ja maannut sohvalla. Enkä luultavasti aiokaan tehdä muuta. Tunnelma ei ole nyt kovinkaan aikaansaapa, optimistinen tai hilpeä. Hiukan tuo yksinäisyys kalvaa, mutta kas, sellaista se on. Nyt kun tässä naputtelen, niin alkaa tuntua itse asiassa siltä, että voisin kuitenkin kirjoittaa hiukan raakatekstiä. Pitää kiinni siitä, mitä minulla on. Sen jälkeen menen nukkumaan.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Addiktoitunut Pavlovin koira

Jos luet blogiani vakituisesti, olet huomannut, että olen viime aikoina kirjoittanut kovin vähän. On ollut vieraita (itsesääli & co), on ollut kipeää kättä, on ollut kaikenlaista. Mieliala ei ole ollut kaikkein paras, olen murjottanut, potkiskellut maailmaa nilkkaan (huteja, potku osuu omaan otsaan kun oikein huitaisee). Tänään jatkoin perinteitä, elin töiden aiheuttamaa sitku-elämää alkuillan verran. Lopulta, jostain omituisesta syystä, otin kynän ja kirjoitusvihon esille ja aloin kirjoittaa. Raakatekstiä, erittäin tunnustuksellista sellaista, tunteita ja mielipiteitä, huomioita ympäröivästä. Kahden ja puolen sivun kohdalla aloin hymyillä. Kirjoitin viisi sivua ja sitten lähdin jumppaan.

Olen miettinyt syytä sille, että nykyään raakatekstin kirjoittaminen vaikuttaa niin paljon mielialaan ja kokemukseen omasta henkisestä tasapainostani. Olenko ihan oikeasti addiktoitunut? En ole kirjoittanut raakatekstiä tällä metodilla kuin reilun vuoden. Olenko siinä ajassa onnistunut kehittämään itselleni riippuvuuden kirjoittamiseen? Siltä se tuntuu. Raakatekstin kirjoittaminen tuntuu pitävän minut raiteillani, poissa sitku-elämästä, hivenen onnellisempana. Se tuntuu siltä kuin olisin kotona.

Addiktio - vai pelkkä ehdollistunut reaktio? Vuosi sitten syksyllä aloin kirjoittaa raakatekstiä tässä muodossaan. Olin virkavapaalla ja onnellinen. Onko kirjoittamisesta pulppuava olo pelkkää ehdollistumista kirjoittamisen ja onnellisuuden yhteyteen?

Työn alla on novellikokoelma, kuten jotkut lukijoista tietävät. Kreikkalaiset, niin kuin sen työnimi kuuluu. Kreikkalaiset on tavoitteellista kirjoittamista. Uskon, että tie kreikkalaisiin kulkee raakatekstin kautta. Kuitenkaan suurin osa raakatekstistä ei liity mitenkään kreikkalaisiin, enkä läheskään aina raakatekstiä kirjoitettuani siirry kreikkalaisten pariin. Kun onnistun muokkaamaan jonkun kreikkalaisista sellaiseksi kuin haluan, saan mielettömiä kiksejä. Raakatekstin kirjoittamisesta saan jotain muuta. Ei sellaisia hyvän lauseen, hyvän idean, hienon rakenteen, hyvän tekstin kiksejä kuin "oikeasta" kirjoittamisesta. Saan raakatekstistä monesti paljon intiimimpiä tunteita. Eri tasoisia kuin "asiallisen" tekstin kirjoittamisesta. Tunteet eivät ole pienempiä, huonompia, hienompia tai suurempia kuin kirjoittamiskiksit, mutta erilaisia. Turvallisia. On hämmentävää tuntea niin voimakkaasti tuollaisen ei-mihinkään-pyrkivän tekstin kirjoittamisen tulokset. En ole ihan vielä tottunut siihen. Pikku hiljaa alan kuitenkin uskoa yhä enemmän raakatekstin kirjoittamiseen ja siihen mitä se saa minussa aikaan.

Otin siis tänään kynän käteen ja kirjoitin pitkästä aikaa (siltä minusta tuntuu) raakatekstiä. Putosin sitku-elämän odotussaleista takaisin jaloilleni omaan elämääni, siihen, jota elän ihan vaan tässä ja nyt. Tuntui hyvältä. Ehkä olen addiktoitunut, ehkä olen ehdollistunut, aivan sama. Pääasia on, että kirjoittamalla paitsi saan aikaan, teen myös hyvää itselleni.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Epä-

On ollut kosteahkoja iltoja. Nyt pientä krapulanpoikasta. Ei paljon, mutta sen verran, että olo ei ole ihan normaali. Sen vuoksi tuntuu aivan kuin minulle tehtäisiin vääryyttä. Ei eilen aamullakaan ollut minkäänlainen olo, miksi nyt on?

Ulkona on harmaankeltainen valo, se, josta erityisesti pidän kaupungin yllä, ja minua ei huvita. Kaikessa tuntuu olevan jotain vikaa. Kädessä, joka muistuttaa olevansa kipeä, niin kuin aina, kun kropassa on muutakin vikaa. (Hiiriranne reagoi monesti etujoukoissa flunssaankin, miksei sitten pieneen krapulaan.) Väsyneessä päässä. Jumittuneissa hartioissa. Jotain vikaa.

Naapuri on kotona. En tiedä, kuka naapureista, mutta tiedän, että hän on kotona. Ei ole varmaan liikahtanutkaan luukustaan koko viikonloppuna. Mistäkö tiedän? Siitä, että hän polttaa sisällä ja kaikki se tupakankäry tulee minun kotiini. M i n u n k o t i i n i. Minun pieneen kotiini. Eikä Oikotieltä ja Etuovesta löytynyt tänäänkään uutta kotiehdokasta minulle. Huokaan ja tuuletan asunnostani hajua ulos. Harmi vain, että samalla ulos lentää myös lämpö.

Hartia on niin jumissa, että sitä särkee. Särkylääkkeen paikka. Iltapäivällä teen ruoaksi siskonmakkarakeittoa, uutta lempiruokaani.

Olin ajatellut kirjoittaa tänään, olla onnellinen. Ei tunnu siltä. Kirjoittamisidentiteetti on hiukan hukassa, usko kreikkalaisiin huojahtelee. Usko itseeni huojahtelee. Minäkö kirjailijaksi, ikinä? Minä, tällainen? Minun pienet kreikkalaiseni - eivätkö ne olekin pieniä, liian pieniä, vaatimattomia, harmaita? Ehkä minä kelpaan tekemään vain sitä, mikä ei kiinnosta minua, olemaan vain puoliksi? Ehkä en koskaan saavuta mitään. Ehkä epäonnistun, ehkä en ole onnellinen, vaan yksin ja ilman sanoja ja suuntaa.

Menen hakemaan sitä särkylääkettä.

torstai 4. joulukuuta 2008

Varaslähtö tulevaisuuteen

Täpinöintini (ks. ed. postaus) loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin ja suhteellisuudentaju palasi kainalooni. Huokaus. Täpinöinti on paljon hauskempaa kuin tavallinen alakulo, mutta eihän sillä tosiaan mitään todellisuuspohjaa ole. Nyt mietin, että a) kirjoittaisinko kuitenkin hiukan raakatekstiä, vaikka käsi ei ole ihan varma tästä bloggaamisestakaan, b) katsoisinko telkkaria vai c) lukisinko kirjaa. Jätin pois vaihtoehdon d) murjottaisinko, koska se vaatii ihan liikaa energiaa, enkä taida jaksaa nyt.

Tuulenpesiä

Tänään olen hyväntuulinen ja siitä johtuen punaposkinen. Hyväntuulisuuteni johtuu typerästä asiasta, enkä luultavasti ajattele ko. jutusta näin positiivisesti enää viikon tai kahden kuluttua, puhumattakaan ensi vuodesta. Tiedän, että olen vähän typerä, koska olen hyvällä tuulella typerän asian vuoksi, mutta ei se haittaa. Päätin, että hitsi vieköön, kyllä minäkin saan joskus kieriskellä miellyttävissä ajatuksissa, enkä pelkästään itsesäälissä. Ja vähät siitä, että jälkeenpäin ajattelen olleeni hupsu (kuka käyttää sanaa hupsu??) ja puistelen päätäni itselleni. Ei se mitään :).

Ei, en ole kirjoittanut. En kirjoita tänäänkään, vaan menen urheilemaan erittäin kevyesti. Niin kevyesti, etten tiedä voiko sitä urheiluksi sanoa. No, joka tapauksessa. Huomenna on aktiviteettiä töiden jälkeen. Lauantaina on itsenäisyyspäivä - ehkä silloin tai sunnuntaina. Huomenna on vielä akupunktio, joten ihan jees, jos keskityn lauantaina esim printtien lukemiseen ja siihen, että pohdin, mitä teen millekin kreikkalaiselle. Sitäpaitsi se vuoren kokoinen egoni, joka on tietyllä tapaa hyvä kirjoittajalle (höystettynä isoilla alemmuuskomplekseilla), on hiukan kutistunut. Eroosiota, luulen. Keräilen tässä hiukan maata jalkojeni alle samalla kun en aherra kynän ja koneen parissa.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Sylvistä ja neuloista

Kävin Kansallisessa katsomassa Minna Canthin Sylvin. Oli hyvä. Tunteet olivat puhtaita, sanat tarkoittivat sitä miltä ne kuulostivat. Elena Leeve oli hieno. Sitäpaitsi teatterireissulla sain ulkoilutettua erästä laiminlyötyä mekkoa. Hyvä setti siis.

Olen myös käynyt akupunktiossa ja vaikka ei ole ollut kauheasti aikaa kirjoittamiselle, en ole sitä pahemin yrittänytkään - vähän lepuutusta kädelle. Perjantaina vielä neulotettavaksi ja sitten saa riittää tältä erää. Käsivarsissa on lystikkäät reikäjonot - niitä voi katsoa ja kuvitella kaikkea aina tieteellisistä kokeista scifi-ajatuksiin asti. Eikun oikeasti, kytken itseni käsivarsistani aina öisin koneeseen, joka lataa minuun virtaa. Ja ihan oikeasti, tänään neulottamisen jälkeen sain taas hirveän parkukohtauksen. Olisi pitänyt lähteä takaisin töihin, mutta sen sijaan minä itkin kyyneleet valtoimenaan vastaanottotilan tuolilla kymmenisen minuuttia. Sitten onnistuin vihdoin tokenemaan ja lähdin töitä kohti ja manailin punareunaisia, itkuisia silmiäni. Ihme meininkiä.

Kello on jo. Hyvää yötä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Itsesääli on vihollinen

Itsesääli on helppoa. Joskus se on paikallaan, mutta oikeutetut itsesäälikerrat ovat paljon harvempia kuin kirjoittajaparka ajattelee. Itsesäälin helppous saa sen tuntumaan ratkaisulta, vaikka se ei ole ratkaisu, vaan kansi, joka vedetään ratkaisun päälle, jottei ratkaisua koskaan löydettäisi.

Itsesääli on hyvä keino olla tekemättä töitä. Se estää miettimästä sitä, mitä tekstissä pitäisi korjata. Itkeminen ei vaadi vaivaa, jos itkettää, mutta ajatustyö vaatii. Vaivalloista on myöntää, että ei, tämä teksti ei nyt aivan toimi, mutta jos teen sille jotain, voin saada sen toimimaan.

Itsesääli on laiskan kirjoittajan keino painaa totuutta piiloon. Voin hokea, että olen ihan paska, että teksteistäni ei ole mihinkään, että tekstini joutaisivat kompostiin ja että minun pitäisi lopettaa kirjoittaminen. Mikään tuosta ei edesauta sitä, että katson itseäni silmiin (kuvaannollisesti), arvioin tekstejäni kiihkotta ja myönnän, että korjattavaa on. Ja juuri siinä kohtaa, kun myönnän, että korjattavaa on, minun täytyy pysähtyä siihen: korjattavaa on. En saa lipsahtaa yli: korjattavaa on ja itse asiassa koko tekstini on paska ja kaikki tekstini ovat paskoja ja minä olen paska ja menen loppuillaksi itkemään elämän kovuutta sängyn pohjalle. Ei. Vaan: korjattavaa on.

Edes siinä kohtaa en saa heittäytyä itsesäälin syliin kun ajattelen, että kyllähän minä muuten, mutta ne työt, ne päivätyöt, ne syömme-kaikki-energiasi-työt. Ei auta. Tällä hetkellä työt kuuluvat tähän settiin ja jos en pysty kirjoittamaan tässä ohella, niin kuka siinä häviää? Ei ainakaan työt. Minä. Kirjoittaminen. Minä. Se osa minusta, jota minä rakastan ja jossa onnellisuus-osa asuu. Jos nyt saa olla pateettinen. Joskus saa olla, joskus pitää olla. Ja joskus pitää vain heittää patetiat ja itsesäälit hiiteen ja olla sitkeä. Totta kai sitä toivoo, että olisi joku, joka buustaisi, joka sanoisi, että hienosti taisteltu tähän asti, jatka samaan malliin. Joku, joka silittäisi ja pitäisi huolta silloin kun se oikeutettu itsesääli istuu sylissä. Vaikka auttaisiko sekään? Helpottaisi ehkä kulkua, mutta kirjoittaminen, se pitää tehdä aina itse.

Eipä kummempaa

En ole kirjoittanut viikonloppuna. Eilinen oli vapaapäivä, shoppailin hiukan ja illalla kävin uimahallissa saunomassa. Illan vietin kotona - sarjassamme "railakasta sinkkuelämää osa 392". Ilta-aktiviteetteihin kuului pyykin pesu ja tiskaus. Lisäksi kirjoitin joulukortit - ihan etuajassa. Mutta että - sangen jännittävä lauantai-ilta, eikö?

Tänään herätyskello soi puoli ysiltä, mutta tein sille jotain ja sitten kun havahduin, kello oli 11. Oho. Olin ajatellut tehdä kaikenlaista aamulla, mutta en sitten tehnyt, näköjään. Ehkä nukkuminen teki ihan hyvää, kun se noin helposti onnistui.

Tänään olen jutellut hiukan kirjoittamisesta ja ajatellut kirjoittamista. Vaikkei tekstiä ole syntynyt, tuntuu silti ihan hyvältä. Kun ajatukset ovat oikeassa suunnassa, tuntuu oikeammalta, vaikkei tekstiä syntyisikäään. En tiedä kirjoitanko tänään yhtään, mutta ajattelin jatkaa ajattelua.

Hiirikäteni on kiukutellut viime aikoina ihan urakalla ja huomiseksi olen varannut ajan akupunktioon. Vaatii varmaan muutaman käyntikerran lyhyen ajan sisällä, että käsi tokenee paremmaksi. Se tarkoittaa myös pakollisia lomapäiviä kirjoittamisesta: yleensä neulottamisen jälkeen käsi on tosi ärtynyt loppupäivän ja sitä tekee mieli vain pitää lämpimänä ja lepuuttaa. Onneksi luettavia kirjoja on sen verran, että voin keskittyä niihin.

torstai 27. marraskuuta 2008

Ehkä ja #¤%&!

Joinakin iltoina vain tulee paha mieli pienistä asioista. Ehkä se johtuu siitä, että on nukkunut edellisyönä tosi huonosti ja siitä, että yksi osa työstressistä floppaa lopputöikseen. Ehkä se johtuu siitä, että on vähän huono olo ja joka paikkaa kolottaa tai ehkä siitä, että toiset ihmiset eivät käyttäydy siten kuin toivoisin. Ehkä se johtuu kaikesta yhteensä ja sitten vielä jostain, jolle ei ole sanoja. Ehkä nukkuminen auttaa.

Tällaisinä hetkinä tekisi mieli oksentaa ihan kaikki pois sydämeltä, pohjamutia myöten. Tällaisten hetkien jälkeen, nukutun yön jälkeen, saattaa olla nolo olo: "ylireagointia, hyvä ettet kertonut mitään, koska ethän sinä oikeasti niin tunne". Oikeasti. Aivan kuin tunteet olisivat jotain pysyvää, jos ne koskevat pysyviä asioita. Aivan kuin tunteet voisivat olla vääriä. Aivan kuin minun pitäisi olla jotenkin - seesteisempi, vähemmän kiukkuinen, vähemmän vaativa. Kilteillä tytöillä ei ole paha olo. Kilteillä tytöillä ei kyllä ole yhtään mitään, ei sen puoleen.

Jo nyt alkaa tuntua siltä, että mitä hittoa. Että ihan maailman turhin bloggaus, ei minusta enää tunnu tuolta, ei saa tuntua. Olen enää vain hapan ja aavistuksen alistunut. Että deletoisiko koko roskan. En deletoi. Perkele. Paitsi sen pateettisimman lauseen juuri äsken. Ja jos teille ei kelpaa tämä, niin te surffaatte jonnekin muualle. Minun tekee mieli potkia puolta maailmaa nilkkaan, mutta sen sijaan menen nukkumaan.

Ja ei, alkoholilla ei ole osuutta asiaan. Ja kyllä, tämä on ihan #¤%&!:n typerä postaus. Ihan uhallakin.


Edit kymmenen minuutin kuluttua:
Joko olen oppinut suhteellisuudentajua tai sitten kiellän kaikki negatiiviset tunteeni tehokkaasti ;), mutta nyt lähinnä nolottaa. Ja väsyttää. Ja on sellainen olo, että "joo joo, on kamalaa, mutta katsotaan uudestaan huomenna" - tiedättehän, niin kuin täpinöitsevälle lapselle sanotaan, hiukan alentuvasti, kuitenkin kärsivällisesti, huoaten. "Kun se nyt vaan on tollanen." Jos viitsisin, lainaisin Elisabet-tätiä (muistaakseni se oli hän, jossain Runotytössä): "Onnetonta, että toiset kiihtyvät noin helposti".

tiistai 25. marraskuuta 2008

Arkea

Neljä sivua raakatekstiä, ei mitään järkevää mutta sitäkin villimpää; menin tasan sinne mihin mielikuvitus näytti, hyvä että pysyin perässä. Mielenkiintoista. Tuota pitäisi harrastaa pitemmälti. Miksen nyt? En jaksa. Huono selitys, tiedetään, mutta työt, jumppa, jostain syystä viilenneet jalat, olalla keikkuva uni... Huomenna lähden ajoissa töistä ja töistälähdön ja aktiviteetin välissä menen johonkin kahvilaan kirjoittamaan.

Kohta sänkyyn lukemaan.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Hehkutusta

En tiedä mistä aloittaisin. Kirjoittamisesta vaiko siitä, että sataa lunta ja alkaa hämärtyä vai siitä, että uunista leijailee ruoan tuoksu. Ihana päivä. Taivaallinen. Opettavainen. Tarpeellinen. Vapaapäivä, kirjoitustyöpäivä.

Olen kirjoittanut Iotan uudestaan tänään. Osa on samaa kuin edellisessä versiossa, paljon on uutta - kokonainen henkilöhahmo esimerkiksi. Teksti ei ole tietenkään vielä valmis, mutta olen saanut mielestäni paljon aikaan. Raakatekstin kirjoittamisen avulla uusi Iota alkoi elää. Lounaan jälkeen printtasin sen ja menin lähikuppilaan jatkamaan kirjoittamista. Kirjoitin raakatekstiä sekä kävin Iotan printistä läpi ja yritin miettiä sen ydintä. Sitten kynästäni loppui muste ja kirjoitusvihosta sivut ja tulin ruokakaupan kautta takaisin kotiin. Sen jälkeen olen taas kirjoittanut raakatekstiä (uuteen vihkoon uudella kynällä) ja korjannut Iotaa koneelle. Olen ylpeä itsestäni: olen saanut tosi paljon aikaan. Kaksikymmentä sivua raakatekstiä (tähän mennessä) ja uudistunut Iota, joka tuntuu paremmalta kuin entinen.

Olen ollut tänään ihan valtavan onnellinen. Kun istuin lähikuppilan ikkunapöytään kaakaomukin kanssa (ulkona oli ihan kaakaoilma), oli tosi lähellä, etten alkanut parkua. Kaikki oli niin kohdallaan. Tai siis minä olin niin kohdallani - oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoittamassa ja kirjoittaneena. Tänään on ollut hieno päivä; olen löytänyt oman paikkani, olen pystynyt kirjoittamaan, olen hellinyt sitä osaa sielustani, joka kärsii väkivallasta jokaisena normityöpäivänä. Uskon ja toivon, että tämä päivä on toiminut hyvänä muistutuksena siitä, mitä haluan ja millaista se on. Olin jo kadottanut kirjoittamisen normiarjestani, nyt muistan taas, mitä kirjoittaminen on ja miltä se tuntuu. Nyt pystyn viemään sen taas paremmin mukanani normiarkeen. - Ja kyllä, tämä kuulostaa ihan valtavan pateettiselta, kaikki tämä puhe sielusta ja sen kokemasta väkivallasta ja omasta paikastani ja onnellisuudesta, mutta en voi sille mitään. Tuollaiselta se vain tuntuu.

Seuraavaksi ohjelmassa on ruokailu, jonka jälkeen ajattelin lukea hiukan Word Workia. Mitä enemmän luen sitä, sitä enemmän pidän siitä. Hyvä kirja, suosittelen kaikille kirjoittajille! Lukemisen jälkeen ehkä vielä vähän raakatekstiä ja sitten jumppaan. Tuon kaiken lumen läpi. Ihanaa. Kunpa tuo talvi kestäisi! Kyllähän minä tiedän, että säätiedotuksen mukaan jo huomenna on ällö plussakeli ja siitä se vain pahenee, mutta aion fiilistellä talvea nyt niin paljon kuin ehdin. Lumimyrsky oli ihan mieletön ja tuo kolmekymmentä senttiä lunta sisäpihalla on upeaa ja oi kunpa tulisi kunnon talvi.

Yhteenveto: Ainoa asia, joka on huonosti, on se, että joka päivä ei ole tämä päivä, vaan huomenna pitää taas mennä töihin. Yritän kuitenkin olla (ällö)positiivinen: tämän päivän ansiosta on varmasti helpompi kirjoittaa taas huomenna ja ylihuomennakin.

Nyt jatkan nautiskelua ja hehkumista.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Suuret on suunnitelmat

Olen ollut tänään ymmärtävinäni että nyt pitäisi alkaa tehdä töitä. Ajatustöitä. Kirjoitustöitä. Olen tehnyt pientä inventaariota ja todennut, että Iota ja Zeeta ovat ongelmallisia. Niiden lisäksi Epsilonia pitäisi pohtia, kuten eilisestä postauksesta huomaa. Kuosissa olevien kreikkalaisten pino pienenee pienenemistään. Aina, kun luulee, että homma alkaa olla ihan kohtuullisen hyvin paketissa, niin lunta tupaan. Tänään tietysti ihan kirjaimellisestikin (mikä autuas sää!), mutta myös kuvaannollisesti. Huokaus. Yritän pitää mielessä, että edessä oleva homma on kivaa, että kirjoittaminen on kivaa, löytöretket omaan päähän ja ehkä jopa alitajunnan reunoille ovat kivoja. Kivuuden vain unohtaa helposti, kun aikaa on vähän ja kaikkea "pitäisi".

Noiden ongelmatekstien kanssa on tarkoitus istua alas ja miettiä, mitä haluan sanoa niissä. Olen huono sellaisessa. Jos teksti toimii, on helppo sanoa, mikä pointti on, mutta jos ei toimi - no, se kai kertoo jotain, että pointtia ei ole helppo kaivaa esille, itsekään. Oman tekstin analysointi on joskus niin vaikeaa. Ja kirjoittaa pitäisi - paljon raakatekstiä, pois kaikki se kliseemössö, joka tunkee pintaan ja tukkii huokoset niin etteivät oikeat sanat ja ajatukset pääse paperille.

Huomenna on lomapäivä, jonka käytän kirjoittamiseen. Pelkään pahoin, että se ei riitä kuin alkuun pääsemiseen. Täytyy jaksaa jatkaa tavallisina päivinä töiden jälkeen. Olen menettänyt otetta siitä, kirjoittavasta elämästä, mutta nyt se pitää saada takaisin.

On niin paljon, mitä haluaisin lukea ja kirjoittaa. Valitan, että aikaa on kovin vähän. Jostain sitä aikaa pitää alkaa tehdä. Niskasta kiinni ja hommiin. Ihan oikeasti.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Tietoa

Unta siihen asti että kello soi. Hain kellon viereeni ja siirsin herätystä eteenpäin. Uni ei tullut enää. Luin Word Workia. Jos en ole aiemmin sanonut, niin sanon nyt, että se on aika oivallinen kirja. Ei riemastuttavalla tavalla hyvä, niin kuin Goldberg välillä, mutta asiallisella ja sympaattisella tavalla hyvä. Juuri tuollaisista asioista haluan jonkun kirjoittajan kertovan minulle omia näkemyksiään.

Pikku lukuhetken jälkeen vessan kuuraus. Sitten suihku, aamiainen, kauppa, sosiaalista elämää.

Kun tulin kotiin, olin saanut meilin Kontaktilta, joka kommentoi siinä pikaisesti Epsilonia, koska emme ole ehtineet nähdä, vaikka oli tarkoitus. Kontakti sanoo, että Epsilon on hiukan liian yksiulotteinen, hiukan liian lattea. Että sitä ironiaa, mikä tekstissä on, pitää lisätä. Pituutta voisi karsia. Monimuotoisuutta lisätä koko tekstiin. Luin meilin, nyökyttelin joissain kohdissa, toisten kohtien kanssa en ollut samaa mieltä. Tuo ironia-sanan käyttö vähän pysähdytti. Ironiaa lisää. Niin siis jos se nyt noin muotoillaan, niin joo, on Epsilonissa ironiaa, on toki. En vain ole koskaan ajatellut sitä sen tarkemmin. Että siinä olisi ironiaa. Eikä se kuitenkaan ollut vahinko, että Kontakti löysi tekstistä ironiaa - se vain - kun - niinku - en ajattele asioita tuolla tavalla kun kirjoitan...

Ja kaiken keskellä tänään kipeä varmuus siitä, että haluan elämän, joka tuntuu sisällä tältä. Haluan pohtia, mitä Epsilon kaipaa. Haluan keskittää energiani tärkeisiin asioihin. Tiedän mikä minulle on tärkeää.

Täytyy kirjoittaa, täytyy syventää kirjoittamista. Täytyy ajatella. Ei pelkästään siksi, että se on ainut mitä haluan tehdä, vaan myös siksi, ettei ole muuta mahdollisuutta. Ei, jos haluan olla pahoinpitelemättä sieluani. Ei, jos haluan olla onnellinen.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Kasvoja peilissäni

Viime viikkojen ajan olen havahtunut kasvonilmeisiini, tai siis lähinnä siihen, miltä ne tuntuvat naamalla. Olen huomannut rypistäväni tiedostamattani milloin mitäkin osaa kasvoistani: silmien seutua, suuta, koko kasvoja. Aina kun saan itseni kiinni kireän ilmeen ylläpitämisestä, rentoutan kasvoni - vain huomatakseni kahden minuutin kuluttua, että ilme on palannut.

Eräänä aamuna, kesken aamutoimien, muistin erään työasian. Ei ollut mikään kiva työasia. Puuhastelin mitä puuhastelin ja menin sitten kylppäriin ajatuksenani kai laittaa ripsiväriä. Kun astuin vessaan, vilkaisin automaattisesti peiliin. Sekunnin ajan peilistä katsoi vastaan joku toinen, sitten se katosi nähtyään säikähtyneen ilmeeni. Oli tosi pelottavaa nähdä omat kasvonsa sen näköisinä kuin näin ne hetken verran peilistä. Kuka oli se kireä, vihainen, ruma nainen? En oikeasti ole nähnyt kasvoillani ikinä ennen sitä ilmettä. Tajusin heti, että se johtui töiden ajattelemisesta, tunnistin tunteen kasvolihaksissa. Hui. Sen aamun jälkeen olen keskittynyt kasvolihasten rentouttamiseen entistä tomerammin.

Joskus kirjoittaessani havahdun tajuamaan kasvonilmeeni. Kulmien kurtistusta, hassua hymyä. Kasvot eivät ole kireät, eivät ahdistuneet, vaan kynä hakee tunnetta ilmeen kautta. Se on jännää. Omituisia ilmeitä. Jos näkisin ne peilistä, purskahtaisin varmasti nauruun. Nuo ilmeet eivät häiritse minua lainkaan.

torstai 20. marraskuuta 2008

Askel parempaan

Siivosin. Minä, joka olen pakoillut siivoamista jo pari viikkoa. Kyllä kiitos, olen aika tyytyväinen, että sain vihdoin aikaan. Nyt istun imuroidulla matolla koneen ääressä ja syön palkintolihaa. Luit ihan oikein, palkintolihaa. Jostain syystä tällä viikolla on tehnyt hirveästi mieli lihaa ja sitten noita Pandan uudehkoja Duelloja eli suklaapäällysteisiä lakuja. Ne odottavat vuoroaan lihalautasen vieressä.

Huomenna on perjantai - se luo toiveikkuutta tähän toivottomuuden häiritsemään arkeen. Huomisen jälkeen on lauantai, sunnuntai ja vielä maanantaikin kokonaan omaa aikaa ja vasta tiistaina takaisin töihin. Aika kivaa :).

Eilen illalla selasin Martinheimon Parempia vir(i)kkeitä loppuun. Ei se oikein ollut mistään kotoisin. Luin ennen nukkumaanmenoa luvun Word Workia ja se tuntui paremmalta. Joku voisi ihmetellä, että miksi ylipäätään luen nykyään noita kirjoitusoppaita. Yksi iso syy on se, että kirjoitusoppaitten lukeminen on keino ajatella kirjoittamista niinä päivinä kun en ehdi tai jaksa kirjoittaa. Ja saahan parhaista oppaista aina ideoita, herätyksiä, näpäytyksiä, oivalluksia. Se on tärkeää. Ajatteleminen.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Epätoivoiset yritykset jatkuvat

Ei mitään. Eilen kaksi sivua raakatekstiä, tänään lobotomia. En siivonnut edes. Vaihdoin lakanat kun tulin töistä, muu on vielä tekemättä. Huomenna sitten. Niin kuin viimeiset kaksi viikkoa. Yritän mennä tänään ajoissa nukkumaan ja nousta huomenna asialliseen aikaan. Niin kuin olen yrittänyt viimeiset kaksi viikkoa. Tänään nousin aamulla sängystä, menin eteiseen, sytytin valot, katsoin kelloa, sammutin valot, viritin kännykän herätyksen 40 minuutin päähän ja menin vasta yhdeksään töihin. Miksi? Ei huvittanut nousta. Ei siksi, että olisin ollut niin läpikotaisin väsynyt, vaan siksi, ettei tosiaan huvittanut.

Ensi maanantai on vapaapäivä. Aion käyttää sen itseeni eli kirjoittamiseen. Huomenna siivoan, sillä en halua käyttää perjantai-iltaa siivoamiseen.

- - -

Tahdon oman elämäni takaisin. Ihan oikeasti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Jaarittelua

Viikonloppu oli ilmeisesti rentouttava, päätellen siitä, miten absurdilta tuntuu ajatus mennä töihin huomenna. Töihin - miksi ihmeessä? Mitä tekemään? Mitä varten? Eeeii... tässä on nyt joku väärinkäsitys, enhän minä töihin ole menossa huomenna, en mitenkään! Unohdan siis asian vielä täksi illaksi ja ajattelen sitä vasta huomenaamulla kun herätyskello kilajaa puoli seitsemältä.

Palattuani kotiin liesusta olen kokannut, syönyt, tuijottanut telkkaria ja tehnyt hyvin pieniä neuletöitä. Tai siis hyvin pienesti. Kokattuani tavoistani poiketen uunilohta, muistin, miksi en juuri koskaan paista kotona kalaa (en pannulla enkä uunissa). Se haju. Vaikka liesituulettimeni on tehokas ja yritti helikopteroida koko kämpän ilmaan, niin ei auta. Haisee lohi. Eipähän tarvitse kokata sitä laatua pitkään aikaan. Kala on ihanaa, mutta en tosiaankaan kestä sitä hajua. Yleensä ostankin kaupasta savu- tai kylmäsavulohta, niitä kun ei tarvitse itse kärytellä.

Kunhan Idolsin tulokset on julkistettu, ryömin sänkyyn. Viime viikolla luin taas Elokuvan runousoppia iltalukemisiksi Word Workin lomassa ja täytyy sanoa, että Elokuvan runousoppi oli juuri niin hyvä kuin muistinkin edellisen lukemisen jäljiltä. Loppuillan ohjelma ennen tajunnan menetystä on siis hiukan lukemista. Todennäköisesti erittäin vähän, väsyttää aika sopivasti.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Kysymys

Muistatko kaiken, mitä olet tänään puhunut ja kenelle puhuit mitäkin?

Minä en. Alkoholilla ei ole osuutta asiaan.

Joinakin iltoina yrittää pukata morkkista: "mainitsin varmaan henkilölle a asiasta y. se oli asiatonta. mainitsinko henkilölle a asian y? mainitsin? en? kamalaa, jos mainitsin. en olisi saanut. kamalaa. olen tehnyt kardinaalivirheen ja minun pitää maksaman siitä."

Joinakin iltoina tuntuisi ihan kivalta vaihtoehdolta, että en käyttäisi energiaani joutavien asioiden miettimiseen.

Joinakin iltoina päätän, että seuraavana päivänä en puhu mistään muusta kuin täysin pakollisista asioista, jotta minulla ei ole edes mahdollisuutta mainita vääriä asioita väärille ihmisille. Ongelma ratkaistu.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Tiistairaportti

Pieniä korjauksia Sigmaan, äänetöntä hyräilyä. Tiskit likoamassa, seuraavaksi ne ja käsillä kuuma vesi. Kolme raakatekstisivua, jotka auttoivat vähän enemmän irti siitä pakollisesta päiväntäytteestä. Kynttilöitä. Musiikkia. Kunhan olen tiskannut, kirjoitan hiukan lisää.

Eilen luin Puhdistuksen loppuun, tai siis viime yönä. Toivottavasti se on Finlania-ehdokkaana. Vaikuttava romaani, nyt harmittaa, etten nähnyt näytelmäversiota.

Haparoin kahden hevosen välissä, jalka kummankin selässä. Suurin osa painosta on toisen hevosen selässä, yritän siirtää painoa toiselle, jotta voisin lopulta astua molemmilla jaloilla sille puolelle, liukua istumaan selkään, ratsastaa omaa reittiä. Yksi ihminen, yksi hevonen. Ei se onnistu vielä, nyt on vaikeaa pitää painoa edes tasan.

Ilta ikkunaverhojen takana on musta ja märkä. Viime yönä kuulemma myrskysi.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Sigma

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä ja raakatekstistä nousi tarina, jonka kirjoitin novelliksi koneelle. Ihan vain rauhallisesti kirjoitin. Sigma. En tietysti tiedä, onko siitä Sigmaksi kreikkalaisiin, mutta Sigman se sai nimeksi. Edellisistä alkioista Rho on yhä koskematta, eikä siitä mitään taida tullakaan, mutta Sigman kanssa ei tunnu näin tuoreeltaan olevan sitä ongelmaa, että tuleeko siitä jotain. Se on jo.

Omituinen olo. Ei tunnu oikein miltään. Ihan kuin Sigman luominen olisi ollut jotenkin rutiinia. Ei, rutiini ei ole oikea sana. Itsestäänselvyys. Kirjoitin raakatekstiä, tajusin tarinan. Totesin, että pitää kirjoittaa se koneelle. Kirjoitin sen. Sanat tulivat samaan tahtiin kuin kirjoitin. Ei mitään ryöppyä, ei myöskään päkistämistä. Kirjoitin niin kuin olisin vain - kirjoittanut. Välillä tämä siis tapahtuu näinkin.

Tahmatassuilua

Aloitin eilen junassa vihdoin Sofi Oksasen Puhdistuksen. Vaikuttaa hyvältä. Tai vaikuttaa ja vaikuttaa, olen jo yli puolenvälin, joten voin varmaan sanoa, että on hyvä. Puhdistus onkin ainoa, mitä olen aloittanut miesmuistiin. Naismuistiin. Henkilömuistiin. Ihan sama, mutta siis pointti oli se, että oikein mitään en ole saanut aikaiseksi. Joo, olen ollut kipeä, ja kipeänä ei ole tarkoitus saada aikaiseksi muuta kuin paraneminen. Tiedetään. No, nyt taudista on jäljellä enää se, että yskin keuhkojani pihalle ja yskimisen lomassa niistän kaikuvasti, joten olisi jo aika saada aikaan. Muutakin kuin Puhdistuksen lukemista.

Aikaansaatavien listalla nro 1 on kirjoittaminen. Ei yllätä ketään? Ei minuakaan. Tällä hetkellä nro 1:n yli yrittävät kovasti ajaa nro 2 tiskaaminen ja nro 3 lukeminen. Myös nro 4 eli neulominen muistuttaa itsestään ja nro 5 eli aivoton telkkarin katselu puolustaa paikkaansa sillä, että pitää ottaa löysästi, ettei tule jälkitauti. Ihan kuin tiskaaminen tai kirjoittaminen edesauttaisivat jälkitauteja.

Olo on tahmea. Tuntuu kuin en olisi kirjoittanut aikoihin mitään. Ainakaan mitään oikeaa. Ai että mitä on "oikea" kirjoittaminen. No tietysti kreikkalaisia ja niiden loputonta uudelleenkirjoittamista, hinkkaamista, viilaamista ja säätämistä. Ihan kuin raakateksti ei olisi oikeaa... Oikeasti, jonkun pitäisi lahdata se tyyppi, joka keksi, että asioita voi määrittää sanalla "oikea". Oikeaa kirjoittamista, oikeaa käytöstä, oikeat sanat, oikea täytekakku, oikeat yöunet. Oikea ihminen.

Jaahans. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tai kainalon alta, käsivarresta, siitä allipaasikivien kohdalta, ja riipiä itseni kirjoitusvihkon ja kynän ääreen. Ja se on ihan väärä taktiikka. Minut saa aina tekemään mielensä mukaan kun vähän paijaa, silittää päätä ja puhuu nätisti. Tai toinen vaihtoehto on syyllistäminen. Se toimii takuuvarmasti. Että eiköhän tästä ruveta puuhaan, ennen kuin täytyy ottaa oikein järeät keinot käyttöön.

torstai 6. marraskuuta 2008

12 ihanaa kirjaa kirjahyllystäni

Flunssa edelleen. Koska huono olo estää nukkumisen ja olen tuijotellut aikani kuluksi kirjahyllyäni, tässä teille lista, ennen kuin palaan sohvalle vaakatasoon, tuijottamaan kirjahyllyäni.

Richard Adams: Ruohometsän kansa
L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Banana Yoshimoto: Kitchen
Lisbeth Pahnke: Britta ja Hopea talvipuuhissa
J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Philip Pullman: The Amber Spyglass
Stephenie Meyer: Breaking Dawn
Aino Kallas: Sudenmorsian
Niemi+Salminen: Nimbus ja tähdet
P.Mustapää: Kootut runot
Edith Södergran: Runoja
Haruki Murakami: Kafka on the Shore

Kirjat eivät ole missään järjestyksessä, lista ei kerro hienoimmista kirjoistani tai kirjoista, joita arvostan eniten, tai lempikirjailijoitteni kirjoista. Jostain syystä nuo kaksitoista kirjaa kuuluvat otsikon "ihana" alle tänään, tässä mielentilassa. Monet niistä kuuluvat tuohon listaan kaikkina päivinä kaikissa mielentiloissa, jotkut ehkä eivät. Tuolta lista kuitenkin näyttää juuri nyt.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Ei niin pahaa ettei hyvääkin

Olen tutustunut eilen ja tänään erilaisiin flunssaoireisiin, joista osan olemassaolon muistin entuudestaan, osaa en. Olen möhkinyt peiton alla niin paljon, että nyt päätin tuulettaa. Ikkunasta valuu kylmää ilmaa, jota en haista, koska nenä on tukossa. Olen ihan varma, että raitis ilma haisee hyvältä.

Päivän paras asia tulee kaukaa: Obama voitti. Ihanaa! Tuosta hyvästä jaksan sairastaa vielä huomisenkin.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Välineurheilua

Viime yö ei mennyt ollenkaan hyvin, mitä nukkumiseen tulee. Sen seurauksena olen ollut tänään vähän pöhnäinen. Kaiken lisäksi iltapäivällä, noin suunnilleen kello 14.43 tajusin, että ahaa, kurkussa tuntuu jotain. Se jotain on kasvanut tässä illan mittaan ja juuri nyt olen ihan tyytyväinen, etten mennyt jumppaan tänään. Ehtiihän sitä myöhemminkin, sitten kun on parantunut tästä mikä ikinä lieneekään. Kirsi kirjoitti tänään kuvatekstissään siitä, että unen puute altistaa sairauksille. Ihan totta varmaan, mutta en tiennyt, että seuraus huonosti nukutusta yöstä on näin nopea ja konkreettinen. Epistä?

Töistä tultuani sain innoituksen mennä kotiin kirjakaupan kautta. Onneksi. Löysin hyvän kynän johon saa jopa vaihtosäiliön, eli ei tarvitse heittää koko kynää roskiin kun muste loppuu. Ostin niitä kaksi ja toivon hartaasti, että refillejä löytyy kun niitä tarvitaan...

Kynien lisäksi löysin uusia kirjoitusvihkoja. Tämänhetkinen lähestyy uhkaavasti loppuaan ja mietinkin jo, että mistä löydän sopivan uuden vihon. Minullehan käsin kirjoittaminen on välineurheilua. Kynän pitää olla sopiva (ks. ylle), liukua hyvin paperilla, ei liian paksu, ei liian ohut, miellyttävä käteen, musta, ei kuulakärkikynä vaan kunnon musteella toimiva. Kirjoitusvihko on toinen asia. Sen täytyy olla sopivan kokoinen (a4 on liian iso, a5 liian pieni), sivuilla ei saa olla ruutuja tai viivoja ja vihon täytyy ehdottomasti olla kierreselkäinen. Mitä rumempi kansi, sitä parempi, sillä kauniisiin vihkoihin kirjoittaessa on helposti paineita, että sisällön pitäisi olla yhtä kaunista kuin kansien. Paperin täytyy olla miellyttävän tuntuista kynän läpi, eikä liian ohutta. Eikä liian paksua tietenkään... Voitte arvata, että kun pitäisi ostaa uusi kirjoitusvihko, homma ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Joka tapauksessa, kuin ihmeen kaupalla löysin vihkoja, jotka ovat samaa sarjaa kuin ensimmäiset, reilu vuosi sitten ostetut kirjoitusvihkoni. Huraa! Täydellinen koko, hervottoman rumat kannet, paperi miellyttävää, sopivankokoiset kierteet selkämyksessä. Hinta vain oli noussut, viime vuonna maksoin vihosta euron, nyt kaksi euroa, mutta kauppakaan ei ollut sama, joten annetaan anteeksi. Ostin neljä vihkoa heti kättelyssä. Joku lapsiraukka jää nyt ilman piirustuspaperia, sillä sitä nuo vihkot oikeasti ovat: lasten piirustusvihkoja kierreselällä. Toimivat kyllä kirjoittamiseen paljon paremmin. Vanhemmat ostakoot pikku Picassoilleen jotain toista paperia, minä tarvitsen juuri noita vihkoja.

Kurkkukipuista oloa helpottaa siis hiukan se, että tein tänään hyviä ostoksia. Kynien ja vihkojen lisäksi ostin kirjakaupasta ihan ökykalliin heijastimen, mutta kun se oli bambin muotoinen, niin en voinut jättää sitä kauppaan. Kun otetaan huomioon, että ostin ruokatunnilla ihan perinteisen sydänheijastimen, niin heijastinasianikin ovat aika hyvällä mallilla. Jos ei muuta, niin ainakin autot näkevät minut nyt.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Ei loppua

Ei loppuosaa tänään Alfan muokkaamiseen. Kävin ratsastamassa, katsoin telkkaria, olen poikki. Väsyttää. Puhuin ystävän kanssa. Tuli yksinäinen olo. Ristiselkää jomottaa. Tallin pihassa seisoin niskat nurin, höyrysin, katselin tähtien armeijaa. Kaksi sputnikkia lensi kaiken poikki, ne olivat kovin kaukana. Maa oli kova jalkojen alla, pakasti.

Keskikohta

Melkein tunti. Deletointia ja sitten uudelleenkirjoitusta sivun verran. Alku oli vaikea, mutta sitten teksti ei pistänyt enää niin paljon vastaan. Teksti? Siis minä. Tunnissa ehtii kirjoittaa tosi paljon raakatekstiä, mutta uudelleenkirjoittaa vain sivun. Varsinkin jos itse potkii vastaan koko ajan.

Ei ole voittajaolo, mutta rauhallisempi kyllä. Tuntuu siltä, että vaikka hiomista varmasti tarvitaan vielä, niin tuossa se on silti, tuon muotoinen. Epäkompromissi. Enempi ei olisi uskottavaa, mutta tuo ratkaisu kestää paremmin kuin mikään aiemmista. Huh. Nyt on nälkä.

Silitän liinan pöydälle, sitten alan laittaa ruokaa. Menen tänään ratsastamaan pitkästä aikaa.

Alku

Aloitin kirjoittelemalla kuutisen sivua sekavaa raakatekstiä, joka muistuttaisi huonoja proosarunotyyppisiä tekstejä, jos ikinä kykenisin ajattelemaan että olisin edes kerran vuodessa sinne päin kallellaan. En ole, joten kirjoitin siis epämääräistä raakatekstiä kuutisen sivua. Sitten pari sivua Alfaa, joka on ollut viimeiset ajat piikki lihassa. Se loppu. Ei kykene! Ei osaa! Männä viikolla eräänä työaamuna ripsiväriä laittaessani ajattelin, että ehkä teenkin Alfan ratkaisukohtauksen näin ja tällä tavalla. Ajattelin siinä peilin edessä, että muista tämä ajatus, muista tämä ajatus, ja säntäsin niine hyvineni metroon ja töihin. Onneksi ajatus jäi muistiin, eikä hävinnyt arjen pyörteisiin.

Tässä viikkojen aikana olen aina silloin tällöin pohtinut Alfan ratkaisevaa kohtausta. Kirjoitinkin siihen jo lopun, joskus lokakuun alussa, mutta en ollut tyytyväinen. Tajusin ihan itse, ilman että kukaan sitä sanoi, että Alfassa en voi mennä siitä, missä aita on matalin (voiko sitä tehdä milloinkaan tekstien kanssa, hyvällä omallatunnolla siis?) ja jos jättäisin ratkaisukohtauksen tuollaiseksi mitä se nyt on, koko teksti olisi lässähdys, lattea. Samalla tavalla pettymys kuin Erottamattomat-elokuva, josta puuttui loppuhuipennus ja kehittyvät henkilöhahmot ja joka ei siksi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Siispä Alfa tarvitsee sen jännitteet purkavan konfliktin, ettei se käyttäydy kuin ilmapallo, josta lasketaan hitaasti ilmat pihalle.

Takaisin nykyhetkeen. Kirjoitin pari sivua raakatekstiä sen viimeviikkoisen meikkauksen keskellä tulleen ajatuksen pohjalta. Seuraavaksi on tarkoitus siirtää teksti käytäntöön, eli toisin sanoen deletoida se olemassa oleva ratkaisu Alfasta ja kirjoittaa tuo uusi tilalle. Istuin jo tomerana koneen ääreen ja - avasin netin, niin kuin näette. Tajusin aika pian, että meilien tsekkaaminen ja toisten blogien lukeminen on vain sitä, että haluan lykätä Alfan kirjoittamista. En tahtoisi kirjoittaa sitä. Se hermostuttaa, pelottaa hiukan. Epämukavuusalue. Kaikkihan tietävät, mitä seuraa siitä, että tunnistaa epämukavuusalueensa? Jep, sinne täytyy mennä. Mieluiten pää edellä. Kerään juuri rohkeutta sitä varten, hengittelen syvään, tunnistan kaikki tarpeeni (janottaa, välipalattaa, tekee mieli neuloa villasukkaa, surffata netissä jne) sijaistoiminnoiksi, joita haluaisin tehdä mieluummin kuin kirjoittaa.

Miksi kierrän Alfaa ja pelkään tarttumista siihen? Pelkäänkö epäonnistuvani? Jep. Pelkäänkö, että kirjoittaminen on epämiellyttävää, koska aihe on jotenkin vaikea ja koska pidän henkilöhahmoistani, enkä tahtoisi heille käyvän niin kuin on tarkoitus? Jep. Pelkäänkö sitä, että joudun käyttämään paljon voimiani työntyäkseni epämukavuusalueelle? Jep.

Pakitan pari askelta ripustamalla pyykit (pesukone pysähtyi juuri äsken) ja sitten, voimakas ponnistus, kymmenkunta juoksuaskelta (tässä vaiheessa tunnen itseni pituushyppääjäksi ottamassa vauhtia), napakka ponnistus ja -

torstai 30. lokakuuta 2008

Äo 26

Lusmuilua. Suorastaan nautinnollista sellaista. Juu tiskasin, mutta enpä ole tehnyt juuri muuta. Kompensoinut kaurapuuroruokavaliota salmiakilla ja Idolsilla. Ahhh :). Ja huomenna on perjantai. AHHH.

Väsyttää jotenkin ihan hervottomasti ja kohta menen sänkyyn. Miten sekin tuntuu nyt niin autuaalliselta? Uni. Mmmm. Maistuis varmaan sullekin.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Uimisesta ja siihen käytettävistä apuvälineistä

Eilen Gammaa, tänään Gammaa. Tänään kirjoittaminen ei oikein suju, on tahmea olo. Pitäisi varmaan kirjoittaa hetken aikaa raakatekstiä ennen kuin luovutan ja katson vähän telkkaria. Sitäpaitsi pyykit voisi viikata kuivaustelineeltä kaappiin. Ja kaikki astiat kahta juomalasia lukuunottamatta ovat likaisina tiskialtaassa ja silti kukaan ei tule tiskaamaan niitä tänään. Ehkä huomenna sitten.

Olen saanut kreikkalaisista palautetta parilta ihmiseltä tänä syksynä. Rakennegurulta, Kontaktilta. Palautteeseen jää helposti koukkuun. Olisi niin helppoa korjata teksti kertaalleen ja juosta sitten sen kanssa takaisin palautteen antajan luokse ja sanoa "nyt se on hyvä, onhan? onhan? onhan?" sen sijaan, että muokkaisin tekstiä lisää, arvioisin itse, kuinka paljon se vielä vaatii. Sen sijaan, että ottaisin itse vastuun. Ja otettava se kuitenkin on, vaikka olisikin niin kivaa, että joku huolehtisi kirjoittamisestani ja sen etenemisestä. Ei huolehdi, muut kuin minä itse. Minun on päätettävä, mihin suuntaan tekstiä haluaa viedä ja millä hinnalla. Annettava tekstille loppu ja siirryttävä seuraavaan - vaikkakin hion ja kirjoitan kreikkalaisia vuorotellen, sikin sokin, sekaisin. Nyt on ollut harvinaisen pitkä putki, kolmena iltana vain ja ainoastaan Gammaa, vaikka yleensä pidän kahta tekstiä työn alla samaan aikaan. - Mitä olinkaan alun perin sanomassa? Niin, sitä, että vaikka hyvä palaute on ihan loistava asia ja tarvitsen sitä, sen varaan ei voi heittäytyä kellumaan. Palaute on ehkä räpylät jaloissa tai hi-tech-uimapuku, joka vähentää veden vastuksen minimiin, mutta ei siitä mihinkään pääse, että ihan itse siellä vedessä on eteenpäin räpisteltävä.

Jatkan siis hommia.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Tänään, osa 2

En alkanutkaan lukea Word Workia. Sen sijaan olen kirjoittanut Gammaa, siis novelli-Gammaa, sitä teurastuksen lopputulosta. Pitkästä aikaa tuntuu, että olen oikeasti kirjoittanut jotain. Uutta on syntynyt puolen sivun verran, ehkä hiukan enemmän. Isoin työ on varmaan tapahtunut kuitenkin päässäni. Vähän olen fiksaillut jo olemassa olevaa tekstiä. Alusta deletoin kappaleen ja ymppäsin sen pointin myöhemmäs. Nuo alut tuntuvat olevan kompastuskiveni. Kun luulen alun olevan ok, voin aivan huoleti deletoida 1-5 ensimmäistä kappaletta tekstistä, jos haluan oikeasti kunnollisen alun aikaan. Hyvä että sen tiedostaa - jospa sitä jatkossa oppisi painamaan delete-nappulaa hanakammin noiden alkukappaleitten kohdalla eikä löisi aina päätään seinään, ennen kuin tajuaa, että kyllä, taaskin liikaa.

Juuri nyt työviikko tuntuu halvaannuttavalta ajatukselta. En ajattele. Ajattelen lisää Gammaa ja jospa menisin tänään ihan oikeasti aikaisin sänkyyn, ottaisin Word Workin mukaan ja tutustuisin siihen hiukan. Silittäisin omaa päätäni ja sanoisin, että kyllä sinä jaksat kaiken, nuku nyt vain.

Kolahduksia

Posti toi tänään postia eli Bruce Holland Rogersin Word Workin. Johan sitä odoteltiinkin kolahtavaksi postiluukusta. Haukuin jo mielessäni pitkäkyntisen postipojan, joka pitää samoista kirjoista kuin minäkin, sillä jo yksi odottamani kirja on kadonnut viime kesänä sen siliän tien. Sori, postipoika, syytöksiin ei ollut aihetta, kakkosposti vaan oli hitaampi kuin olisin arvannut.

Taidan kirjoittaa ensin hitusen raakatekstiä ja sitten selailen Word Workiä. Sen jälkeen menen sänkyyn ja yritän keksiä, miten pystyn suojelemaan rakkaitani, ettei elämä kolauttelisi heitä niin kovin. Pahoin pelkään, ettei tuohon ongelmaan ole ratkaisua, mutta ajattelin etsiä sitä silti.

Viikon alkua teille kaikille.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Sunnuntaita

Kävin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Kotiharjun saunassa. Väänsin hanasta löylyä, vihdoin, nautiskelin. Sinne pitää päästä uudestaan.

Saunaa lukuunottamatta en olekaan tehnyt mitään kummallista. Pientä huonovointisuutta, särkylääkkeitä ja sängyssä pötköttelyä. Ei kirjoittamista muuten kuin raakatekstin verran. Tänä iltana avasin Ksiin ja Alfan tiedostot. Ainoastaan Ksiitä olen viilannut, Alfan suljin äsken, turha toivo. Ksii kohtasi jonkun verran delete-nappulaa ja sai muutamia uusia lauseita. En ole varma siitä, mutta kaipa se tuosta muotoutuu.

Mielessä on yksi uusi novelli, rakenne ja aihe ja aihio, mutta en ole ihan varma siitäkään. Kirjoitan sen varmaan joka tapauksessa, vaikka en tiedä siitäkään. Olen ilmeisen tietämätön tänään.

Nukkuminen kiinnostaisi. Kohta varmaan sänkyyn. Alkava viikko tuntuu ankealta, mutta lohduttelen itseäni sillä, että buukkauksia ei ole ja ehdin kirjoittaa ja käydä jumpassa. Oikeasti, alkamassa ensimmäinen viikko kahteen kuukauteen, että en ole buukannut jokaista päivää täyteen tekemistä. Olen jo ennustanut, että keskiviikkoon mennessä kierin lattialla itkien ja valittaen, kuinka minulla ei ole ystäviä eikä elämää ;), sillä aktiviteetteihin jää helposti koukkuun. Katsotaan nyt. Ainakin olen vapaa spontaaneihin tapaamisiin, kerrankin.

Tänään on ollut niin sateista ja tuulista, että olen päässyt pukeutumaan sadetakin lisäksi rakkaaseen sydvestiini. Näytän se päässä ihan idiootilta, mutta ainakaan päähän ja niskaan ei sada.

Ei oikein sanoja tänä iltana. Lopetan siis tähän.

torstai 23. lokakuuta 2008

Jos, niin ehkä

Aamu: Metrossa oli paljon porukkaa. Rautatieasemalla puolet porukasta otti vuoteensa ja kävi. Koska olin seisonut alkumatkan, luikahdin oranssille penkille istumaan, pois sisään tulevien tieltä. Metro lähti liikkeelle. Ikkunan takana pimeää. Seinillä kunnallisvaalimainoksia. Tuijotin sisäänpäin. Metro kiihdytti, ikkunan takana Kampin metroasema lipui pois ja vaihtui pimeyteen. - No justiinsa! älähdin ääneen siinä vaiheessa, kun tajusin, että nimenomaan Kampissa piti jäädä pois, jos mieli töihin. Ilmeisesti en mielinyt ;). Ajoin Ruoholahteen ja sieltä takaisin Kamppiin ja annoin liukuportaiden kammeta minut maan kamaralle. Hyvästi mahdollisuus ajella metrolla eestaas koko päivän. Huomenna olisin voinut sanoa töissä, että "yritin kyllä tulla, mutta en päässyt metrosta oikealla asemalla pois koko päivänä". Juu ei. Alistuin kohtalooni ja menin töihin.

Päivä: Parempiakin lounaita on saatu kuin köyhä täytetty ruisleipä ja tupla-annos pussipuuroa.

Ilta: Menin jumppaan, ihan oikeasti. Heilutin käsiä merkityksettömästi joka suuntaan, otin askelia, jotka eivät vieneet mihinkään. Se teki hyvää. Jumpan jälkeen kuuma suihku, ruokaa ja sitten siskon luokse lojumaan. Kupillinen rooibosta, sohva, Idols... Olipa se kivaa :). Ihanan rentoa. Ei vaatimuksia mihinkään suuntaan.

Myöhäilta: Nyt mietin, että menisinkö suoraan sänkyyn lukemaan Meyerin Breaking Dawnia (uudelleen siis) vai neuloisinko ensin muutaman raidan. Voi olla, että neulomuksessa pitää alkaa kaventaa seuraavaksi ja haluan tehdä sen homman yhteen menoon loppuun asti, joten taidan mennä sänkyyn vampyyrien kanssa.

Saldo: Kaksi sivua raakatekstiä, jotka kirjoitin syödessäni välipalaa ennen jumppaa. Kaksi sivua, jotka kirjoitin, koska tahdoin kirjoittaa.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Kesken viikkoa

Kuusi sivua raakatekstiä, ihan vain solkenaan, ei mitään tarinan siemeniä, vaan pelkkää puhetta siitä miltä tuntuu. Toivon että se auttaa. En ole ehtinyt kirjoittaa tällä viikolla, mutta en halua sitäkään, että alkaa ahdistaa kun en ole ehtinyt.

Ensi viikon pidän puhtaana, en kasaa siihen mitään. Haluan hiljaista elämää. Väsyttää, menen sänkyyn.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Ruoka, parempi mieli - tai jotain

Minulla oli suureelliset suunnitelmat tämän postauksen varalle. Läikehtivää itsesääliä, kipakkaa ruoskintaa, alhoihin vajoamista ja ah! tragediaa! Säästytte mainituilta tunnelmilta ja kiitokset voitte osoittaa seuraaville tahoille: Raisio, Vaasan&Vaasan, Apetit, Rainbow sekä ystäväni Hillokuningatar. Meni hyvät traagistelut hukkaan kun työnsin sisääni pari avokadolla silattua paahtoleipää, pakasteherneitten ja maissitölkin jämät sekä lautasellisen Elovena plus -hiutaleista keitettyä kaurapuuroa. Ja ei, tämä ei ole piilomainontaa, vaan ihan julkisellaista. Kukaan ei kyllä maksa tästä, ainakaan vielä - vink vink, jos joku Raisiolta sattuu lukemaan... Ruoka olisi varmasti tehnyt terää tuollaisenaankin, mutta kun puuron päälle mätkäytettiin vielä kunnon nokare (enemmän kuin tarpeen, mutta olotila vaati ekstraa) Hillokuningattaren ihanaa hilloa, alkoi nouseva verensokeri potkia järkeä päähäni.

Syödessäni luin Hesaria ja mietin samalla syntyjä syviä. Tulin johtopäätöksiin. Fakta 1: Ei ole mitään takeita. Voin kirjoittaa kuinka kurinalaisesti tahansa, kehittää itseäni sillä saralla kuinka innokkaasti hyvänsä, voin hitto vie opetella vaikka kirjoittamaan nenälläni päälläni seisten ja siltikin todennäköisyydet kallistuvat enemmän sille puolelle, että minulta ei ikinä julkaista mitään. Fakta 2: Yritän silti. Mitä muutakaan minä tekisin? Kuka minä olisin, jos lopettaisin? Mitä tekisin elämälläni? Ei, lopettaminen ei ikävä kyllä ole vaihtoehto. Fakta 3: Julkaisuun tähtääminen ei ole kirjoittamiseni ydin, mutta se peesaa kärkijoukkoja ihan kohtalaisen hyvin. Fakta 4: En keksi enempää faktoja tähän listaan.

Kyllä, tänään on sellainen ilta, että mieli tekisi itkeä, hyppiä noiden lattialla lojuvien Ksiin ja Piin printtien päällä tasajalkaa ja sulloa ne takkaan, leivinuuniin, ihan mihin hyvänsä tulipesään missä saa laillisesti polttaa tekeleitään ilman että palokunta joudutaan kutsumaan paikalle. Eipä auta hyppiä tasajalkaa ja itkeminen ei lopulta huvita pätkääkään. Se vie ihan liikaa voimia ja tuhraa pään. Sitäpaitsi minun pitää tiskata ja raivata huomista vierasta varten, tässä mitään ehdi vollottaa.

Jumppaan olisin voinut mennä, jollen olisi ollut kotiin tullessani niin nälkäinen ja epätoivoinen. En mennyt jumppaan, söin. Jospa sitä joskus elämässä ehtisi vaalia taas tuota fyysistä kuntoaankin. Mutta että tällainen ilta täällä tänään. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - Rooibos kiittää.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Iltavaloa

La donna e mobile. Kynttilöiden sytyttäminen, neljä sivua raakatekstiä, telkkarin katselua, pyykin ripustusta, silittämistä. Mieli on ihan erilainen kuin edellisessä postauksessa. Ei nyt riemukas, mutta tuntuu siltä kuin jaksaisin katsoa taas vähän matkaa eteenpäin.

Silittäessä mietiskelin raakatekstiharjoitusta, jota kirjoitin päivällä ja jatkoin nyt illalla. Kirjoittaminen ei ollut helppoa, ei varsinkaan päivällä. Tuntui pahalta. Silittäessä pohdin sitä pahalta tuntumista. Aihe oli hankala, kontrollifriikki sisälläni pisti vastaan. Totesin silitysraudan höyryn ääressä, että ilmeisesti tuo harjoitus pitää kirjoittaa loppuun asti. Tai uudestaan, aivan sama. Niin monta kertaa tai niin tarkasti, että kontrollifriikki ei estä, että annan vain mennä välittämättä epämiellyttävästä tunteesta. Epämukavuusalueen yli. Jos joku aihe tuntuu vaikealta, nimenomaan siitä on kirjoitettava. Eikä vaikea aihe ole välttämättä mikään suuri, se voi olla pieni juttu, jonka kohdalla sensuuri, itsesuojeluvaisto tai joku muu alkukantainen tunne pistää vastaan. Haluan kirjoittaa rajan yli ja katsoa, minkälaisia sanoja minusta löytyy, kun esteet on kuorittu päältä pois.

Paidankaulusten, hihansuiden ja miehustojen höyrytessä silityslaudalla harrastin myös hiukan yhtä lempipuuhaani eli henkistä runkkausta - suokaa anteeksi karkea ilmaisuni. Joskus tuntuu vaaralliselta kuvitella ne tilanteet, kun kaikki menee nappiin ja tavoitteista tulee totta. Vaaralliselta siksi, että toteutuuko koskaan se, josta olet fantasioinut? Tuo henkisesti erittäin tyydyttävä ajatusleikki voi johtaa harhapoluille, mutta joinain hetkinä se myös onnistuu buustaamaan sopivasti ja luomaan uskoa omaan itseen. Eikö optimismi, vaikka katteetonkin, ole parempi tapa päättää ilta viikon alussa, kuin pessimismi? Tarkoitushan kuitenkin on jaksaa taas hiukan arkea, jotta voi siinä lomassa keskittyä oikeaan arkeen.

Hyvää yötä ja arkea!

Valotonta

Väljempi sunnuntai kuin luulinkaan. Olen ehtinyt kirjoittaa muutamia sormiharjoituksia ja voisin jatkaa sitä laatua, sillä kreikkalaiset eivät nyt oikein innosta. Tukkoinen olo, henkisesti siis. Viikonloppu on mennyt liian pian, olen ollut liian vähän yksin ja työt ovat tulleet uniin. Ei välttämättä kovin levännyt olo. Kaipaan jotakin sellaista, mitä tämä viikonloppu ei nyt oikein antanut. En tiedä mitä se on. Lähinnä kai tunnetta siitä, että elämän prioriteetit olisivat kohdallaan. Nyt tuntuu siltä, etteivät ne ole. Tiedän kyllä, mikä on tärkeää, mutta en tunne sitä rintalastan alla. Rintalastan alla on vain "pitäisi, pitäisi, pitäisi" -ääni, joka ei ole tyytyväinen juuri mihinkään ja saa minut tuntemaan itseni kurjaksi.

Tilasin äsken Minnin innoittamana Rogersin Word Work -kirjan nettikirjakaupasta. Vähät siitä, että lukemattomien kirjojen pino kasvaa, enkä saa sitä vajenemaan millään. Ehkä sitten joskus? Kun on sitä kuuluisaa aikaa?

Pitäisi ladata pyykit koneeseen. Pitäisi silittää. Haluton olo. Illan missio: pyykkikoneen latauksen jälkeen voisin a) kirjoittaa ja b) neuloa villasukkaa. Molemmat tekevät hyvää päälle. Pää tuntuu siltä, että sille pitää tehdä hyvää.

Minulla on sellainen olo, että kuulostan tänään erityisen ankealta. Ei, se ei ole sunnuntaiangstia, en harrasta sitä. Jotenkin vain ahdistaa se, että on liian vähän aikaa ja liian paljon asioita, joita en halua tehdä, mutta joita on pakko tehdä. Taidan sytyttää kynttilöitä ja keskittyä hyvään valoon. Siihen, että huomenna pääsee jumppaan, tiistaina näen erään ystävän pitkästä aikaa ja keskiviikkona tapaan Rakennegurun ja ensi viikonloppuna Kontaktilla on aikaa nähdä minua taas. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin pelaan vaikka Scrabblea itseäni vastaan ja häviän.

torstai 16. lokakuuta 2008

Nollapuhetta

Joskus tulee tarve pohtia oman elämänsä lainalaisuuksia, toistuvia kuvioita, neurooseja ja omaa suhdetta kaikkeen, mikä liikkuu, yhdessä ja erikseen. En tee sitä täällä.

Sisäsyntyinen tarve puhua asioista ääneen jollekulle - puheella tarkoitetaan tässä myös kirjoitusta - on mystinen juttu. Onko tarpeen pohjalla tieto siitä, että ääneen sanottuna moni asia selkiää itselle, vai itsekeskeisyyden kulminoituma: minä minä minä? Vai toivo siitä, että kuulija kertoisi, että miksi näin ja päästäisi minut pahasta?

En ole kirjoittanut tänään enkä eilen. On ollut kiireitä. En todennäköisesti kirjoita huomenna, tuskin lauantainakaan. Toivon, että pystyn varastamaan sunnuntain ohjelman keskeltä itselleni hiukan omaa aikaa. Edes sen puoli tuntia, edes jonkunlaiset aamusivut. Puskeeko puhumisen tarve päälle, koska kynä on ollut hiljaa? Kahden päivän takia? Just joo, äläpä Rooibos leiki erikoista, kaksi päivää ei hetkauta sinua suuntaan eikä toiseen.

Kohta menen nukkumaan. Huomenna on perjantai, jonka olen luullut olevan täällä jo eilen. Viikko on tuntunut pitkältä, kun perjantai oli jo keskiviikkona, sitten se oli torstaina ja huomenna se on taas uudestaan. Pääsenkö minä eroon tästä viikosta ikinä?

tiistai 14. lokakuuta 2008

Hillottuja kreikkalaisia ja juhlakaurapuuroa

Huonompiakin iltoja on ollut. On ollut parempiakin, mutta tämä on ihan hyvä. Jumppa oli rankka ja olin ihan veltto kun tulin kotiin. Kuuma suihku virvoitti ja sen jälkeen viikkasin eiliset pyykit ja hankkiuduin ruoan ääreen. Olen saanut jo joku aika sitten ystävältä purkillisen omenahilloa "surullisten kaurapuuropäivien piristykseksi". Tänään oli kaurapuuropäivä, josta tuli juhlaa kun korkkasin omenahillon. Ihan taivaallista. Pienen pieni lusikallinen riitti koko puurolautaselliselle. Maistui omena ja joulu ja kaura. Nam. Hillokuningatar, jos luet tätä, niin kiitos!

Puuron kera kuuntelin Vilkkumaan uutta levyä ja silloin kun en päivitellyt hillon herkullisuutta, päivittelin sitä, miten hyvältä voi kuulostaa niin yksinkertainen lause kuin "ja Atlantilta tuulee, lämpö painuu nollaan".

Seuraavaksi olisi tarkoitus aloittaa se koti-iltojen vakio-osuus. En vain osaa oikein päättää, minkä kreikkalaisen kimppuun kävisin. Delta olisi luettava. Uusi Gamma olisi luettava. Gamma etenkin. Delta etenkin. Ksiitä haluaisin rukata, mutta en ole vielä ihan varma, että miten. Nyy ja Lambda taas ovat jääneet ihan lapsipuolen asemaan, en ole huolinut niistä varmaan alkukesän jälkeen. Ne kaipaisivat luultavasti ankaraa kättä ja hellää huolenpitoa. Nyystä en ole lainkaan varma. Pelkäänpä, että se on hengissä vain siksi, että siinä on pari mukavaa kuvaa, jotka haluan säästää. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa koko teksti uudelleen niiden parin kuvan ympärille? Ehkä - mutta kello on enemmän ja väsymys alkaa hiipiä takaisin. Jospa sitten aloittaisin, ennen kuin hyydyn kokonaan.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Pc dinner

Toiset syövät tv dinnerin iltaisin, täällä se on muotoa pc dinner. Ruoka ei tosin ole valmissellaista, mutta ei kovin kaksistakaan, ainakaan tänä iltana. Menu pitää sisällään paahtoleipää juustolla, paistetun munan, kurkkua ja mustikkakeittoa. Näiden lisäksi nielaisin rauta- sekä d-vitamiinitabun. Jälkkäriksi on tulossa kuivattuja taateleita. Varsinaista gourmeeta siis. Ajatuksissa oli tehdä lohikulebjakaa ja syödä sitä lounaaksi ja illalliseksi tällä viikolla, mutta toistaiseksi homma on suunnittelun asteella. Huomenna ehkä?

Tänään olen riekkunut ympäri kaupunkia ja tavannut ystävän, joka oli vilpittömän tuohtunut kohtelusta, jota olen saanut toisaalta osakseni. Reaktio oli tosi söpö, sillä itse en ole viitsinyt olla tuohtunut asiasta, mutta tuntui ihan hyvältä, että joku muu oli ;).

Tämän päivän kirjoitussaldo tähän mennessä on kahdeksan sivua raakatekstiä lähikuppilassa ja hiukan juttelua kirjoittamisesta. Tarkoitus on tarttua vielä toimeen, vaikka kello lyökin kohta yhdeksää, joten toivon saavani saldoon vielä esimerkiksi Piin viimeistelyn.

Kommenttilootaani on eksynyt viime aikoina sulostuttamaan monikin ihminen, kiitos teille :). Minä jatkan nyt pc dinneriäni. Hyvää ruokahalua teillekin!

edit klo 22.24: Piitä viilattu. Zeetaa luettu ja viilattu, deletoin sitä taas jonkun verran. Alkaa tuntua, että delete-nappula on kirjoittajan paras ystävä. Nyt haluan sänkyyn ja haluan kunnon yöunet. Kunnon yöunet taitavat olla toiveajattelua? Sänkyyn meno ainakin onnistuu. Otan mukaan Sirkka Turkan Runot 1973-2004 ja toivon, ettei se kirpoa nukahtaessa käsistä, sillä ko. kirja on ihan liian painava pudotettavaksi naamalle.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Kotiin

Viikonloppu vetelee viimeisiään. Olin kotipuolessa ja nautiskelin rutiineista. Ihanaa. Ulkona oli lauhaa ja märkää sekä lauhaa ja aurinkoista, märät lehdet tuoksuivat ja luonto. Kaunista. Junamatkalla luin ja nukuin. Tulin asemalta kotiin kaupan kautta, kävin ostamassa leipää. Nyt iltapala telkkarin ja koneen ääressä. Huomenna alkaa arki. Tällä viikolla on tulossa paljon kivoja asioita, eikä vähiten se, että aikaa löytyy enenmmän kuin viime viikolla. Ei lentämistä paikasta a paikkaan c paikan b kautta joka ilta. Ainostaan paikka a ja sen lisäksi hiukan aikaa kirjoittaa. Rauhoittava ajatus: kirjoittaminen. Se tarkoittaa kotia.

torstai 9. lokakuuta 2008

Ostetaan: Manuaali

Nyt tekisi mieli kirjoittaa miehistä. Siitä, miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Toivon, että olisi miesmanuaali, josta voisi lukea faktoja aina kun miehet käyttäytyvät tietyllä tavalla. Manuaali selittäisi minulle, mitä tarkoittaa se, että mies katsoo silmiin tai se, että hän ei katso silmiin. Mitä tarkoittaa se, että mies puhuu tuosta asiasta tai tästä asiasta. Manuaali kertoisi, mitä voisi päätellä miesten tavoista reagoida ärsykkeisiin. Se kertoisi senkin, miten miehet saa reagoimaan toivotulla tavalla tai miten heitä voi manipuloida. Manuaali tietäisi kaiken miehistä, jotka leikkivät vaikeasti tavoiteltavaa ja miehistä, jotka haluavat tavoitella vain vaikeita naisia. Manuaali ihan yksinkertaisesti kertoisi KAIKEN miehistä ja miesten käyttäytymisestä.

Miesmanuaalin lisäksi tarvitsisin myös minä-manuaalin, joka selittäisi minut itseni itselleni.

Eikä tähän päälle voi oikeastaan muuta todeta kuin sen, että miksi ihmeessä me ihmiset olemme niin vaikeasti tulkittavia - oli sitten kyse naisista tai miehistä, minusta tai sinusta. Hulluko meistä selvän ottaa?!

Palatakseni arkisempiin asioihin totean, että en ole kirjoittanut tänään. Vaihdoin kirjoittamisen siivoamiseen - oli vähän pakko, kun edellinen siivoussessio tapahtui kolme viikkoa sitten. Huomenna lähden kotopuoleen, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoittamaan pääsen toden teolla vasta ensi viikolla. Rakennegurun tapaaminenkin siirtyi ensi viikolle, joten sitä odotellessa.

tiistai 7. lokakuuta 2008

Miksi aktiviteetit eivät jakaudu tasaisesti arkeeni?

Liikaa meteliä, liikaa kälätystä, liikaa smalltalkia, liikaa aktiviteettiä, liikaa ihmisiä, liikaa kipeitä lihaksia, liikaa mustelmia, liikaa juoruja, liikaa nimiä muistettavaksi. Liian vähän unta ja omaa rauhaa.

Joskus töitätekevä joutuu pitkäkestoisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja ne ovat aina raskaita settejä. Varsinkin jos sen jälkeen käy viisi minuttia kotona ennen kuin lähtee taidenäyttelyn avajaisiin ja kaljalle (join vissyä) entisten työkavereitten kanssa. Lääh puuh ja huuh. Olen ihan naatti. Huomenna joudun olosuhteiden pakosta heräämään vieläpä heti kuuden jälkeen. Lisäksi huominen päivä on niin pitkä ja monivaiheinen, että pelkkä ajatuskin väsyttää. Torstai on ehkä hiukan parempi. Perjantaina matkustan kotopuoleen ja viikonloppuna aion nukkua ja hapettua ulkona metsässä.

Taidan mennä sänkyyn ja vain uneksia kirjoittamisesta.

Aijoo, ja tänään oli posti tuonut viimeisen hylsyn Gammasta. Olin jopa armollisesti saanut muutakin kuin tavallisen monistetun hylsykirjeen. Mukaan oli lykätty puolentoista sivun arvio käsikirjoituksesta. Onneksi ehdin sunnuntaina lukea ja teurastaa Gamman, ja todeta itsekin sen vähäiset kirjalliset ansiot, sillä muuten niiden hierominen naamaani vasten sangen tylyllä ja ivallisella tyylillä olisi aiheuttanut muutakin kuin nauruunpurskahduksen sekä muutaman epäuskoisen päänpuistelun ja tuhahduksen liittyen arvion kirjoittajan perimmäisiin motiiveihin.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Pensasaidan leikkaamisesta

Milloinkohan olen viimeksi lukenut Gamman? Sen 115-sivuisen romaanikässärini, jonka lähetin puolitoista vuotta sitten kierrokselle ja josta on tulematta vielä pari hylsyä. Varmaan silloin puolitoista vuotta sitten. Ja tänään. Tai tänään en kyllä lukenut läpi - skrollasin läpi, deletoin läpi. 115 sivusta tuli ensin 12 sivua, sitten avasin uuden, puhtaan tiedoston ja kirjoitin uudestaan, copypastetin hiukan. Vajaa viisi sivua.

En osaa arvioida yhtään, kuinka pitkälle uudelleensyntynyt Gamma toimii noine hyvineen, mutta sen tiedän, että paremmin kuin alkuperäinen. Skrollatessani ja deletoidessani ehdin lukea sen verran, että tajusin, kuinka hatara, mielenkiinnoton, löysä, mitäänsanomaton alkuperäinen Gamma oli. Etukäteen olin ajatellut, että uudelleenkirjoitus olisi vaikea, vaikeita päätöksiä täynnä, jotenkin hankalaa, vaikka olinkin ajatuksesta ihan innoissani. Ei se ollut hankalaa. Ei korventanut sielua. Päin vastoin, olin valtavan helpottunut deletoidessani tekstiä. Noinko huono se olikin? Pois pois pois, pois turha löpinä, pois kaikki henkilöhahmot kolmea lukuunottamatta. Aivan kuin olisin leikannut vanhan pensasaidan maan tasalle. Terve ydin jätetään, joka puolelle harottavat oksat leikataan pois, maata myöten. Nyt se on tehty. Nyt annan Gamman maata, toeta hiukan, annan ensi viikon irrottaa mielessä olevat kytkökset jäljellejääneen ja poisotetun väliltä. Sitten printtaan uuden Gamman ja luen sen. Katson, mitä pitää vielä tehdä. Katson, tuleeko siitä kelvollinen tuolta pohjalta, vai kirjoitanko sen kokonaan uudestaan vielä kerran.

Helpottunut, mutta myös hämmentynyt olo. Tuossako se nyt oli? Olin tosiaan luullut, että se olisi vienyt aikaa ja ollut hankalaa. Mitäs nyt sitten? Mennäkö ulos vai totellako nälkää? Tämän päivän kirjoittamiset eivät ole vielä tässä, mutta pieni tauko on ihan paikallaan. Ehkä lyhyt kävely ulkona itseni kanssa, ehkä hetki neulomista. Ehkä luen jotain tai syön.

Hyvä olo. Kevyt ja mahan kohdalta tyhjä. Ensi viikolla tapaan Rakennegurun kanssa ja hän lupasi sanoa jotain jostain tekstistäni - lähetin kreikkalaiset hänelle kesällä. Gamma on uudistunut, sunnuntai vasta puolessa. Juuri nyt tuntuu siltä, ettei kaikki kuitenkaan ole ihan niin ankeaa ja väritöntä kuin välillä tuntuu. Ja taas tuntuu, kuin erottaisin hiukan sitä polkua, jota pitkin haluan kulkea.

Nälästä

Kynttilöitä, keskellä aamupäivää. Kohta otan esiin Gamman ja ryhdyn suorittamaan karsintaa. Sen lisäksi haluaisin kirjoittaa erään tekstin, jonka juuret ovat vuoden takana virkavapaassa ja joka pyörähtää mieleen aina silloin tällöin. En tiedä onko siitä kreikkalaiseksi, todennäköisesti ei, enkä tiedä onko siitä edes novelliksi, mutta haluan kirjoittaa sen.

Aamiaiseni päälle kirjoitin kolme sivua raakatekstiä. Tuntui niin kuin olisin astunut hiukkasen lähemmäs itseäni. Milloinkohan opin lopulta sen, että kun on sellainen olo kuin viime päivinä, niin raakateksti on juuri se, mitä kaipaan, ote itsestäni.

Joskus kirjoittaminen on samanlaista kuin nälkä: kun on hirveä nälkä, ei tunne sitä enää, eikä edes huvita syödä, vaikka tietää, että juuri ruokaa on vailla.

Kahdessadas postaus. Eikä tämän fiksumpi :).

torstai 2. lokakuuta 2008

Vaihtoehtoisia aiheita

1.

Juttelimme erään kanssa tavastani sanoa keksejä pipareiksi. Siis kaikkia keksejä. Keksi tai pipari, aivan sama (ja kyllä, tiedän pipari-sanan kaksoismerkityksen). Keskustelukumppanini mielestä ainoastaan joulupiparit ovat pipareita ja loput keksejä. Hän sanoi voivansa elää sen kanssa, että kutsun keksejä pipareiksi. Lupasin, että voin tehdä kompromissin ja yrittää sanoa muita kuin joulupipareita esimerkiksi kepareiksi tai pipseiksi. Pipsi ei saavuttanut suurta suosiota, se kuulemma kuulostaa paljon härskimmältä kuin pipari kaksine merkityksineen.

2.

Orpous ja yksinäisyys ovat vierainani edelleen. Eivät ne varmaan asetu pysyvästi kodiksi, mutta ovat nyt kuitenkin täällä. Korvat ovat täynnä hiljaisuutta.

3.

Joskus mietin, että pitäisikö minulla olla joku, joka huolehtisi siitä, että syön tarpeeksi ja taputtaisi minua silloin tällöin päähän. Kohta kaksi vahvistuu tänään siksi, että iltaruoan tekeminen ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä, niin kuin ei mikään muukaan, ja Rooibos huonolla ruoalla = Rooibos alakulolla.

4.

Näin tänään kaupassa paidan, jossa luki "I never get enough of talking about me" tai jotain samansuuntaista. Mitä muuta tämä bloggaaminenkaan on? Mitä muuta on se tarve ilmoittaa kohta kakkonen tämän päivän asioihin? Minä minä minä ja päänsilitystä minulle. Kyllä, olen hyväksynyt tämän luonteenpiirteen itsessäni, mutta kyllähän se välillä tympäisee. Ja sitten minä vielä bloggaan siitä, enkä esimerkiksi ole hiljaa. Justiinsa. En ostanut sitä paitaa.

5.

Olen tosi monta kertaa kirjoittanut tuon numeron viisi tuohon yläpuolelle ja deletoinut sen siitä, kun en osaa pukea sanoiksi tätä tunnetta, joka minussa on. Siinä on yksinäisyyttä, turhautumista, väsymystä, pessimismiä, masennusta, kyllästymistä ja surua. Kohdat kaksi, kolme ja neljä höystettynä lötköiksi keitetyillä kasviksilla siis.

Menen jumppaan ja kirjoitan sen jälkeen. Jotain. Ihan sama mitä. Kunhan on edes kynä ja paperia.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Tänään

Tänään on hyvin yksinäinen olo.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Suunnittelua

Eilen menin ajoissa nukkumaan. Tänä aamuna olin järjettömän väsynyt. En voi olla ajattelematta, että näillä tapahtumilla oli yhteytensä. Aion kyllä silti mennä tänäänkin järkevään aikaan sänkyyn. Kävin jumpassa väsyttämässä itseni ihan kokonaan, joten en liene vaikeasti suostuteltavissa säädylliseen nukkumaanmenoaikaan. Sitäpaitsi sängyssä saa lukea Silkkihienoja siteitä. Aloitin Otto Mannisen ja Anni Swanin kirjeenvaihdon lukemisen vähän epäilevin mielin (en harrasta yleensä tuontyyppistä kirjallisuutta), mutta kirja on ollut tosi mielenkiintoinen. On ihanaa, että tekstit ovat oikeita kirjeitä, mutta alan harmitella sitä että se ei ole romaani, sillä haluaisin kovasti tietää, mitä kirjeiden välissä tapahtui. Millainen oli naamanilme ja tunne kun pariskunta tapasi toisensa vihdoin kahden ja puolen kuukauden erossaolon jälkeen. Olen ollut lukiessani ihan huolestunut, että no, no, kai se nyt oli valtavan ihanaa? Heh.

En ajatellut kirjoittaa tänään. Jollen sitten intoudu raakatekstiin illan päätteeksi. En usko. Kirjoitan ehkä huomenillalla hiukan ja torstaina jumpan lisäksi, mutta en tänään. Lepotaukoa.

Tänään oli palkkapäivä. Se tarkoittaa rahojen siirtelyä tililtä a tileille b ja c sekä laskujen maksamista. Tili c eli ultimate säästötili näyttää jo ihan hyvältä. Minulla on vielä vajaa vuosi aikaa säästää seuraavaa virkavapaata varten (jonka siis toivon alkavan lomalla ensi syyskuussa ja jatkuvan siitä sitten hamaan tulevaisuuteen) ja nyt jo on kasassa mukava summa. Mikäli mikään järkyttävän suuri ja yllättävä asia ei salamurhaa finanssieni tasapainoa, kykenen virkavapailemaan enemmän kuin sen kaksi kuukautta niin kuin viimeksi. Laskeskelen mielessäni, kuinka paljon ehdin säästää ja kuinka kauan pystyn olemaan poissa töistä. Jos kaikki menee hyvin, 12 viikkoa ei ole ollenkaan liioittelua, päin vastoin. Hmmm... kenties, kenties.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Työtä ja julmia aikeita

Olen käynyt ulkona ja potkinut värikkäitä vaahteranlehtiä. Linnunlaulun kahvilassa join kuumaa mustaherukkamehua vaaleansinisestä mukista. Eilen näin elokuvissa Happy-Go-Luckyn, se oli ihana. Ihanan elokuvasta teki se, että päähenkilö ei puhunut fiksuja. Välillä kiemurtelin myötähäpeästä ja välillä vain kikatin. Elokuva, jossa ihmisen hölmöydet näkyvät paljaina ja arkisten tyhminä, on usein paljon rankempi kuin sellainen leffa, jossa aihe on rankka, mutta ihmisten puhe sileää pintaa.

Tänään olen ulkoilun lisäksi päätellyt villasukan. Nyt molemmat sukat ovat valmiit ja minulla jalassa. Vähän isot, vähän kuhmuraiset, mutta ihan itse tehdyt. Melkoinen saavutus minulta, kuten kaikki tutut tietävät. Sitäpaitsi ne ovat kirjoneuletta ja ihan omaa designia.

Sukkien päättelyn lisäksi olen päätellyt tekstejä. Thetan. Ksiin. Ksii pitää varmaan vielä avata ja uudelleenkirjoittaa joiltain osin, mutta tältä erää Ksii saa olla tuollainen. Viimeiseksi kävin Zeetan kimppuun. Leikkasin ja liimasin kohtaukset fiksumpaan järjestykseen ja deletoin armotta parin sivun edestä tavaraa. Ei auta - mikään novelli ei kestä sitä, että päähenkilö menee paikkaan X, jonka jälkeen hän menee kotiin. Sitten päähenkilö menee taas paikkaan X. Jonka jälkeen kuvataan päähenkilöä vielä vähän paikassa X - ilman, että paikan X tapahtumia erottaisi mikään toisistaan, vaan X:ssä tapahtuu aina vaan ne samat jutut. Hohhoijaa.

Aika monta kohtaa tuli tosiaan deletoitua, mutta mielestäni Zeeta on nyt ryhdikkäämpi. Kirjoitin siihen myös hiukan lisää tekstiä. Vähän vain, sellaista, mikä sitoi uuteen järjestykseen asetetut kohtaukset paremmin toisiinsa. Ja nyt aloin juuri miettiä, että onko sillä yhdellä jutulla virkaa, vai pitäisikö sekin deletoida. Hmm. En deletoi ainakaan vielä. Siinä on pointtinsa, kuitenkin. Zeetassa on yhä paljon työtä ja luulenpa, että palaan siihen vielä tänä iltana.

Olen miettinyt myös Gammaa. Perjantaina postiluukusta kolahtanut hylsy numero kaksi palautti Gamman taas mieleen. Olen ruvennut harkitsemaan todella vakavasti sitä, mitä Guru ehdotti jo kaksi vuotta sitten. "Ei tästä tule takkia, mutta voisi tulla ihan loistava liivi. Älä yritä romaania, tee tästä pitkä novelli." Luulen, että teenkin, luulen, että Guru oli oikeassa. Kesti vain vähän aikaa, että suostuin siihen, että lakkasin haluamasta Gammasta romaania.

Operaatio Gamman deletointi eli miettiminen, mitä jätän jäljelle ja mikä on tarinan ydin, vaatii kuitenkin vielä kypsyttelyä. Gammassa on kaksi rinnakkaista tarinaa ja haluan pitää molemmat mukana, rinnakkaisina, vaikka siitä tulisikin novelli. Tarinoiden vierekkäisyyden toteutusta pitää miettiä. Lisäksi itse toiminta vaatii aikaa. Kokonaisen viikonlopun. Tai siis oikeasti se vaatisi kokonaisia arkipäiviä, mutta kas kun niitä ei ole tarjolla... Eli tarvitsen kokonaisen viikonlopun ja nyt on sunnuntai. Ei siis onnistu juuri nyt.

Ensin ajattelin, että paluu Gammaan ja sen silpominen pitkäksi novelliksi tuntuisi katkeralta. Nyt kun olen ehtinyt ajatella asiaa pari päivää, olen jo hiukan innoissani. Gamman aihe ei ole tarpeeksi paksu, kuten Guru sanoi silloin muinoin. Se kantaisi kyllä novellina, sen näen itsekin. Eikä ajatus julmasta deletoinnista kylmää enää. Enemmänkin olen tyytyväinen siitä, että Gamma ei mene hukkaan. Sitäpaitsi, jos vain osaan, niin siitä tulee hyvä, tiedän sen. Jos vain osaan.

Tällaista sunnuntaita. Taas kappaleen matkaa lähempänä, toivottavasti.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Karussa

Olen pitänyt lomaa. Eilen illalla ja tänään. Tänään melkein kokonaan, enimmäkseen ainakin. Eilen en avannut konetta, en kirjoitusvihkoa. Avasin telkkarin ja rupesin lopettelemaan operaatio villasukkaa, joka alkoi viime keväänä. Enää toinen sukka päättelemättä ja sitten ne ovat ihan oikeasti valmiit. Ei niistä hirveän kauniita tullut, mutta sen verran sukannäköiset, että taidan uskalta alkaa seuraavan projektin. Käsitöitseminen rentouttaa, vaikka minulla ei olekaan lahjoja siihen.

Eilen myös shoppasin, pari tylsää paitaa ja yhden lauantaipaidan, joka on juuri päälläni. Se on hieno. Tänään kävin vähän pyörimässä kaupoissa, ulkona syömässä ja sen sellaista. Kohta lähden elokuviin. En kirjoita kirjoitusvihkoon tänään mitään. Huomenna on uusi päivä, huomenna kirjoitetaan. Tänään on vain oltu ja hengattu ja kerätty positiivista energiaa. Tänään tuntuu siltä, että jaksan uskoa itseeni ja kykyihini taas vähän enemmän. Huomenna uusin innoin tekstien kimppuun.

Joskus tekee hyvää karata velvollisuuksilta. Ihan pienesti, kahdenkymmenen neljän tunnin ajaksi. Huomenna on taas kivaa palata niiden pariin.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Pieniä valoja

Pääsin aloittamaan päivän kirjoitusrupeaman vasta kahdeksan aikaan. Ensin vajaa viisi sivua raakatekstiä ja sitten viilasin Piitä koneella ja kirjoitin puolisen sivua lisää. Väsyttää. Ajattelin lopettaa tältä päivältä tähän.

Varpaat ovat viileät, vaikka minulla on huopatossut jalassa. Sormet ovat jo lämpimät, niitäkin paleli, mutta kirjoittaminen ja opossuminkarvasta tehdyt angorakynsikkäät (suoraan Uudesta-Seelannista) lämmittivät. Ajatella, että opossumi on Uudessa-Seelannissa tuhoeläin, suunnilleen rottaan rinnastettava, ja täällä toisella puolen maapalloa minä istun pienessä kodissani, jonka ikkunasta loistaa ikkunaverhojen läpi himmeä valo, ja lämmitän sormiani opossuminkarvan avulla.

Lipastolla tuikkukynttilöitä, pöydällä yksi paksu, keskikokoinen kynttilä ja yksi pitkä ja laiha. Taidan istua sohvalle ja laittaa kattovalon pois, niin että liekkien keltainen valo ei joudu taistelemaan energiansäästölampun valkoisen valon alla.

Tänään on ollut autoton päivä. En käynyt sen enempää kaupungilla, joten se meni ihan sivu suun. Minulle jokainen päivä on autoton. Kuljin tänäänkin työmatkat metrolla ja jumppaan menin kävellen. Autottomuutta ei voi siis laskea päivän ekoteoksi. Mikäs sitten olisi? Ehkä se, että söin tähteistä tuunattua ruokaa ja väsäsin tähde-eväät huomiseksi työlounaaksikin. Ruuan heittämisestä roskiin tulee paljon pahaa ympäristökarmaa. Joo, tähteiden hyötykäyttö on tämän päivän ekotekoni. Siihen kuuluu myös se, että juon juuri lasillista punkkua, kun lauantaista jäi jäljelle, eikä sitä voi kaataa viemäriinkään. Oikeasti en ikinä juo yksin, en edes tissuttele. No, yleensä ei kyllä jää viiniä tähteeksi, että eipä ole mahdollisuuttakaan tällaiseen pikku tissutteluun ;).

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Löytö

Löysin tänään Piin. Tuijotin sen tiedostonimeä ihan hämmentyneenä ja avasin sitten tiedoston. Tiesin, että Piistä ei ollut kovin kauaa, mutta en muistanut siitä sanaakaan. En edes sitten kun olin lukenut jo puoli sivua. Oli erikoinen tunne lukea omaa tekstiään ilman että oli aavistustakaan, mikä olisi seuraava sana tai mistä teksti kertoi. Kyllähän se paljastui pian kun luin eteenpäin. Teksti osoittautui puolitutuksi ja yllättävän vahvaksi. Hioin sitä hiukan, terävöitin, deletoin lauseen, lisäsin toisen. Hämmetävää. Kuinka voin unohtaa tuollaisen tekstin? Omituista.

Sunnuntaipuuhia

Olen kirjoittanut tänään tähän mennessä melko tarkkaan puolitoista tuntia. Sen lisäksi olen käynyt kävelyllä ja Linnunlaulun kahvilassa ja kohta lähden toiselle käveleskelylle ja kahvilakeikalle. Sää on ihana, lämmintä ja auringonpaistetta. Ihmeellisen tuntuista kaiken sen sateen ja harmauden jälkeen.

Kirjoittamisessa olen keskittynyt Iotaan. Tekisi mieleni sanoa, että se on mennyt kokonaan uusiksi, mutta ei nyt ehkä niinkään. Deletoin siitä aika paljon tekstiä ja deletoinnin jälkeen olen kirjoittanut lisää. Jos reilun sivun verran tekstiä lähti, niin ehkä puoli sivua on syntynyt ihan uutta. Nyt Iota saa levätä. En katso sitä enää tänään, enkä huomennakaan. Kunhan se tuosta tokenee, annan sen uudestaan Kontaktin luettavaksi. Saa nähdä, miten käy. Eilen olin jo ihan varma, että Iota on mennyttä kalua ja että siitä ei tule koskaan kreikkalaista. Katsotaan nyt. En kyllä kuvittelekaan, että kun kokoelma on kasassa, siinä olisi joka ikinen kreikkalainen, jonka olen kirjoittanut. Ei, kyllä siihen pitää valita vain parhaat. Se, mitkä ne parhaat ovat, on eri asia.

Palaan ehkä vielä tänään. Nyt lähden uudestaan ulos ja saan toivottavasti sen verran etäisyyttä Iotasta, että pääsen sitten kotiuduttuani kirjoittamaan Thetaa.

perjantai 19. syyskuuta 2008

Palautetta

Olen tavannut Kontaktin. Suhteemme on tietyllä tapaa uudelleenlämmitetty, mutta enemmänkin se tuntuu uudelta. Kun tapasimme ensi kertaa (siis uudelleen ensi kertaa, vähän aikaa sitten), Kontakti lupasi lukea tekstejäni. Hienoa ja hui. Tapasin Kontaktin tänään iltapäivällä lähetettyäni hänelle aiemmin pari kreikkalaista. Yritin miettiä sellaisia kreikkalaisia, joiden kanssa en ole osannut oikein tehdä mitään eli joiden kanssa palaute olisi paikallaan ja erityisen hyödyllistä. Kriteerinä oli myös se, että tekstien piti kuitenkin olla jo kunnollisessa kuosissa - mitään ihan keskeneräistä en kehdannut Kontaktille lähettää.

Iota ja Theta lähtivät matkaan ja tänään istuimme hetkeksi alas ja Kontakti kertoi, mitä oli niistä mieltä.

Palautetta on monenlaista. Hyvä palaute jakaantuu moneen eri alalajiin. Yksi niistä on sellainen palaute, jonka ansiosta huomaat kouriintuntuvasti omat virheesi, mutta niiden osoittaminen saa sinut innostumaan. Maltat tuskin odottaa, että pääse korjaamaan tekstiä, koska palautteen antaja näyttää sinulle välähdyksiä siitä, mihin korjauksilla on mahdollista päästä.

Eräs toinen palautteen alalaji: ehdottoman rakentava, mutta ei henkeä nostattava, vaan sellainen, että jälkeenpäin mietit, kuinka oikeassa palautteen antaja olikaan ja kuinka nolo ja keskeneräinen tekstisi oli. Ja tämä siis ilman, että palautteen antaja olisi yhtään mollannut, ei ollenkaan, antanut vain vinkkejä, kertonut mikä ei toimi ja sanomatta paljonkaan antanut ymmärtää, että ei, ei toimi.

Olen miettinyt, johtuuko tuo edellämainittu jaottelu enemmän minun mielialastani palautteen saamisen hetkellä vai oikeasti palautteen antajasta. En tiedä. Kontaktin palaute tänään tuntui tuon jälkimmäisen esimerkin mukaiselta. Huokaus.

Olen myös miettinyt omia ristiriitaisia tuntemuksiani kreikkalaisten suhteen. En ole ikinä ollut näin varma tekstistäni kuin kreikkalaisista. Luotan niihin. Luottaminen ei ole mitään itsekritiikitöntä itsekehua, vaan varma olo siitä, että kreikkalaiset pääsevät valmiina tasolle, jolla en ole aiemmin ollut. Samalla tiedostan ison kasan tekstien heikkouksia ja jos kreikkalaisia kehutaan, kriisiydyn, koska en usko kiittävän palautteen olevan rehellistä palautetta. Tietyllä tapaa olen hyvin valmis negatiiviseenkin palautteeseen ja tiedän kestäväni sen hyvin, sillä uskon kreikkalaisiini, mutta toisaalta mietin, pitäisikö minut kylvettää kehuissa ennen kuin pystyisin vastaanottamaan niitä ilman kriisiä.

Kun puhuin Kontaktin kanssa Iotasta, näin heti, miltä teksti näytti hänen silmiinsä. Periaatteessa ok novelli, joka on kuitenkin tasapaksu pötky ilman rytmin vaihteluita, leikkauksia, tapahtumia, oikeutusta. Huokaus. Pitää vähän antaa muhia, että saan jonkun mielikuvan siitä, mihin suuntaan lähden Iotaa kirjoittamaan. Theta sai vähän paremman tunnelman aikaan, sekä minussa että Kontaktissa. Loppu on ongelmallinen, sen minä tiesinkin, mutta kerronta on kuulemma huomattavasti parempaa kuin Iotassa. Vähän jotain lisää, joitain maneereja pois, ja kyllä se siitä. Thetaan uskon itsekin enemmän kuin Iotaan juuri tällä hetkellä. Thetassa on aineksia, sitä täytyy vain hiukan hioa, nostaa tiettyjä asioita ylös, painaa toisia syrjään.

Takaisin sorvin ääreen siis.

torstai 18. syyskuuta 2008

Rytmäreitä ja rytminpalautusta

Tänään: töitä. Töiden jälkeen ystävän kanssa kahville. Melkein parin tunnin tilityssessio puolin ja toisin. Avauduin yhdestä työasiasta - sori se puheoksennus! - ja puhuimme monesta epätyöasiasta kummankin elämässä. Oli ihanaa. Oli taas oikea rytmi elämässä, oikeita sanoja, oikeita ihmisiä, sellaista kuin elämän pitääkin olla. Oli toiveikas olo omasta ja ystävän puolesta. Lisää tuollaista, lisää oikeaa elämää, jossa asiat merkitsevät jotain, ja merkitsevät luissa, ytimissä ja aivokurkiaisessa asti. Oikeaa elämä, oikeita asioita.

Kahvilakeikan jälkeen tulin kotiin. Alle kymmenessä minuutissa kävin vessassa, vaihdoin lenkkivaatteisiin, söin jukurtin, vein roskat ja ilmaannuin siskon alaovelle. Kiersimme semilenkin ja puhuimme yhtä sun toista. Oli kivaa, raitis ilma teki hyvää. Minulla oli pipo ja hanskat ekaa kertaa tänä syksynä, joten ei edes palellut. Kohti kotia kävellessä puhe kääntyi työasioihin ja kerroin siskolle uusimmat käänteet, samat mitkä ystävälle, ja kysyin mitä mieltä hän oli seuraavasta siirrosta, jonka aion tehdä asiassa. Sisko kannusti. Minä tarvoin pimentyneessä illassa, selitin asioita ja yritin pysyä rauhallisena. Askelten kanssa epätahtiin muljahteleva rytmihäiriö pompotti sydäntä ihan väärin, kun kiihdyin haluamattanikin. Rauhoitin itseni, katselin pupusia, jotka loikkivat nurmien yli ja katulamppujen ali. Pieni valkoinen istui kallion reunalla, oli pyöreä ja hohti pimeässä kuin lumipallo.

Tulin kotiin, avasin koneen. Istun. Yritän keskittyä rentoutumaan, olemaan normalisti. Huomenna alkaa viikonloppu ja oma elämä. Autuasta ja helpottavaa.

Tässä syksyssä on paljon hyviä ja innostavia asioita, mutta niiden vastapainona tuntuu olevan myös negatiivisia voimia. Yritän olla huomioimatta niitä, mutta se on välillä vaikeaa. Tsemppiä minulle!

tiistai 16. syyskuuta 2008

Kirjoittamattomia ja lukemattomia

Olen kirjoittanut tänään tunnin. Kyllä, suorastaan upea saavutus. Pitäisi kyllä varmaan keskittyä siihen, mitä on saanut aikaan, eikä siihen, kuinka vähäistä se on. Siispä: olen kirjoittanut Alfaan uutta. En paljon, mutta sellaista, mikä mielestäni vastaa puutteeseen. Loppu on edelleenkin auki ja hankala. En tiedä miten ratkaisisin sen. Ehkä ehdin jossain välissä kirjoittaa raakatekstinä useita vaihtoehtoisia ratkaisuja ja ehkä niistä löytyy sitten se oikea. Toivotaan niin.

Se kirjoittamisesta tänään. Muita aikaansaannoksia ovat koneellinen pyykkiä ja kolme ulos vietyä kassillista keräyspaperia. Hankintoja tälle päivälle on tehty seuraavasti: Karpalon lähettämä Brittan uusi hevonen saapui postin mukana onnellisesti perille. Kävin myös postissa hakemassa SKS:n paketin. Jonain tuhlaavaisena hetkenä männä viikolla tilailin sieltä muutaman ale-hintaisen kirjan. Postipaketti sisälsi Juhani Niemen toimittaman Kirjallinen elämä - kirjallisuuden yhteiskuntasuhteiden kartoitusta -kirjan, Silkkihienot siteet -opuksen, joka sisältää Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa ja Anna Makkosen Sinulle -teoksen. Britan luin jo, mutta noiden muiden kohdalla lähinnä ihmettelen, että missähän vaiheessa ne ehditään lukea. Kirjahyllyssä komeilee tälläkin hetkellä kolme lukematonta ja Vadelmavenepakolainen on yhä kesken. Se ei pahemmin ole imaissut mukaansa, mutta kai se luettua tulee, ajan mittaan.

Sängyssä odottaa pieni pyjama ja vaaleanpunaiset neulotut unisukat. Ne ovat pysyneet jalassa jo monta yötä aamuun asti. Varma merkki siitä, etten ole ihan vielä tottunut sisälämpötilaan kesän jäljiltä - yleensä jos käyn sukat jalassa nukkumaan, potkin sukat pois keskellä yötä, koska ne ahdistavat sitten kun jalat ovat jo lämmenneet. Tai sitten olen oppinut nukkumaan sukissa. Taidan mennä testaamaan asiaa uudelleen.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Oi miksi

Miksi, oi miksi on niin hiton vaikea päästä ajoissa nukkumaan, vaikka kaikki edellytykset ovat kunnossa? Miksi, oi miksi väsyneenä ja "liikaa nettisurffailua kun piti olla jo sängyssä" -krapulaisena mikään ei tunnu miltään, murjotus ottaa kädestä ja kuiskaa korvaan, että unohdit muuten taas ostaa uuden astmapiipun? Ja miksi Alfa, Ksii, Rho ja kumppanit tuntuvat vain ankealta kasalta sanoja? - säälittävältä yritykseltä, joka ei koskaan tule kohtaamaan muuta kuin oman epäonnistumisensa?

Kaksipäinen kissa ja muita mutaatiota

Tänään on ollut niin kaksipäinen olo, että oksat pois. Lienee maanantain vika. Viikonlopun vieroitusoireet työpäivän rattona ja kiihkeitä tunteita siihen suuntaan, että minun pitäisi ja ennen kaikkea haluaisin olla kirjoittamassa enkä töissä.

Töiden jälkeen olen sukeltanut pää edellä oikeaan elämään. Olen miettinyt kovasti tekstejä, erityisesti Alfaa ja siitä saamiani kommentteja, käynyt niitä läpi ja tajunnut niiden kautta paljon myös muista teksteistäni. Minulla on tiettyjä säännönmukaisia ongelmia, jotka toistuvat useissa teksteissä. Voisi ajatella, että sehän on hyvä juttu - helppo korjata kaikista, kun tietää, mikä on virhe. Yritän ajatella niin ;). Toisaalta on kyllä aika karmaisevaa, kun toteaa, että kautta linjan sama, aika iso ongelma. Huh. No, puoli voittoa lienee se, että olen sisäistänyt tuon ongelman viimeisen viikon sisällä ja voin ruveta tekemään asialle jotain. Tai jos se ei ole puoli voittoa, niin olisi edes yksi neljäsosa voittoa...

Olen kirjoittanut tänään pätkiä raakatekstiä Alfaa varten ja suunnitellut jonkun verran sitä, miten rakennan ja taustoitan tarinaa eteenpäin. Ajatukset ovat pyörineet myös Ksiissä ja Rhossa. Mietityttää. Hankalaksi olon tekee se, että tiedän joutuvani sysäämään tämän kirjoittavan/kirjoittajan pään taas taka-alalle huomiseksi työpäiväksi, kunnes saan päästää tai houkutella sen taas esille. Raskasta, tai siltä se tuntuu ajatuksen tasolla. Kyllähän se siitä, kun äheltää, mutta ajatukset pyrkivät vähän väliä siihen, mitä oli viime syksynä virkavapaalla. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittavaa päätä, kirjoittavaa kättä. Sitä on ihan hirveä ikävä.

torstai 11. syyskuuta 2008

Kirjoittava pää

Kommentoin tuossa männä päivänä Markon blogissa sitä ilmiötä, että pää kirjoittaa, vaikka käsi ei kirjoittaisi. Siis siitä, että vaikka ei ole aikaa kirjoittaa, pää työstää tekstejä. Valittelin kommentissani sitä, että minun pääni ei kirjoita nykyään. Kirjoitettuani kommentin olen miettinyt päätäni ja sen kirjoittamista.

Kirjoittava pää on se, mihin pyrin. Haluan elää sellaista elämää, että pääni pystyy työstämään tekstejä silloinkin kun en istu kynä kädessä tai läppärin ääressä. Mutta niin kuin Marko kirjoitti, osaamme tukahduttaa mielikuvituksen puheen. Osaamme. Osaammeko? Ehkä se on osaamista, ehkä itsesuojeluvaistoa, jotakin. Tai aivojen alikäyttöä - sitähän sanotaan, että ihminen käyttää aivoistaan vain kymmentä prosenttia, eli ehkä en vain osaa antaa mielikuvituksen puhua silloin kun on paljon muutakin ajateltavaa. Oli miten oli, ainakin stressi, työkiireet ja -ahdistus sekä negatiivisten tunteiden ylitarjonta vähentävät tai estävät päätäni kirjoittamasta silloinkin kun minä en kirjoita.

Pää ei kirjoita myöskään silloin, jos käsi ei kirjoita. Tarkoitan tällä sitä, että jos en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tai ajatellut kirjoittamista aktiivisesti, on epätodennäköistä, että alitajuntanikaan keskittyisi kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän pääkin kirjoittaa. Mitä enemmän on molempaa kirjoittamista, sitä tasapainoisempi on olo.

Tämä loppuviikko on kiireinen, mutta ensi viikolla (ja tämä ei ole sitku-ilmiö - sitku on aikaa, sitku on ens viikko...) minulla on taas aikaa kirjoittaa. Ajatella kirjoittamista. Antaa pään kirjoittaa. Toivottavasti se onnistuu.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Pitkän päivän ilta

Aamuisen kotoa lähdön ja iltaisen kotiintulon välillä on tänään ollut yli kolmetoista tuntia. Töiden jälkeen hengasin kaupungilla. Viikonloppuna on häät ja autoin siskoa shoppaamaan osasia juhla-asuun. Siinä tuli sitten törsättyä rahaa itsekin. Piti ostaa juhlaklensan alle menevät sukkahousut, mikä olikin ihan tarpeellinen ja järkiostos. Sen lisäksi törsäsin ihan oikeasti maksamalla aivan todella paljon liikaa ihanasta huivista. Lohduttelen itseäni sillä, että tuo laatuhuivi on ja pysyy seuraavat 40 vuotta (jollen hukkaa sitä junaan, ratikkaan, narikkaan tai muuhun vastaavaan paikkaan).

Shoppailun lomassa kävimme siskon kanssa syömässä ja ruoan äärellä sain hyvän ja yksinkertaisen neuvon yhteen työasiaan. Niin yksinkertaisen, että ihmettelin, miksen itse ollut tajunnut sitä. Aina ei vain ole helppo tajuta, miten turhautumista ympärilleen viljeleviin työkavereihin pitäisi suhtautua. Nyt tiedän, mitä teen tuon yhden suhteen: en mitään. Jatkossa en tee yhtikäs mitään niille hänen sähköposteilleen, joissa hän kysyy asiaa, jonka olen valehtelematta selittänyt ja auttanut häntä tekemään ehkä kymmenen kertaa. Ei minun tarvitse olla kiltti ja kärsivällinen loputtomiin. Jos ko. ihminen ei kykene, niin olkoon kykenemättä yksin, minä pesen käteni siitä sotkusta. Siskolle kiitos järjen sanoista - ei minun tarvitse ottaa vastaan ihan mitä tahansa, jossain menee raja, pienissäkin asioissa.

Ei varmaan tarvitse mainita, että kirjoittaminen ei ole edistynyt tänään lainkaan. Olen kyllä ajatellut. Sitä, millaisia asioita vaativat Iota ja Ksii tullakseen painaviksi. Olen miettinyt sitä, että en saa huiskaista Rhota, vaan seuraavaksi minun täytyy alkaa kirjoittaa sen päähenkilölle elämää. Paksua elämää raakatekstinä. Ehkä saan kirjoitettua sunnuntaina kun matkustan junalla häistä kotiin? Toivottavasti.

Pesukone kolkkaa ja minä haluaisin kipertyä sänkyyn peiton alle, mutta ei voi vielä. Pitää odottaa pesukone loppuun ja nukahtaa vasta sitten kun pyykit on ripustettu. Haukotus. Huomenna on torstai, viimeinen työpäivä tällä viikolla, sillä perjantai on vapaa. Kuinka miellyttävää. Ja ensi viikolla on taas aikaa keskittyä kirjoittamiseen.