May the Force be with you

maanantai 31. maaliskuuta 2008

Kiinni

Tämän päivän raakatekstistä tuli Lambda. Pieni, vähäeleinen, lyhyt Lambda. Sen kirjoittaminen tuntui kokoonsa nähden suhteettoman hyvältä.

Irti

Kipkop kipkop töistä kotiin. Hotkis hotkis Valion herukkakeittoa ja hapankorppu. Kipsis kopsis alamäkeen suoraan kantakuppilaan. Siellä kuppi teetä, oma pikkuinen pöytä vähän syrjemmästä ja riipin raapin kirjoitin kuusi - seitsemän sivua raakatekstiä. Kirjoitin lentämisestä ja karkaamisesta ja lensin ja karkasin itsekin. Karkasin siihen arkeen, joka kuuluu minulle, siihen omaani, missä kevätpäivä on kevyt ja askeleet helppoja. Irtosin tomusta, pölystä, harmaasta ja raskaasta huopaviltistä. Oli helppoa, olin kaunis.

Kuppilasta tulin kaupan kautta kotiin ja nyt on maha täynnä ruokaa. Ulkona paistaa kesäajan mukaisesti vielä aurinko ja minua nukuttaa. Vajaan tunnin kuluttua alkaa jumppa - toivottavasti maha laskee siiheksi, tällä hetkellä vain pyörin eteenpäin.

Painava maha ankkuroi aika paljon normaaliarkeen. Sitä muistaa kaikenlaista, mitä pitäisi tehdä. Onneksi muistaa myös kaikenlaista muuta. Auringon. T-paitapojan kadulta (ei siellä niin lämmin ollut!). Kevyen olon. Himon. Askelten helppouden kuivalla asfaltilla. Ruoan odotuksen. Tunteen siitä, että tiesin paikkani ja tarkoitukseni.

Jumpassa aion venyä, antaa lihasten soida kuin kanteleen. Olla vahva ja joustava. Nyt nukuttaa.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Tilanne

Kerron vielä sen, että kreikkalaisten korjauslukumerkinnät on nyt siirretty koneelle. Samalla viilasin ja höyläsin etenkin Deltaa aika paljon, lähinnä delete-nappulalla. Delta laihtui taas nelisen sivua ja varmaan on vieläkin varaa laihduttaa. Epsilonkin koki muodonmuutoksia, tekstiblogilaisten kommentit sen suhteen olivat hyviä ja otin niistä onkeeni.

Tyhjiä ja täysiä vastauksia

Joskus tuntuu, että puoli Suomea haluaisi kirjoittaa kirjan. Joskus tuntuu, että neljäsosa Suomea tulee tekemään sen ennen kuin minä pääsen edes alkuun. Tiedän, että on olemassa pilvin pimein hyviä kirjoittajia, jotka ansaitsisivat sen, että heidän kirjansa julkaistaisiin. Miksi sitten juuri minun pitäisi saada romaanikässärini tai novellini julkaistua? Mikä tekee minusta erilaisen kuin muut?

Kun tuo kysymys kysyttiin minulta viimeksi, aloin nauraa ja vastasin, että totta kai kirjani pitäisi julkaista, koska kirjoitan niin helvetin hyvin. Kysyjä ei näyttänyt vakuuttuneelta, ilmeisesti perusteluni ontuivat.

Olen miettinyt muutaman päivän ajan syytä sille, miksi minun kässärini pitäisi julkaista ja löytänyt monta vastausta. Vastaukset voi jakaa kahteen eri kategoriaan ja ne löytyvät alta.

Merkityksettömät vastaukset
1. Minä haluan, että kässärini julkaistaan.
2. Olen tehnyt ja teen paljon töitä päämääräni saavuttamiseksi.
3. Mistään tässä elämässä en saa sellaisia henkisiä kiksejä kuin kirjoittamisesta.
4. Olen aina halunnut julkaista.
5. Kun kirjoitan, elän ja olen kotona.
6. Jaksan yrittää.
7. Kirjoitan hyvin.
8. Eniten haluan olla julkaiseva kirjailija.
9. En halua muistaa itseäni siitä, että epäonnistuin.

Merkitykselliset vastaukset
1. Kirjoitan hyvin.

Ensimmäisellä listalla on paljon kohtia, mutta ikävä kyllä ne ovat kaikki yhdentekeviä. Jälkimmäinen lista on lyhyt. Jälkimmäisessä listassa on se vika, että hyvin kirjoittaa tuhat muutakin ihmistä, jotka yrittävät saada esikoisensa ulos. Moni heistä taatusti paremmin kuin minä. Vastaukset jatkokysymyksiin ratkaisevat jo jotain: Kirjoitanko minä erityisen hyvin? Kirjoitanko minä riittävän hyvin? Onko minulla sanottavaa? Onko minulla sellaista sanottavaa, että kustantaja uskoo sen myyvän? Uskooko kustantaja, että voisin myydä myös henkilönä?

Ei riitä, vaikka minä vastaisin ylläoleviin lisäkysymyksiin "kyllä". Homma etenee vasta, kun joku kustantamossa vastaa noihin samoihin kysymyksiin "kyllä" ja juuri minun kässäriäni koskien. Siihen ei auta, vaikka minä kuinka haluaisin ja tahtoisin. Tekstini pitää olla hyvää, ajan pitää olla oikea, lukijan pitää olla oikea, teemojeni pitää olla oikeita, kaiken pitää osua nappiin.

Minä yritän.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Heikkoa

On se niin kummaa noiden miesten kanssa. Kai ne sitten etsivät naista, joka on hillitty ja hiljaa. Vähemmän avoin ja suhtautuu asioihin vakavammin. (Treffeillä käyminen on vakava asia.) Tai sitten ne vain odottavat naista, jonka kanssa niillä synkkaa, kemiat kohtaavat, nauru irtoaa ja olo on kotoisa. Sellaista puoliskoahan minäkin etsin. Harmi vaan, ettei mistään tunnu löytyvän. Ja jos kenessä on yhtään aavistusta potentiaalia tuohon suuntaan, niin niiden miesten mielestä minussa ei ole potentiaalia.

Hankalaa. Etenkin kun on ehtinyt tähän ikään, eikä enää viitsi esittää muuta kuin on. Sillä ei kuitenkaan taida pitkälle pötkiä. Siis omalla itsellään. M.o.t.

torstai 27. maaliskuuta 2008

Välipäivä

Tänään ei aherreta, vaan lepuutetaan ruumista, joka sai hiukan tärskyjä, kun tulin pää edellä hevosen selästä alas.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Piiri pieni pyörii

Mainitsin eilisessä postauksessani kirjoituspiiriblogin. Lykkäsin vielä eilen sinne muiden kauhisteltavaksi Epsilonin. Periaatteessa olen ollut Epsilonin kanssa ihan jees, tosin punakynä viuhui, kun korjausluin sitä. Siinä on kuitenkin ollut elementtejä, joiden toimivuudesta en ole ollut ihan varma. Kun tänään pääsin kotiin ja koneen ääreen, olin saanut pitkiä palautteita muilta tekstiblogilaisilta - hienoa! Sen lisäksi että palautteet olivat pitkiä, ne olivat myös hyviä - kiitos tytöt!

Huominen menee ratsastustunnilla ja perjantaina voi olla työviikon jälkeistä aivokuolemaa, mutta viimeistään lauantaina käyn Epsilonin kimppuun tekstiblogilaisten palautteiden kanssa. On paljon sellaista, mitä voin korjata suorilta käsin (miten en huomannut ko. asioita itse ennen kuin ne osoitettiin minulle?), mutta joitain joutuu pohtimaan enemmän. Suurimapana pohdittavana on Epsilonissa olevien takautumien aikamuoto. Epsilon on kirjoitettu imperfektissä, mutta takaumat ovat preesensissä. Sain palautetta aikamuotoratkaisusta sekä puolesta että vastaan. Perustelujakin olen saanut, mutta oma mielipiteeni ei ole vielä selvillä. Katsotaan, mihin suuntaan kallistun.

Tänään sain muutakin palautetta kirjoittamiseeni liittyen. Nykyään asiateksteihin keskittyvä ystävä, jonka kanssa on vaihdettu joskus menneisyydessä romaanikässäreitä, kommentoi lisäkouluttautumissuunnitelmiani seuraavasti: "sä olet jo tarpeeksi hyvä, et sä mitään lisäoppia tarvitse". Kiitos arviosta :), mutta omasta mielestäni en ole vielä tarpeeksi hyvä. Koen erityisen selkeästi sen, että ikinä en tule olemaan niin hyvä kirjoittaja, ettenkö voisi oppia paremmaksi. Oppimisen ja opiskelun keinot ovat moninaisia ja tällä hetkellä tuntuu tärkeältä saada palautetta, jotta voin oppia siitä. Tärkeältä tuntuu myös pienimuotoinen kirjoittamisen opiskelu siksi, että lyön vetoa, että se juurruttaa minua vielä tukevammin ja syvemmälle siihen maaperään, josta sanoja kasvaa, ja myös lannoittaa maaperää sopivasti.

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Päivän puuhat

Jumppa. Jumpassa oli taas se natsityttö vetämässä. Tykkään sen tyylistä, se osaa kannustaa, mutta lempinimi kertonee kaiken. Oli ihan sairaan rankkaa, jalat tärisivät vielä kun olin jo kotona. Huono kunto tai rankka jumppa - tai molemmat.

Kirjoituspiiriblogi. Karpalon blogista alkunsa saanut kirjoituspiiriblogi on alkanut elää. Roikuin blogissa ja kommentoin muiden tekemisiä. Kivaa!

Velvollisuudet. Olen ollut ratsastusseuran rahastonhoitaja (homma, josta yritän päästä eroon kaikin mahdollisin keinoin) ja viimein oli pakko ottaa tilikansio esille ja saattaa tiliseuranta ajan tasalle viime vuoden tilintarkastusta varten. Puuh. Menihän siihen reilu tunti. Kuka käski jättää viime tippaan?

Meilailu. Meilattu epämääräisille mieshenkilöille. Perästä kuuluu jos on kuuluakseen.

Oikeat asiat. Siirsin Eetan korjauslukumuutokset paperilta koneelle, jotta voisin kirjoittaa tänne, että olen tehnyt edes jotain kirjoittamiseen liittyvää tänään. Teoriassa voisin käydä Zeetan, Deltan, Thetan tai Iotan kimppuun ja kirjoittaa korjaukset puhtaaksi, mutta kello on puoli kymmenen, olen ollut tänään töissä ja jumpassa ja olen ihan poikki. Ihan oikeasti poikki. Päässä ei liiku mitään. No, Eetan sain sentään korjattua. On se kai parempi kuin ei mitään.

maanantai 24. maaliskuuta 2008

Pääsiäistä

Sain kuin sainkin korjausluettua perjantaina junassa Deltan. Nyt minulla on tuolla viisi kreikkalaista odottamassa, että päivitän korjaukset printeiltä koneelle. Sitten löytyy myös Beta, jota en ole vielä lukenut, enkä tiedä mitä sille teen. Ehkä siitä voisi löytyä materiaalia tai edes ideaa yhteen pieneen tekstinpätkään, joka tällä hetkellä kulkee nimellä Emmentaali, mutta josta tulee kreikkalainen, jos luoja suo. Kysymysmerkkinä tässä on se, että viittaako edellisen lauseen luoja minuun vai johonkin juustojen jumalaan. Voi nimittäin olla, että armeliain vaihtoehto Emmentaalille on päästää se kärsimyksistään.

Ai että mitä muuta tein pääsiäisenä? Söin. Nukuin (tahtoo nukkua lisää). Luin Steniuksen loppuun, enkä ole siitä yhtä haltioissani kuin Hesarin arvostelija oli. Viihdytin sukulaisia ja perhettä. Saunoin. Se oli ihanaa. Tänään olen tiskannut, vaihtanut lakanat, pyykännyt, leiponut sämpylöitä, neulonut kirjoneulevillasukkaa (tiedän! minä! villasukkaa! neulonut! älkää kertoko kenellekään...) sekä nauttinut ystävän seurasta.

Seuraava siirto on laittaa perunat kiehumaan, jotta voin syödä kotopuolesta mukaan saamaani hirvipaistia ja perunaa. Sitä seuraava siirto on korjata kreikkalaisia sekä lukea eräs novelli, josta minun on tarkoitus antaa palautetta kirjoittajalle. Sitäpaitsi tänään tulee Harry Potter ja Azkabanin vanki telkkarista. Ko. kirja on lempparini Pottereiden joukossa ja sitä katsellessa voi varmaankin neuloa sukkaa. Hommia on kiitettävästi vielä tälle illalle. Laukkaan siis, ratsu reima!

torstai 20. maaliskuuta 2008

Löysää ja lämmintä

Eilisen hyvät aikeet kaatuivat niihin päiväuniin. Oli ihana nukkua, mutta herääminen ei ollut ihanaa ja sitten meni tunti, ennen kuin olin taas hereillä ja oho opsis, kello oli yhdeksän. En sitten tiskannut, enkä lukenut Deltaa. Tänään ei ole myöskään ahkeroitu, koska oli ratsapäivä ja ratsapäivä on vapaapäivä kirjoittamisesta. Huomenna lähden aamujunalla kohti kotikontuja ja pakkaan mukaan Deltan junalukemiseksi. Lyijykynä täytyy muistaa myös.

Ei minulla oikein mitään sanottavaa ole, kunhan kirjoittelen. Väsyttää sillä tavalla sopivasti niin kuin estetunnin ja kuuman suihkun ja salaatti-illallisen jälkeen väsyttää. Raukea olo. Aion katsoa Tudorit telkkarista ja kuolata Jonathanin päälle. Ja jos jaksan, niin kannustan Kiira Korpea luistelun MM-kisoissa; Hesari kertoi, että hän on lyhytohjelman jälkeen neljäs ja että telkkarista tulee vapaaohjelma kymmenestä kahteentoista.

Tekee mieli karkkia, mutta ei ole muuta kuin suklaata ja sitä ei lasketa. Taidan kuoria itselleni muutaman luomuporkkanan kun lysähdän sohvalle telkkarin ääreen. Yhtä reipasta iltaa teillekin ;).

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Yksi risti kaksi, pennit miljoonaksi

1

Tämän päivän Hesarissa oli Mervi Kantokorven kirjoittama Minna Cath -juttu. Luin Hesaria tuttuun tapaani ruokalautasen äärellä ja jotenkin tuo Kantokorven kirjoitus kolahti. Minulle ei ole harvinaista liikuttua lukemastani, jos syön samalla (liittyy jotenkin verensokerin heilahteluihin), mutta kyseinen lehtijuttu ei ollut sellaista kamaa, joka tavallisimmin liikuttelee mieltä lautasen äärellä.

Kantokorven kirjoituksessa osui kohdalleen tuo kuva nykyajan naisesta - tytöt vaihtavat seksiä farkkuihin, naiset taistelevat uran ja kodin välillä, suorittaminen on arkea paitsi työssä myös ulkonäköön liittyvissä asioissa ja niin edelleen. Suomi on tasa-arvoistunut sitten Canthin ajoista, mutta kuten Kantokorpi toteaa, jotkut asiat eivät ole muuttuneet: korsetti tai rasvaimu, kapeaa vyötäröä me tavoittelemme yhtä kaikki.

Lukiessani Kantokorven kirjoitusta päässä välähti kuva tulevaisuuden lapsesta, jolle ei kasva mieleen valmista vaatimusta siitä, millainen hänen muka pitäisi olla (kaunis, laiha, huoliteltu, rintava, seksikäs). Mikä hieno kuva! Nuoruuteen kuuluu tietysti se, että omaa ulkonäköä tarkkaillaan, kun vartalo muuttuu, mutta olisipa maailma, jossa ihan tavalliset pienet lapset, pojat ja tytöt, eivät ajattelisi sitä, että heidän pitäisi laihduttaa.

x

Miten voikin väsyttää, miten ei huvita oikein mikään? Antaako periksi ja nukkua hetken, ennen kuin alan tiskata ja sitten korjauslukea Deltaa? Väsyttää ihan tosi paljon liikaa.

2

Tehdessäni äsken ruokaa pohdiskelin taas kirjoittamista. Sen mielekkyyttä ja asennettani, että kävi miten kävi, tämä on katsottava loppuun asti. Mietin sitä, että mitä se minun "loppuun asti":ni tarkoittaa. Sitä, että vielä vanhanakin minä todennäköisesti yritän ja yritän. Eikä mitään ehkä tapahdu.

Mietin sitä, että ehkä minä en vain ole tarpeeksi hyvä. Mitä sitten? On ainakin yritetty, joo. Entä mistä jouduin luopumaan siksi, että jaksoin yrittää? Olivatko ne sen arvoisia asioita? Voinko sanoa vanhana, että elämäni on ollut jotenkin parempaa siksi, että olen jaksanut hakata päätäni seinään?

Kuinka moni vieressäni tai takanani oleva laittaa jossain vaiheessa vitosen silmään ja kaasuttaa ohi? Ja siinä minä sitten seison, katson ohi ajavia, heitä, jotka päättävät julkaista ja julkaisevat. Siinä minä sitten seison, tyhjäkäynnillä, jurraan kakkosella tai kolmosella eteenpäin, en löydä nelos- tai vitosvaihdetta, koska minun autossani niitä ei ole. Jos tilanne on tämä, kuinka tyhmä olen, kun en osaa lopettaa yrittämistä?

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Tap tap

Joskus pieni ja väsynyt Rooibos kaipaa kovasti hellää ja kannustavaa taputusta päähän. Tai olalle, ihan kuinka vaan.

Ensin olin töissä, sitten tulin kotiin ja söin, sitten menin jumppaan ja hikoilin siellä silmät päästäni ja sitten tulin kotiin. Suihkun, pienen välipalan ja bloggaamisen jälkeen istun pöydän ääreen ja otan seuraavan kreikkalaisen lukukorjauskäsittelyyn. Pieni pääntaputus kannustaisi kovasti, mutta kyllähän minä tiedän, että ei sitä tipu. Itse on itseään taputettava päähän, jos aikoo kirjoittaa ja julkaista, eikä se oma taputus tunnu samalta kuin toisen taputus. Silti pitää vain jatkaa.

Vanha klisee sanoo, että kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja että kirjailijuus on 95%:sti vahvoja perslihaksia ja 5%:n verran lahjakkuutta. Perslihasten prosenteista osa kuuluu kyllä sitkaalle mielenlaadulle, joka kiskoo ihmisparan kynänvarteen päivä toisensa jälkeen, vaikka palkkana on ei-mitään. Yritystä, yritystä, yritystä - palkkana se, että sekin minimaalinen osa universumista, joka tietää olemassaolostasi, ignoraa sinut.

Ihminen ja eläin oppivat parhaiten positiivisesta palautteesta ja joskus tuntuu, että niinpä - mitään palautetta tai palkkiota ei tule, joten en ole vieläkään oppinut, että ei tämä kannata. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut, että olen melkoinen jääräpää ja ilmeisesti toteutan sitä useammallakin elämän osa-alueella. Hyvä niin. Luulen.

Älkää ymmäräkö väärin - en valita. Enkä ole sitä mieltä, että fanfaarien pitäisi soida siksi, että teen sen, mitä minun pitää tehdä. Joinakin päivinä vain piristäisi, jos vaikka yliminä vähän kehuisi spontaanisti ;).

Teille lukijoille (toivon, että olette siellä jossain) minä suon monta kannustavaa pääntaputusta, mitä ikinä teettekin. Hyvin se sujuu, hieno tyttö, hieno poika. Hienosti tehty, jatka samaan malliin.

Tap tap tap tap tap.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Viikon alku

Jaahans. Se on taas uusi viikko käsillä. Töissä oli - no, töitä. Kotona on toisenlaisia töitä.

Söin juuri ja seuraavaksi palaan printattujen kreikkalaisten pariin. Seitsemältä pitää lähteä jumppaan ja sen jälkeen voi olla, että olen aika hiljaista tyttöä loppuillan. Toivottavasti pääsen ajoissa nukkumaan, sillä tänä aamuna oli ihan kamalaa herätä. Torkuttelin 45 minuuttia ja kun sitten kampesin vihdoin itseni ylös sängystä, olin ihan valmis heittämään hanskat tiskiin saman tien. Mistä ihmeestä tämä loputon unentarve tulee?

Pyykit pitäisi viikata kaappiin, sänky on petaamatta, tiskejä kiitettävä pino keittiössä, pyykkikorissa pesukonetta ikävöiviä vaatteita, työvaatteita pitäisi silittää... Minä nousen nyt tästä läppärin äärestä lattialta, otan lyijykynäni ja käyn. Kotityöt eivät huudata omaatuntoa kuten kreikkalaisten laiminlyöminen.


Edit klo 21.09
On jumpattu. On luettu ja korjattu kaksi kreikkalaista, Iota ja Zeeta. Iotaa varten pitää jossain välissä kirjoittaa raakatekstiä; alku ei ole hyvä. Alkuun pitää saada edes muutama lause jotain muuta kuin mitä siinä nyt on. Väsyttää taas/edelleen ihan kamalasti. Tänään olen myös kaivannut toista puoliskoani aika paljon. Silloin kun menin kauppaan. Silloin kun silitin työvaatteita. Miten yhdistää kirjoittava arki ja se, että tapaisi uusia ihmisiä ja voisi löytää puoliskonsa? Tuo jos mikään on mahdoton yhtälö?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2008

Sunnuntai, osa 2

Olen korjannut Alfan koneelle. Epämääräinen nro 1 on myös luettu ja korjattu. Se on lyhyt, mutta siitä tuli silti Kappa, yhdeksäs kreikkalainen.

Kello on kuusi, pesukone linkoaa. Minulla on tulppaaneja pöydällä ja valkoinen kynttilä. Keitän kupillisen rooibosta ja jatkan lukemista ja korjaamista Epsilonista.

Sunnuntai ja osia prosessista

Perjantaina printtasin töissä kaikki kreikkalaiset ja pari epämääräistä hahmotelmaa niiden lisäksi. Tänään olen lukenut lyijykynän kanssa, viivannut yli, korjannut sanoja, lisännyt sanoja, muuttanut niitä toisiksi. Aloitin Alfasta. Osittain siksi, että se on pisin ja halusin saada sen pois alta ennen kuin katsoisin muita, osittain siksi, että se on tutuin; aihe on pyörinyt päässä niin kauan ennen kirjoittamista, että uskoin siihen olevan helppo sukeltaa. Alfaan menikin sitten koko keskipäivä. Nyt väsyttää.

Luettuani Alfan tartuin toiseen noista epämääräisistä hahmotelmistani ja totesin, että se ei toimi ja että tarvitaan uudelleenkirjoitusta aika rankalla kädellä, ennen kuin epämääräinen yritys nro 1 kelpaa mihinkään. Alkoi väsyttää lisää.

Nyt pitäisi mitä ilmeisimmin korjata Alfan printtiin suherretut merkinnät myös koneelle. En erityisemmin pidä tästä vaiheesta. Se tuntuu mekaaniselta ja on niin helppo lakata pohtimasta, lakata kyseenalaistamasta korjauksiani, lakata kysymästä, voisiko asian sanoa vielä paremmin, vielä terävämmin, kenties eri paikassa. Uhhuh. Tylsää työtä luvassa.

Kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin sitä, että otan kynän käteen tai koneen syliin ja (1) luon uuden tekstin. Nykyään kun kirjoitan tekstin ensimmäisen kerran käsin, (2) koneelle kirjoittaminen on toinen kirjoituskerta ja silloin raakkaan tekstistä pois suurimmat typeryydet, kuorin olennaista esiin ja muutan ehkä paljonkin. Sitten on (3) kirjoitetun lukemista ruudulta ja lisää kirjoittamista. Luen, kirjoitan lisää, poistan jotain, kirjoitan kokonaan uutta ja viilaan vanhaa. Tämä vaihe voi jatkua päiviä, kuukausia tai jopa vuosiin riippuen siitä, minkä pituinen teksti on kyseessä (novelli vs. romaanikässäri) ja millä tahdilla kirjoitan. Välillä saatan (4) palata kynään ja paperiin, hakea ajatusta ja kirjoittaa raakatekstiä johonkin tiettyyn kohtaan, laajentaa, leikkiä sanoilla ja (5) sitten poimin syntyneestä raakatekstistä käyttökelpoisimmat osiot ja liitän ne muokaten koneella olevaan tekstiin. Jossain vaiheessa (6) otan printin ja luen sitä lyijykynän kanssa. Sen jälkeen (7) korjaan koneella olevaa tekstiä kommenttieni mukaiseksi ja tunnen yleensä oloni matalamieliseksi. Kuten sanoin, niin tuo läpiluennan korjausten siirtäminen tiedostoon ei ole lempipuuhaani. Tämän jälkeen voidaan toistaa kohtia 3-7 loputtomasti, sillä kaikkihan tietävät, että kirjoittaminen on pitkä prosessi ja loputtomasta viilaamisesta on vaikea päästää irti.

Tällä kertaa on kyllä tavoite päästä irti kreikkalaisista, kun ne tuntuvat hyviltä. Pitäisikin laittaa meiliä ystävälleni rakennegurulle, että milloin vaihdamme tekstejä. Hänen palautteensa lisäksi luvassa on ammattilaisen palautetta teksteistäni (en tiedä, onnistunko saamaan palautetta kuin yhdestä kreikkalaisesta, mutta kirjoittamisestani ylipäätään kyllä) ja kolmantena palautemahdollisuutena näen Karpalon blogista mahdollisesti poikivan palautepiirin. Palautteiden jälkeen viilaamiset ja sitten haluan päästää kreikkalaiset lentoon. Ja kirjoittaa ehkä pari kaveria niille lisää.

Suunnitelma on mielestäni hyvä - mutta miksi minua sitten väsyttää näin paljon? Nii-in - onko joku muka väittänyt, että tämä olisi jotenkin helppoa ;)?

maanantai 10. maaliskuuta 2008

Rumia runoja

Yllätin itseni kirjoittamalla tänään pitkästä aikaa muutaman runon. En olekaan pitkään aikaan avannut ääntä runoilla, mutta nyt se tuntui hyvältä. Hiukan ovat kaikki neljä tunnelmaltaan synkkiä, alakuloisia tai uhoavia, miten sen nyt ottaa. Ei sen puoleen, rumat runoni eivät koskaan ole olleet mitään "ah ja voi ja ruusunkukkia" -osastoa. Enemmänkin ne ovat olleet keino purkaa alakuloa, melankoliaa, yksinäisyyttä ja kaipuuta paperille. Jälki on myös sen näköistä... Tämänpäiväisistä uskallan sentään sanoa, että ovat keskimääräisiä runojani laadukkaampia, mutta sekään kun ei ole kiitokseksi laskettavissa ;).

Tänään töiden jälkeen on tuntunut enimäkseen hankalalta ja ajattomalta ja ankealta, mutta nuo runojen sanat hiukan kevensivät tunnelmaa. Ei hauskaksi, mutta pois pahimmista syövereistä. Muutama runo on ehdottomasti enemmän kuin ei mitään. Monta sanaa, ihan oma-aloitteista sanaa.

Minulla on ikävä tunne, että loppuviikko on melko tuhoon tuomittu kirjoittamisen saralla. Tiedossa on vierailevia tähtiä kaupungissa ja vihdoin torstaina pääsen ratsastamaan ja töissäkin pitäisi käydä. Sellainen tyypillinen olo, että kirjoita tässä nyt sitten, kun silitettävää olisi, pyykkikori tursuaa, vessa pitäisi pestä ja viihdyttää vierailevaa tähteä. Viikonloppuna ystävän mökillä lauantai oli virallinen rokulipäivä ja kaipaan sitä takaisin: saisi nukkua ja nukkua ja koirakin lattialla ja lumi katoilla, eikä kukaan herättäisi päiväunilta. Ei auta, lomat on lomittu ja arki kutsuu. Pitänee sinnitellä siitä arjesta omaa taas.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Kotitöiden luksuksesta

Olin lykännyt niin siivousta kuin tiskaustakin jo pari viikkoa. Tänään tulin viikonloppureissusta ja ryhdyin puuhaan. Kuuntelin kolmea uutta levyostostani, joista Emma Salokoski Ensemblen Kaksi mannerta soi nyt kiusallisesti päässä, tiskasin ikivanhat tiskit ja liotusväleissä tein ja söin hyvää pastasalaattia. Pastasalaatti pääsi myös huomiseksi lounasevääksi, hella tuli vimmattua puhtaaksi, imuri nieli kiltisti pölykoirat ja koko ajan, taukoamatta, minä ajattelin.

Kotityöt ovat usein tosi hyvä konsti saada ajatukset juoksemaan - kun käsillä on puuhaa, pää pääsee omille teilleen. Varsinkin tiskatessa on hyvä ajatella ja niin minä ajattelinkin. Ajattelin kirjoittamista. Ajattelin uusinta Nuori Voima -lehteä, jota lueskelin hetken ennen imuriin tarttumista. Ajattelin elämää, sitä, että eihän tässä tosiaan ole mitään järkeä, jos ei tee sitä mistä pitää. Ajattelin julkaisemista monelta kantilta (novelleja, romaania, sitä, mikä on seuraava askel kreikkalaisten kanssa), ajattelin lehtiä, ajattelin kirjoittajakoulutusta. Ajattelin sitä, kuinka tarvitsisin luottolukijaa, ja kuinka sellaista ei ole ja miten pääsen tilanteeseen, jossa saan teksteistäni palautetta.

Ajattelin sitä tiettyä Salokosken levyn biisiä, joka soi koko ajan päässä. Ajattelin Siekkisen kylmänkuulasta tapaa kirjoittaa. Ajattelin ystävääni, jonka kanssa vietin viikonlopun. Ajattelin pölyä, kuinka sitä taatusti on kasoittain sängyn alla ja kuinka en siirtänyt sänkyä tänäänkään päästäkseni kaikkeen pölyyn kiinni.

Ajattelin sitä, miten kirjoittaminen on minulle tapa ajatella. Kuinka monta ajatusta olisi jäänyt ajattelematta, jos en kirjoittaisi. Kuinka kirjoittamisen ja ajattelun yhteys on taatusti hioutunut kirjoittaessani ystävälleni satoja, jollei tuhansia kirjeitä vuosien mittaan.

Ajattelin paljon asioita ja tunsin itseni rauhalliseksi ja tasapainoiseksi.

Mietin sitä, mikä on vaikeinta (itseensä uskominen), ja tunsin rauhallista varmuutta siitä, että pystyn muuttamaan elämääni, pystyn tekemään uusia asioita ja pystyn kirjoittamaan.

Kohta menen suihkuun ja sitten siskon luokse syömään currya. Ottaisin mielelläni toisen viikonlopun tähän perään, mutta koska se ei onnistu, niin en jää itkemään sitä. Keskityn siihen, mitä kaikkea voin tehdä töiden jälkeen ja millä kaikilla tavoilla voin edistää asiaani.

Katsotaan, onko pontevilla ajatuksilla mitään katetta tulevaisuudessa.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Tieto

Jälkihuomautus: valitin joskus Paholaiskylpyankan kommenttilootassa, etten tiedä, miltä närästys tuntuu. Juuri nyt tuo tieto on saavuttanut minut. Laantuukohan tämä maidolla? Miksei äiti sanonut, että se myös sattuu? Au. Hitot.

Laillinen huume

En ole ihan varma kannastani adrenaliiniin. Se on toki laillista, ihmisen elimistö tuottaa sitä ihan itse ja se voi pelastaa varmasti hengenkin tietyissä tilanteissa. Toivottavasti en ikinä joudu tilanteeseen, jossa henkeni pelastuu vain tiukan adrenaliinilatauksen ansiosta. Ei muuten, mutta en halua kokea niin suurta adrenaliinihyökyä kuin hengenvaarassa oleminen aiheuttaisi. Hengissä säilyminen mahtaisi tuntua upealta, mutta entä sen jälkeen? Kuvitelkaa, mitkä vieroitusoireet!

Adrenaliinin vaikutuksen alaisena olen eri ihminen. Pahimmoillaan adrenaliinipölly on, jos sitä ei ole kokenut vähään aikaan. Silloin on valmis asioihin, joita ei ikinä selviltä päin tekisi. En onneksi tehnyt tänäänkään pöllyssä ollessani, mutta nyt, kun vierotusoireina ovat armoton väsymys, hiipivä päänsärky, velttous, masennus ja maata pitkin mataminen, olen todella tyytyväinen, että jokin järjen hippunen piti jalkani maan tasalla.

"On onnetonta, että nuori ihminen kiihtyy noin helposti". Nuori? Aivan sama, mutta tell me about it. Joissain asioissa olen kaiken nähnyt kyynikko, mutta joidenkin asioiden yhteydessä boostaan itselleni käsittämättömän adrenaliinipöllyn, vaikka tehtävä asia on tuttu ja tiedän selviäväni siitä hienosti. Niin kai selvisinkin, ihan ok:sti, vaikka nyt vieroitusoireissa tuntuukin siltä, että aika penkin allehan kaikki meni, ja kun eksäkin oli vielä todistamassa tilannetta, niin aina pahempi. Nyt kun asia alkaa asettua omiin mittasuhteisiinsa elämääni vasten peilattuna, tunnen itseni tyhmäksi, että ylipäätään riehaannuin ja adrenalinoiduin niin kovasti ko. tilanteesta.

Vietettyäni iltapäivän adrenaliinin aallonharjalla juoksin töistä kotiin, tempaisin muistivihon mukaani ja syöksyin lähikuppilaan, sillä tänään ilma on kirkas ja taivas korkealla, vaikka kellon mukaan on jo ilta. Join kupin teetä ja käytin adrenaliininjämäni tuiskauttamalla paperille viisi sivua raakatekstiä. Ihan vaan, ei mitään ihmeellistä, ehkä yksi hyvä ilmaus, jota kannattaisi käyttää tai jalostaa. Nyt haluaisin sänkyyn ja nukkumaan, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi syödä ja sen jälkeen tiskata ja pakata huomenna alkavaa viikonloppureissua varten. Huh. Ehkä tämä tästä, kunhan vierotusoireiden aiheuttama halvauksen tunne menee ohi.

tiistai 4. maaliskuuta 2008

Sekolaisia

Ostin tänään kolme levyä. Kaikki minut tuntevat varmaan pyörtyvät yllätyksestä. En ikinä osta kolmea levyä kerralla ja ylipäätään uusia levyjä tulee hankittua tosi harvoin. No, kaksi niistä olikin halvennuksessa (Tuomo sekä Emma Salokoski Ensemble) ja vain Astrid Swanin uusimmasta maksoin täyden hinnan.

Keskittymiskyvyttömyyttä. Kuuntelen uusia levyjä ja surffaan netissä. Kaipaisin kovasti pientä (tai suurta) sutinaa elämääni, mutta mistäpä mies, joka aiheuttaisi sitä sutinaa?

Kirjoittaa? Juu haluaisin. Ei jaksa. Pää on kipeähkö - ei niin paljon, että upottaisin sen buranaan, mutta sen verran, että tuntuu toispäiseltä. Sydän sotkee. Väsyttää. Huomenna töihin, torstaina pari tuntia töissä ja sitten kaverin mökille viikonlopuksi. Rentoutumista, lumitöitä, saunan lämmitystä, ihanaa.

Huojahtelen. Kukaan ei ole ottamassa kiinni; ei voi kaatua tai jos, niin satuttaa.

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Hyvä hetki

Palasin eilen lomalta. Tänään olin töissä. Töistä lähtiessä piti ottaa burana; päätä särki, niskat ovat pahasti jumissa. Kävelin harmaassa kelissä metroon ja metrosta ruokakauppaan ja tiskirättihyllyn kohdalla puhelin soi. Ystävä. Se tumma- ja pitkätukkainen. Menin täyden kauppakassin kanssa hänen luokseen teelle. Joimme mukit teetä kumpikin, puhuimme, hän laittoi musiikkia soimaan ja meni valmistamaan seuraavia teemukillisia ja silloin se iski. Hetki.

Valo levisi seinälle kuin kaadettu maito, seinäkoristeessa oli oranssi kukka, musiikki oli kaunista ja yksinkertaista ja erilaista kuin minun musiikkini ja ulkona valo oli sellaista kuin hetkeä ennen hämärän alkamista, hetkeä ennen katulamppujen sytyttämistä, puhdasta ja kirkasta, epävaloa. Siinä minä sitten istuin, hetekasohvalla ja yhtäkkiä tunsin, että olin siinä elämässä, joka ei ollut omani, mutta ei kuulunut kenellekään muullekaan. Minä kallistuin sykkyrään hetekalle, painoin pääni rautaista käsinojaa peittävälle tummanpunaiselle vanhalle täkille ja ystävä hymyili niin kuin hymyillään sille, joka on väsynyt ja on tullut kotiin.

En oikein tiedä oliko se ruumiistairtautumiskokemus vai elämästäirtautumiskokemus vai arjesta irtautuminen vaiko jotain käänteistä sukua déjà vu:lle, mutta se oli hienoa. Hetken olin siinä vieraassa elämässä, jossa minulle oli annettu aivan eri asioita, jossa toivo oli vaaleanruskeaa ja pysyvää, niin kuin sänkypeitto tai kangaskassi, ja tunne oli lähellä sitä, kun olet rakastunut ja tajuat, että kaipauksesi voi täyttyä, ja se saa sinut kaipaamaan ihanasti vielä enemmän.

Tulin kotiin, sytytin kynttilöitä ja kirjoitin kaiken muistikirjaani monin sanoin.

* * *

Kiitos, loma oli mukava, aurinkoinen, ja oli kiva palata kotiinkin. Töissä ei ollut kamalan kivaa, mutta siinähän se. Töiden jälkeen se päänsärky ja raskaat askeleet, toivoton olo ja sitten, yhtäkkiä, kaikki tuo ylläoleva. Tulin kotiin, kirjoitin, söin. Kynttilät palavat. Haluaisin ehkä muuttaa siihen toiseen elämään tai tuoda sen tähän.

Tämän kuun loppuun mennessä ainakin osan kreikkalaisista pitäisi olla siinä kunnossa, että niitä ilkeää näyttää rakennegurulle.

Taidan keittää hyvää Earl Grey -teetä, sitä, jota join eilen illalla ystäväni kanssa, sen punatukkaisen.