May the Force be with you

tiistai 29. tammikuuta 2013

1-8

1. Ihan loistava pätkä tälle päivälle ja oikeastaan joka päivälle: lukekaa tämä Julia Cameronin blogikirjoitus. Jo ensimmäiset lauseet osuvat maaliin.

2. Lukekaa myös Diana Wynne Jonesin The Spellcoats. Hieno kirja. Myös tai erityisesti aikuiseen makuun. Tiedän, että se on kolmas osa kirjasarjaa, mutta ei, en minäkään ole lukenut niitä kahta ekaa osaa (vielä).

3. Haluan kirjoittaa.

4. Haluan kirjoittaa.

5. Ihan ensin haluan kuitenkin nukkua.

6. Salmiakin vähentäminen ruokavaliosta sille kuuluvalle paikalle eli pääasiallisesta ravintoaineesta harvinaiseksi herkuksi sujuu kyllä, mutta kivuliaasti. Kuola alkaa valua, kun edes hipaisen ajatuksissani salmiakkia. Onneksi lähikaupoista ei saa lemppareitani.

7. Niin. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kreikkalaisista luopuminen (tältä erää) kirpaisee. Ehkä niiden aika on vielä jonain päivänä, mutta se päivä ei ole nyt eikä tänä vuonna. En voi enää lelliä itseäni ajatuksella, että "ensi vuonna tähän aikaan" tai "puolen vuoden päästä tähän aikaan". Ai mitä? Niin siis että olisin saanut jo kustannussopimuksen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kreikkalaiset on tähän mennessä parasta, mitä minulle on kirjoittamisessa tapahtunut. Noin niin kuin isona kokonaisuutena. Siksi toivon heittäminen sikseen kirpaiseekin.

8. Väsyttää. Alkuvuosi on ollut rankka. Helmikuuhun on enää pari päivää. Tuokoon helmikuu vähän enemmän valoa.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Luopuminen

Olen alkanut pikku hiljaa totuttautua ja tottua ajatukseen, ettei Kreikkalaisia julkaista. Siis sitä minun  viisi vuotta kestänyttä projektiani, jonka lopputulema oli novellikokoelma. Olen alkanut hiljaksiin hyväksyä sen tosiasian, ettei Kreikkalaisillani ole asiaa kansiin. Ei ainakaan vielä.

Sen lisäksi, että se tarkoittaa toivon heittämistä tai ainakin peittelemistä pieneen laatikkoon ja sen laatikon (tiukat narut ympärille) säilömistä kauas jonnekin hämärään, Kreikkalaisista luopuminen tarkoittaa muutakin. Se tarkoittaa sitä, etten voi enää lohduttautua sillä, että "minä päivänä hyvänsä saatan saada jostain kustantamosta sen viestin, joka muuttaa kaiken". Kun päästän irti Kreikkalaisista, se tarkoittaa sitä, ettei minulla ole mahdollisuutta ylittää julkaisukynnystä lähivuosina. Ei ole seuraavaa käsikirjoitusta, joka voisi lähteä kierrokselle ja kantaa toivon painavaa takkia harteillaan. Ei ole mitään, mikä veisi minut seuraavalle askelmalle. Ei, ennen kuin kirjoitan, alusta asti. On yllättävän vaikea luopua ajatuksesta, että lähivuodet voisivat tarjota minulle sen, mitä haluan. Yllättävän vaikeaa luopua.

Tämän kaiken luopumisen keskellä hylsyt tekevät pahaa. Eivät siksi, että ne ovat hylsyjä, vaan siksi, että minun tekee mieli kieltää ketään lähettämästä minulle enää yhtään hylsyä Kreikkalaisista. Ei enää yhtään - antakaa kokoelmalleni edes arvokas kuolema, älkääkä rääpikö sitä enää tässä vaiheessa levälleen. Antakaa sen mennä rauhassa.

Viime viikolla sain hylsyn Kustantamo F:stä (se on ihana talo, sain hylsyn viikossa ja kiitän heitä ripeästä toiminnasta ihan vilpittömästi). Tänään tuli hylsy Kustantamo B:stä. Molemmat hylsyt ovat sähköpostini inboxissa, samoin kuin uuden vuoden hylsy Kustantamo G:stä. Luulen, että siivoan ne pois silmistä nyt. En tarvitse jokapäiväistä muistutustani siitä, että en ole onnistunut. En tarvitse hiekkaa ja suolaa ja hikea ja voiveitsiä haavoihin, jos niitä on, ja vaikka niitä ei olisikaan.

Onhan Kreikkalaiset vielä sisällä Kustantamoissa A, D, E ja H, mutta en turhaan yritä lohdutella itseäni sillä, että ehkä joku niistä vielä nappaa. A:lta on tullut joskus aikaisemmin hylsy, jossa mainittiin jotaikuinkin, että kokoelmasta puuttuu sielu. En usko, että se puuttuva osanen on sinne mistään pälähtänyt niin, että se tyydyttäisi heitä. D:stä en ole tainnut saada edellisenkään kierroksen hylsyä, joten turha odottaa, että he vaivautuisivat hylkäämään tätä uusintakaan versiota. Kustantamot E ja H ovat uusia tuttavuuksia, mutta ne olivatkin lähinnä sellainen "olenpahan ainakin yrittänyt!" -ratkaisu - en usko, että sovin heidän linjaansa.

Minun Kreikkalaiseni. Minä ihan vilpittömästi uskoin, että teistä olisi ollut siihen. Teidän kanssanne on ollut varma ja hyvä pohjavire koko ajan, kaiken tuskailun, kaikkien vaikeuksienkin alla. En vain osaa tehdä teidän hyväksenne enää mitään. Kustantamoiden palaute on ristiriitaista ja silti, hilkulla on käyty, ihan reunalla asti, mutta ei reunan yli. Että tämä taisi mennä nyt näin.

Tiedän, että olen pateettinen tänään. Hyvin pateettinen. Enkä ole syönyt kunnolla, verensokeri on ihan liian alhaalla, että voisin ajatella selvästi. Näitä olen kuitenkin ajatellut jo monta päivää, silloinkin kun maha on täynnä. Nyt minä ne tähän kirjoitin. Seuraavaksi menen nukkumaan ja yritän olla ajattelematta Kreikkalaisia, sillä myönnän, että nyt on vähän paha mieli.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kirjoittamisesta

Menin kahvilaan. Otin kirjoitusvihon esiin. Vinguin ja valitin sen sivuille, kirjoitin kuinka en siinä mielentilassa uskalla kirjoittaa sitä mitä aioin, ettei mielentila pilaa orastavia asioita ja ettei kaikki kaadu penseyteen. Kirjoitin siitä, kuinka oli harmaata ja ankeaa. Nuristuani aikani päätin, että vaikken kirjoittaisikaan mitään hienoa ja ylevää, niin ehkä tärkeämpää on kirjoittaa ja antaa mennä ja pitää hauskaa. Vähät siitä tuleeko tekstiä siihen mihin aioin, juuri nyt on tärkeämpää kirjoittaa. Kaivoin laukusta mukaan ottamani What If? -kirjan ja selasin, kunnes löysin sopivan harjoituksen: valitse tunne ja kirjoita siitä tai sitä huokuva tekstipätkä mainitsematta kyseistä tunnetta nimeltä. Ajattelin, että kyllä, tähän voin yltää ja taipua ja jaksaa. Otin kynän käteen uudestaan ja kirjoitin sanoja, jotka tulivat äkkiä sieltä, mistä niiden pitääkin tulla.

Lopetettuani en ollut enää raihnasmielinen enkä voimaton.

En tiedä, jatkuuko tämä kuinka pitkään, mutta nyt, näinä aikoina, näinä vuosina, raakatekstin kirjoittaminen on toiminut ja toimii. Kirjoitan paljon ns. soopaa ja ns. hyödytöntä tekstiä, jota en koskaan tule käyttämään missään tekstissä, mutta kirjoittaminen houkuttaa kirjoitusta ja raakateksti houkuttaa lisää raakatekstiä ja usein käy niin, että muutaman käsinkirjoitetun sivun jälkeen käsiala alkaa juosta ja hajota ja sanat tulevat pakottomasti. Ja vaikkei kävisikään näin onnellisesti, niin silti, kirjoitan ja se tuntuu joka tapauksessa hyvältä. Uskon, että sillä kaikella soopalla, mitä kynästä vuotaa, on tehtävänsä: se on kuin appelsiinin kuorimista: ensin pitää kuoria, jotta pääsee käsiksi mehukkaaseen sisukseen. Ja kuori kasvaa takaisin, jos en kuori sitä jatkuvasti. Kaikilla kirjoituskerroilla en pääse appelsiinin lihaan asti, mutta jatkuva kuoriminen estää kuorta kasvamasta liian paksuksi.

Sitäpaitsi juuri siitä, että sanat houkuttavat lisää sanoja, tulee lohdullinen ja levollinen olo. Etteivät ne jätä minua. Ehkä jossain vaiheessa tajuan, että aika on ajanut raakatekstin suoltamisesta ohi, ehkä kirjoitan jossain vaiheessa toisella tavalla, ehkä palaan sitten raakatekstin pariin, ehkä en. Nyt se on kuitenkin minun tapani kirjoittaa.

Sunnuntai

Alkaisiko huolien ja murheiden selkä nyt taittua, samalla tavalla kuin talven selkä on taittunut, ihan selkeästi: päivät ovat pidempiä ja silloin kun valoa on paljon, se muistuttaa jo kevään valoa. Mieli on rauhallinen juuri nyt. Odotan pyykkikonetta ja tiskit odottavat minua ja sen jälkeen menen kirjoittamaan johonkin pois kotoa. Ulkona on mustavalkoista, on sen värinen päivä, mutta minulla ei ole mustavalkoinen olo. Kun olen tiskannut, otan kupin teetä. Illalla hymyilen.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kelluke

Hiljaista blogissa, kiirettä muussa elämässä. Eikä aivan huoletonta kiirettä. Huoli on ikävä vieras. Toivon, että se lähtee jo kokonaan pois ja tekee tilaa toiveikkuudelle ja ilolle tai rauhalle.

Eilen kirjoitin vähän. Tuntui luvattomankin oikealta. Ja lohduttavalta. Paitsi kirjoittaminen, myös se, että innostun siitä. Kun kirjoittaa vähän, tuntuu valoisammalta. Sanat juurruttavat takaisin pysyviin asioihin ja kannattelevat.

Huomenna kirjoitan töiden jälkeen. Se tekee hyvää. Nyt menen nukkumaan.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Lammas

Olen väsymyksen pumpulissa, mutta luottavaisena tällä kertaa. Keskipäivällä syön kaksi valkeaa soikiloa ja uskon, että ne tekevät minut terveeksi. Haluaisin nukkua pumpulin läpi ja herätä niin kuin en olisi pumpulia koskettanutkaan. Raukeus hiipii ja annan sen hiipiä. Hyvä villava lammas, haluaisin nukahtaa sinun selkääsi.

Ehkä minä kirjoitan huomenna. Tänään kävelin sydän tykyttäen kirjaston rappusia ja hain kolme Diana Wynne Jonesia. Hengittelen tasaisesti ja varovasti ja kuvittelen kuvia. Sellaisen kuvan, jossa olen kokonaan hereillä ja juuri siinä, enkä tarvitse mielikuvituslammasta tyynyksi.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Ärinää ja murinaa

Niitä iltoja, kun ei huvita mikään. Päivä töissä oli jo ihan tarpeeksi, kun ottaa huomioon, että olen vieläkin ylilämmin. Tätä on jatkunut nyt jo viikkoja. Välillä käyn jopa alle 37:n, sitten taas 37,3 tai vaihteeksi jopa 37,5. Työpäivien jälkeen olen ihan tarpeeksi väsynyt ja murjottavainen ja kirjoittaminen tuntuu ihan hyvältä idealta - jollekin toiselle päivälle tai ihmiselle tai galaksille. Palelee ja väsyttää. Ei huvita lukea, ei huvita katsoa telkkaria, josta ei tule mitään. Ei jaksa huvittaa mikään. Haluaisin olla jo tavallinen, oma itseni. Se, joka voi harrastaa liikuntaa ja se, joka ei murjota siksi, ettei jaksa huvittaa muutakaan. Sitäpaitsi arjesta tulee tylsää: töitä, kotiin lepäämään. Sosiaalinen elämä kärsii, yleiskunto kärsii ja näkisittepä tiskit. Ei sillä, juuri tällä hetkellä väsyäkin suurempi ongelma on se, että ottaa päähän. En halua olla kuuma! Haluan olla tavallisen haalea!

No niin, lakataanpa tämä valitussessio tähän. Voin hyvin tuupata pyykkiä koneeseen ja istua sohvaan peiton alle kirjoitusvihkon ja Bernays&Painter-kaksikon kirjoittaman What If? -kirjoitusoppaan kanssa. Alaotsikko on Writing Exercises for Fiction Writers. Kirjassa on ihan kivoja juttuja, sellaisiakin, joita ei ole tullut jossain muodossa vastaan muissa oppaissa. Sitäpaitsi lukemattomia kirjojakin on iso pino. Voin tarttua A.S.Byattin Pieneen mustaan kirjaan tai LeGuinin Muistamisen taitoon, enkö voikin? Enkä ole lukenut vielä Verrosen Normaalia elämääkään, tai Idströmin Veljeni Sebastiania. Voin lukea jompaa kumpaa, eikö? - Älä unta näe.

(ärinää ja murinaa ja päivän teemaan kirjankansiruno ja kuvakin on heilahtanut mur! mutta en kyllä jaksa ottaa uutta!)



Luutarha
Jää yhtä matkaa.
Taudin syy munakoisojen kiukku.
Toivomuspuu: normaalia elämää molemmin jaloin.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Paha Nuutti

Kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Haluan haluan. Päätä kiertävä kuumeseppele kuitenkin vähän haittaa. Se tulee ja menee oman mielensä mukaan, valahtaa otsalta silmille ja väsäyttää juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Päivä on harmaa ja ilta ei sinerrä, vaan harmenee yhä, putoaa pikkuhiljaa mustaksi. Minä haluaisin päivän ja sen jälkeen päivän ja sen jälkeen päivän ja päivän ja päivän. Istuisin milloin missäkin ja kirjoittaisin. Kotona olen erikoistunut sohvaan - kun ei paljon jaksa, pöydän ääreen asettautuminen tuntuu vakavalta ja työläältä, mutta sohvalla peitto polvien päällä ja neljä tyynyä selän takana voi ihan vahingossa lastata paperille enemmän kuin yhden ajatuksen. Ennen kuin sitten väsyy taas.

Seuraavaksi ruokaa. Keittoa. Papu-savoijinkaali-chorizo-soppaa. Suoraan uusimman Glorian ruoka&viinin kannesta. Juuri jotain tuollaista olen odottanutkin. Ehkä se kirkastaa vähän tätä päivää. Ehkä laitan kynttilöitä palamaan lisäkirkasteeksi. Illalla tulee Kultainen kompassi -elokuva telkkarista. Se pitää katsoa. En pidä Nicole Kidmanista, hän on pelottava aina ja kaikkein pelottavin tässä elokuvassa. Sitäpaitsi Philip Pullman on nero. Jos ette ole lukeneet Universumien tomu -trilogiaa, jonka Kultainen kompassi aloittaa, niin lukekaa heti.

Varasin viime yönä kirjastosta kirjoja. Tulee taas Diana Wynne Jones -kausi. Ihan niin kuin viime vuoden alussa. Niiden lisäksi tilasin yhden kirjan, jota aion käyttää taustatiedon keräämiseen. Minkä taustatiedon? Uuteen Juttuun, jota haluaisin kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa.

Nyt keittoa, sitten sanoja. Väsytään liian lämmön alle vasta sitten, kun katsotaan Kultaista kompassia, sitten kun harmaa on mustunut kokonaan.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Viimeinen voitelu

Olen vähän mietiskellyt. Hyvin vähän, sen verran, että voin sanoa, että ajatukset ovat vilahtaneet aivojen läpi tai ainakin vierestä. Muutaman kerran olen yllättänyt itseni pohtimassa otsa kurtussa, että miksen ole yhä ihan maissa uudenvuodenaattona saamani hylsyn takia. Miksi ylipäätään tokenin siitä niin pian? En tiedä. Olen ehdottanut vastaukseksi sitä, että olen yhä denial-tilassa, tai sitä, että osasin sen arvatakin. Tai sitä, että lopultakaan hylsyssä ei ollut mitään uutta auringon alla. En oikein tiedä. Ja nyt, kun kerron siitä jollekulle tutulle, tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut jo vaikka kuinka. Niin kuin koko hylsy ei sittenkään olisi koskettanut minua. Se tapahtui niin kauan aikaa sitten. Hmm.

Grafomaniassakin on mietitty hylsyjä. Mielenkiintoisia puheenvuoroja. Hyvä muistutus siitä, että hylsyily ei lopu, vaikka saisikin kirjan tai kirjoja julki.

Mitä muuta olen miettinyt kuin hylsyjä? Sitä, mitä tuo uudenvuodenhylsyni sai aikaan. Ihan kuin se olisi vapauttanut minussa jotain. Olen kirjoittanut Uutta Juttua sen jälkeen (ja muutama päivä sitä ennenkin, että sinänsä) hirveällä höökillä. Oliko se hylsy merkki minulle, että saan keskittyä nyt johonkin muuhunkin kuin Kreikkalaisiin? En tiedä. Haluaisin kirjoittaa. Etenkin Uutta Juttua, mutta myös muuta. Ihan mitä vain. Kunhan voisin kirjoittaa. Tosin juuri nyt en kykene. Olen onnettoman väsynyt. Alkuvuoden olen lähinnä maannut sängyssä jonkun taudin vieressä, enkä ole kai vieläkään ihan kuivilla siitä. Aiheuttaa väsymystä.

Sen verran ehkä kuitenkin jaksan, että hörpin hiukkasen punkkua (eilen avatun pullon jämät, eihän sitä voi päästää pilaantumaan) ja muutan aavistuksen verran Kreikkalaisten koostumusta ja laitan sen menemään vielä pariin kustantamoon, sen uusimman, lokakuisen version siis. Sitten sekin on tehty, ja voin keskittyä kaikkiin uusiin juttuihin ihan täysin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Sanoja

Sanoja minä rakastan, sanoja koteja niin kuin kotiloita, jotka kiertyvät niin kuin keloutuva puu, pyryävä lumi, niin kuin seinät niin kuin akvaariokalojen tanssi niin kuin ruskeat hiukset tuulessa letillä sormien ympäri, niin kuin sukkahousut säärien ympäri, niin kuin kesämekon helma pyöriessä, niin kuin tee kupissa ja vesi lavuaarissa niin kuin valo niin kuin pilvet niin kuin maapallo niin kuin linnunrata.

Kyllä, arjessa pitää olla aikaa sanoille. Edes yksi sivu, edes kaksi sivua tai kolme. Ja onkin. On, sillä minä teen sitä aikaa, lapioin tilaa niin kuin parkkipaikkaa autolle kadun varteen lumen keskelle tai niin kuin hiekkarannalla hiekkaa pienellä punaisella muovilapiolla kunnes kuopan pohjalla on vettä.

Minulla on keltaisia tulppaaneja ja keltainen tulppaani, jonka terälehdet aukenevat ja sieltä tulvii sanoja niin kuin pieniä mustia sokerimuurahaisia, jotka eivät tee kellekään mitään paitsi taloille, murentavat ne vähitellen ja rakentavat vähitellen uudestaan toiseen paikkaan.

tiistai 8. tammikuuta 2013

ps.

Edelleen pelkään vähän, että teksti menee pois, koska en kirjoita. Haluaisin omia kokonaisia päiviä sanoille, kulkea niiden kanssa paikkoihin, joissa en ole ikinä käynyt. Haluaisin omia kokonaisia päiviä ja leikkiä että ne ovat arkea. Enkä minä vain halua, minä myös tarvitsen niitä. Mikään muu ei ole samanlaista. Mikään muu ei saa minua tuntemaan, että juuri tätä varten olen olemassa. Dramaattista ja teatraalista? Kirjoittaa. Onko se niin kauhean paljon vaadittu? Ei tietenkään, minä vain haluaisin sitä enemmän kuin mahdollista. Pitää tehdä asialle jotain. Venyttää aikaa.

Hyvin suunniteltu

Vaikka tauti ei ole vieläkään ihan hellittänyt, niin nukkumisen lisäksi olen levännyt ja ajatellut paljon. Olen tehnyt jälkijättöisiä uudenvuodenlupauksia, jotka ovat olleet ilmassa kyllä, mutta muodostuivat nyt vasta tietoisiksi päätöksiksi siitä, miten muutan elämää ja miten huolehdin itsestäni paremmin. Mitä se tarkoittaa? Rauhoittumista, liikuntaa, kirjoittamista. Sitä, että otan itselleni joka päivä pienen hetken ja pysähdyn ja olen siinä hetkessä, enkä miettimässä sitä, kuinka pitäisi ja voisi ja olisi pakko ja sekin pitäisi hoitaa ja taas pitäisipitäisipitäisi sata kertaa. Ja kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Ja liikutan itseäni paitsi voimalla, myös hitaasti ja venyttäen. Se on suunnitelma. Kunhan tästä paranen ensin.


torstai 3. tammikuuta 2013

Paikka

Tautia pukkaa. Pelkään, että teksti menee pois, kun en kirjoita sitä. Pimeässä kaupunki näyttää linnunradalta. Haluaisin vapaapäiviä, mutta en tällaisia. Tämä ei ole muuta kuin nuhjaantunutta sänkyä ja väsynyttä päätä. Ei tule lämmintä vettä.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Hengästys

Jos eilinen otti, niin tämä päivä on antanut. Ihan kuin joku tulppa olisi otettu pois ja nyt purskuaa sanoja niin kuin vettä tai kuohuviiniä tai mitä tahansa, niitä roiskuu seinillekin. Miten voi olla niin peräkkäin tällaiset päivät ja tällaiset tunnelmat. Ei se hylsyn pettymys ole mennyt mihinkään, mutta olen kirjoittanut tänään maanisesti. En tiedä mikä laastariefekti tämä on tai mikä kieltäymyksen tila, ja ihan sama. Parasta on, että olen ihan tosi innostunut ja sanojen perässä on toisia sanoja ja samalla kun en malttaisi olla kirjoittamatta niitä toisiakin sanoja, olen malttanut keskittyä niihin ensimmäisiin sanoihin ja niiden takana on taas sanoja, ne poikivat sanoja, niin kuin nojaisin mummin kampauspöydän kolmea saranoitua peiliä kohti ja jokaisen peilikuvan takana on taas uusi peilikuva, loputtomiin, yhä pienentyvänä jonona, pienentyvänä vain siksi, että niitä on niin paljon, etteivät kaikki mahdu lähelle.

Jos eilinen otti, niin tämä päivä on antanut. Tukea blogiystäviltä, ihan loputtomasti, ja sitten kun olin kirjoittamassa kahvilassa, niin kanssakirjoittajan, jota en ole nähnyt kuukausimääriin. Me istuimme vastatusten ihan yllättäen ja me puhuimme kirjoittamisesta ja minä puhuin ja puhuin ja puhuin kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta ja voi miten hyvää se teki. Ja kun tulin kotiin ja lämmitin moussakaa ja söin ja lämmitin sitä lisää, koska kesken kaiken tuli lisää sanoja ja nyt lautanen on koneen vieressä ja haarukoin ruokaa suuhuni ja kirjoitan tätä. Ja vaikka vihaan talvisia vesisateita, niin kotiin kävellessä ilma oli niin jumalaisen kosteaa ja pehmeää, ettei paremmasta väliä ja vesisade tuntui juuri oikealta. Olen humalassa liiasta teestä ja sokerihumalassa bebe-leivoksesta ja puhumisesta ja kirjoittamisesta ja jossain vaiheessa tulee väsähdys ja ontto. Ja mikä sääli, harmi ja vahinko, ettei ole vielä yhtä päivää tähän perään, vaan aikainen herätys ja keinovaloa silmät täynnä ja ei ajatella sitä nyt. Ruoka alkaa pikku hiljaa selvittää päätäni ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kokeilemaan kirjoitusharjoitusta, jonka sain kanssakirjoittajalta ja tuskin maltan odottaa, että saan taas vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Miten se tuntuukin niin hyvältä.

Jollain tapaa ylellinen päivä eilisestä huolimatta tai ehkä juuri sen takia.

Yö ja päivä

Yöt tekevät hyvää ihmiselle. Ei vain siksi, että nukkuminen tekee hyvää, vaan myös siksi, että aamulla asiat näyttävät aina toiselta. Eilinen hylsy ei tietenkään muutu miksikään sen kummemmaksi, eikä näköjään sääkään ole parantunut. En muista toista vuodenvaihdetta, jolloin olisi satanut näin paljon. Nyt yön jälkeen alkaa kuitenkin löytyä vähän muutakin kuin pessimismin syvimpiä syövereitä.

Yhden asian minä nimittäin osaan. Yrittämisen. Sen, että noustaan taas hylsyn jälkeen seisomaan, oiotaan vaatteet ja jatketaan puurtamista. Siitä minulla on kokemusta.

Toisekseen. Nyt ei tarvitse enää täristä odotuksesta. Tiedän, missä mennään.

Kolmannekseen. Tilanteen selviäminen on antanut tilaa uusille ajatuksille ja asenteille. Olen jopa onnistunut kasaamaan jonkinlaisen toimintasuunnitelman itselleni. Tiedän, mitkä ovat ne kolme asiaa, jotka otetaan työn alle. Tuntuu hyvältä tietää, mitä kohti on tallaamassa.

Neljännekseen. Hyvä, että hylsy tuli loman lopuksi. Alkulomalla olen kirjoittanut raakatekstiä enemmän kuin aikoihin ja olen jäänyt siihen hyvällä tavalla kiinni. Voin jatkaa siitä. Ei tarvitse rakentaa rutiinia alusta niin kuin taukojen jälkeen.

Viidennekseen. Alkaa uusi arki. Jotkut pikkuasiat siviilielämän puolella ovat muuttuneet ja arki muuttuu niiden mukana hiukkasen. Sen lisäksi alkaa uusi arki siinä mielessä, että aion ruveta pitämään itsestäni huolta entistä paremmin. Ja ottaa entistä enemmän aikaa kirjoittamiselle. Jos ajankäyttönsä jakaa fiksusti, kirjoittamiseen käytettävissä olevan ajan pitäisi kaiken järjen mukaan lisääntyä.

Kuudennekseen. Kiitos kaikille teille, jotka olette lohduttaneet, tsempanneet, puhuneet järkeä ja valaneet uskoa minuun eilisen hylsyn jälkeen. Olette ihania. Uskomatonta, että niin moni kulkee rinnalla. Kiitos.