May the Force be with you

tiistai 30. syyskuuta 2008

Suunnittelua

Eilen menin ajoissa nukkumaan. Tänä aamuna olin järjettömän väsynyt. En voi olla ajattelematta, että näillä tapahtumilla oli yhteytensä. Aion kyllä silti mennä tänäänkin järkevään aikaan sänkyyn. Kävin jumpassa väsyttämässä itseni ihan kokonaan, joten en liene vaikeasti suostuteltavissa säädylliseen nukkumaanmenoaikaan. Sitäpaitsi sängyssä saa lukea Silkkihienoja siteitä. Aloitin Otto Mannisen ja Anni Swanin kirjeenvaihdon lukemisen vähän epäilevin mielin (en harrasta yleensä tuontyyppistä kirjallisuutta), mutta kirja on ollut tosi mielenkiintoinen. On ihanaa, että tekstit ovat oikeita kirjeitä, mutta alan harmitella sitä että se ei ole romaani, sillä haluaisin kovasti tietää, mitä kirjeiden välissä tapahtui. Millainen oli naamanilme ja tunne kun pariskunta tapasi toisensa vihdoin kahden ja puolen kuukauden erossaolon jälkeen. Olen ollut lukiessani ihan huolestunut, että no, no, kai se nyt oli valtavan ihanaa? Heh.

En ajatellut kirjoittaa tänään. Jollen sitten intoudu raakatekstiin illan päätteeksi. En usko. Kirjoitan ehkä huomenillalla hiukan ja torstaina jumpan lisäksi, mutta en tänään. Lepotaukoa.

Tänään oli palkkapäivä. Se tarkoittaa rahojen siirtelyä tililtä a tileille b ja c sekä laskujen maksamista. Tili c eli ultimate säästötili näyttää jo ihan hyvältä. Minulla on vielä vajaa vuosi aikaa säästää seuraavaa virkavapaata varten (jonka siis toivon alkavan lomalla ensi syyskuussa ja jatkuvan siitä sitten hamaan tulevaisuuteen) ja nyt jo on kasassa mukava summa. Mikäli mikään järkyttävän suuri ja yllättävä asia ei salamurhaa finanssieni tasapainoa, kykenen virkavapailemaan enemmän kuin sen kaksi kuukautta niin kuin viimeksi. Laskeskelen mielessäni, kuinka paljon ehdin säästää ja kuinka kauan pystyn olemaan poissa töistä. Jos kaikki menee hyvin, 12 viikkoa ei ole ollenkaan liioittelua, päin vastoin. Hmmm... kenties, kenties.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Työtä ja julmia aikeita

Olen käynyt ulkona ja potkinut värikkäitä vaahteranlehtiä. Linnunlaulun kahvilassa join kuumaa mustaherukkamehua vaaleansinisestä mukista. Eilen näin elokuvissa Happy-Go-Luckyn, se oli ihana. Ihanan elokuvasta teki se, että päähenkilö ei puhunut fiksuja. Välillä kiemurtelin myötähäpeästä ja välillä vain kikatin. Elokuva, jossa ihmisen hölmöydet näkyvät paljaina ja arkisten tyhminä, on usein paljon rankempi kuin sellainen leffa, jossa aihe on rankka, mutta ihmisten puhe sileää pintaa.

Tänään olen ulkoilun lisäksi päätellyt villasukan. Nyt molemmat sukat ovat valmiit ja minulla jalassa. Vähän isot, vähän kuhmuraiset, mutta ihan itse tehdyt. Melkoinen saavutus minulta, kuten kaikki tutut tietävät. Sitäpaitsi ne ovat kirjoneuletta ja ihan omaa designia.

Sukkien päättelyn lisäksi olen päätellyt tekstejä. Thetan. Ksiin. Ksii pitää varmaan vielä avata ja uudelleenkirjoittaa joiltain osin, mutta tältä erää Ksii saa olla tuollainen. Viimeiseksi kävin Zeetan kimppuun. Leikkasin ja liimasin kohtaukset fiksumpaan järjestykseen ja deletoin armotta parin sivun edestä tavaraa. Ei auta - mikään novelli ei kestä sitä, että päähenkilö menee paikkaan X, jonka jälkeen hän menee kotiin. Sitten päähenkilö menee taas paikkaan X. Jonka jälkeen kuvataan päähenkilöä vielä vähän paikassa X - ilman, että paikan X tapahtumia erottaisi mikään toisistaan, vaan X:ssä tapahtuu aina vaan ne samat jutut. Hohhoijaa.

Aika monta kohtaa tuli tosiaan deletoitua, mutta mielestäni Zeeta on nyt ryhdikkäämpi. Kirjoitin siihen myös hiukan lisää tekstiä. Vähän vain, sellaista, mikä sitoi uuteen järjestykseen asetetut kohtaukset paremmin toisiinsa. Ja nyt aloin juuri miettiä, että onko sillä yhdellä jutulla virkaa, vai pitäisikö sekin deletoida. Hmm. En deletoi ainakaan vielä. Siinä on pointtinsa, kuitenkin. Zeetassa on yhä paljon työtä ja luulenpa, että palaan siihen vielä tänä iltana.

Olen miettinyt myös Gammaa. Perjantaina postiluukusta kolahtanut hylsy numero kaksi palautti Gamman taas mieleen. Olen ruvennut harkitsemaan todella vakavasti sitä, mitä Guru ehdotti jo kaksi vuotta sitten. "Ei tästä tule takkia, mutta voisi tulla ihan loistava liivi. Älä yritä romaania, tee tästä pitkä novelli." Luulen, että teenkin, luulen, että Guru oli oikeassa. Kesti vain vähän aikaa, että suostuin siihen, että lakkasin haluamasta Gammasta romaania.

Operaatio Gamman deletointi eli miettiminen, mitä jätän jäljelle ja mikä on tarinan ydin, vaatii kuitenkin vielä kypsyttelyä. Gammassa on kaksi rinnakkaista tarinaa ja haluan pitää molemmat mukana, rinnakkaisina, vaikka siitä tulisikin novelli. Tarinoiden vierekkäisyyden toteutusta pitää miettiä. Lisäksi itse toiminta vaatii aikaa. Kokonaisen viikonlopun. Tai siis oikeasti se vaatisi kokonaisia arkipäiviä, mutta kas kun niitä ei ole tarjolla... Eli tarvitsen kokonaisen viikonlopun ja nyt on sunnuntai. Ei siis onnistu juuri nyt.

Ensin ajattelin, että paluu Gammaan ja sen silpominen pitkäksi novelliksi tuntuisi katkeralta. Nyt kun olen ehtinyt ajatella asiaa pari päivää, olen jo hiukan innoissani. Gamman aihe ei ole tarpeeksi paksu, kuten Guru sanoi silloin muinoin. Se kantaisi kyllä novellina, sen näen itsekin. Eikä ajatus julmasta deletoinnista kylmää enää. Enemmänkin olen tyytyväinen siitä, että Gamma ei mene hukkaan. Sitäpaitsi, jos vain osaan, niin siitä tulee hyvä, tiedän sen. Jos vain osaan.

Tällaista sunnuntaita. Taas kappaleen matkaa lähempänä, toivottavasti.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Karussa

Olen pitänyt lomaa. Eilen illalla ja tänään. Tänään melkein kokonaan, enimmäkseen ainakin. Eilen en avannut konetta, en kirjoitusvihkoa. Avasin telkkarin ja rupesin lopettelemaan operaatio villasukkaa, joka alkoi viime keväänä. Enää toinen sukka päättelemättä ja sitten ne ovat ihan oikeasti valmiit. Ei niistä hirveän kauniita tullut, mutta sen verran sukannäköiset, että taidan uskalta alkaa seuraavan projektin. Käsitöitseminen rentouttaa, vaikka minulla ei olekaan lahjoja siihen.

Eilen myös shoppasin, pari tylsää paitaa ja yhden lauantaipaidan, joka on juuri päälläni. Se on hieno. Tänään kävin vähän pyörimässä kaupoissa, ulkona syömässä ja sen sellaista. Kohta lähden elokuviin. En kirjoita kirjoitusvihkoon tänään mitään. Huomenna on uusi päivä, huomenna kirjoitetaan. Tänään on vain oltu ja hengattu ja kerätty positiivista energiaa. Tänään tuntuu siltä, että jaksan uskoa itseeni ja kykyihini taas vähän enemmän. Huomenna uusin innoin tekstien kimppuun.

Joskus tekee hyvää karata velvollisuuksilta. Ihan pienesti, kahdenkymmenen neljän tunnin ajaksi. Huomenna on taas kivaa palata niiden pariin.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Pieniä valoja

Pääsin aloittamaan päivän kirjoitusrupeaman vasta kahdeksan aikaan. Ensin vajaa viisi sivua raakatekstiä ja sitten viilasin Piitä koneella ja kirjoitin puolisen sivua lisää. Väsyttää. Ajattelin lopettaa tältä päivältä tähän.

Varpaat ovat viileät, vaikka minulla on huopatossut jalassa. Sormet ovat jo lämpimät, niitäkin paleli, mutta kirjoittaminen ja opossuminkarvasta tehdyt angorakynsikkäät (suoraan Uudesta-Seelannista) lämmittivät. Ajatella, että opossumi on Uudessa-Seelannissa tuhoeläin, suunnilleen rottaan rinnastettava, ja täällä toisella puolen maapalloa minä istun pienessä kodissani, jonka ikkunasta loistaa ikkunaverhojen läpi himmeä valo, ja lämmitän sormiani opossuminkarvan avulla.

Lipastolla tuikkukynttilöitä, pöydällä yksi paksu, keskikokoinen kynttilä ja yksi pitkä ja laiha. Taidan istua sohvalle ja laittaa kattovalon pois, niin että liekkien keltainen valo ei joudu taistelemaan energiansäästölampun valkoisen valon alla.

Tänään on ollut autoton päivä. En käynyt sen enempää kaupungilla, joten se meni ihan sivu suun. Minulle jokainen päivä on autoton. Kuljin tänäänkin työmatkat metrolla ja jumppaan menin kävellen. Autottomuutta ei voi siis laskea päivän ekoteoksi. Mikäs sitten olisi? Ehkä se, että söin tähteistä tuunattua ruokaa ja väsäsin tähde-eväät huomiseksi työlounaaksikin. Ruuan heittämisestä roskiin tulee paljon pahaa ympäristökarmaa. Joo, tähteiden hyötykäyttö on tämän päivän ekotekoni. Siihen kuuluu myös se, että juon juuri lasillista punkkua, kun lauantaista jäi jäljelle, eikä sitä voi kaataa viemäriinkään. Oikeasti en ikinä juo yksin, en edes tissuttele. No, yleensä ei kyllä jää viiniä tähteeksi, että eipä ole mahdollisuuttakaan tällaiseen pikku tissutteluun ;).

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Löytö

Löysin tänään Piin. Tuijotin sen tiedostonimeä ihan hämmentyneenä ja avasin sitten tiedoston. Tiesin, että Piistä ei ollut kovin kauaa, mutta en muistanut siitä sanaakaan. En edes sitten kun olin lukenut jo puoli sivua. Oli erikoinen tunne lukea omaa tekstiään ilman että oli aavistustakaan, mikä olisi seuraava sana tai mistä teksti kertoi. Kyllähän se paljastui pian kun luin eteenpäin. Teksti osoittautui puolitutuksi ja yllättävän vahvaksi. Hioin sitä hiukan, terävöitin, deletoin lauseen, lisäsin toisen. Hämmetävää. Kuinka voin unohtaa tuollaisen tekstin? Omituista.

Sunnuntaipuuhia

Olen kirjoittanut tänään tähän mennessä melko tarkkaan puolitoista tuntia. Sen lisäksi olen käynyt kävelyllä ja Linnunlaulun kahvilassa ja kohta lähden toiselle käveleskelylle ja kahvilakeikalle. Sää on ihana, lämmintä ja auringonpaistetta. Ihmeellisen tuntuista kaiken sen sateen ja harmauden jälkeen.

Kirjoittamisessa olen keskittynyt Iotaan. Tekisi mieleni sanoa, että se on mennyt kokonaan uusiksi, mutta ei nyt ehkä niinkään. Deletoin siitä aika paljon tekstiä ja deletoinnin jälkeen olen kirjoittanut lisää. Jos reilun sivun verran tekstiä lähti, niin ehkä puoli sivua on syntynyt ihan uutta. Nyt Iota saa levätä. En katso sitä enää tänään, enkä huomennakaan. Kunhan se tuosta tokenee, annan sen uudestaan Kontaktin luettavaksi. Saa nähdä, miten käy. Eilen olin jo ihan varma, että Iota on mennyttä kalua ja että siitä ei tule koskaan kreikkalaista. Katsotaan nyt. En kyllä kuvittelekaan, että kun kokoelma on kasassa, siinä olisi joka ikinen kreikkalainen, jonka olen kirjoittanut. Ei, kyllä siihen pitää valita vain parhaat. Se, mitkä ne parhaat ovat, on eri asia.

Palaan ehkä vielä tänään. Nyt lähden uudestaan ulos ja saan toivottavasti sen verran etäisyyttä Iotasta, että pääsen sitten kotiuduttuani kirjoittamaan Thetaa.

perjantai 19. syyskuuta 2008

Palautetta

Olen tavannut Kontaktin. Suhteemme on tietyllä tapaa uudelleenlämmitetty, mutta enemmänkin se tuntuu uudelta. Kun tapasimme ensi kertaa (siis uudelleen ensi kertaa, vähän aikaa sitten), Kontakti lupasi lukea tekstejäni. Hienoa ja hui. Tapasin Kontaktin tänään iltapäivällä lähetettyäni hänelle aiemmin pari kreikkalaista. Yritin miettiä sellaisia kreikkalaisia, joiden kanssa en ole osannut oikein tehdä mitään eli joiden kanssa palaute olisi paikallaan ja erityisen hyödyllistä. Kriteerinä oli myös se, että tekstien piti kuitenkin olla jo kunnollisessa kuosissa - mitään ihan keskeneräistä en kehdannut Kontaktille lähettää.

Iota ja Theta lähtivät matkaan ja tänään istuimme hetkeksi alas ja Kontakti kertoi, mitä oli niistä mieltä.

Palautetta on monenlaista. Hyvä palaute jakaantuu moneen eri alalajiin. Yksi niistä on sellainen palaute, jonka ansiosta huomaat kouriintuntuvasti omat virheesi, mutta niiden osoittaminen saa sinut innostumaan. Maltat tuskin odottaa, että pääse korjaamaan tekstiä, koska palautteen antaja näyttää sinulle välähdyksiä siitä, mihin korjauksilla on mahdollista päästä.

Eräs toinen palautteen alalaji: ehdottoman rakentava, mutta ei henkeä nostattava, vaan sellainen, että jälkeenpäin mietit, kuinka oikeassa palautteen antaja olikaan ja kuinka nolo ja keskeneräinen tekstisi oli. Ja tämä siis ilman, että palautteen antaja olisi yhtään mollannut, ei ollenkaan, antanut vain vinkkejä, kertonut mikä ei toimi ja sanomatta paljonkaan antanut ymmärtää, että ei, ei toimi.

Olen miettinyt, johtuuko tuo edellämainittu jaottelu enemmän minun mielialastani palautteen saamisen hetkellä vai oikeasti palautteen antajasta. En tiedä. Kontaktin palaute tänään tuntui tuon jälkimmäisen esimerkin mukaiselta. Huokaus.

Olen myös miettinyt omia ristiriitaisia tuntemuksiani kreikkalaisten suhteen. En ole ikinä ollut näin varma tekstistäni kuin kreikkalaisista. Luotan niihin. Luottaminen ei ole mitään itsekritiikitöntä itsekehua, vaan varma olo siitä, että kreikkalaiset pääsevät valmiina tasolle, jolla en ole aiemmin ollut. Samalla tiedostan ison kasan tekstien heikkouksia ja jos kreikkalaisia kehutaan, kriisiydyn, koska en usko kiittävän palautteen olevan rehellistä palautetta. Tietyllä tapaa olen hyvin valmis negatiiviseenkin palautteeseen ja tiedän kestäväni sen hyvin, sillä uskon kreikkalaisiini, mutta toisaalta mietin, pitäisikö minut kylvettää kehuissa ennen kuin pystyisin vastaanottamaan niitä ilman kriisiä.

Kun puhuin Kontaktin kanssa Iotasta, näin heti, miltä teksti näytti hänen silmiinsä. Periaatteessa ok novelli, joka on kuitenkin tasapaksu pötky ilman rytmin vaihteluita, leikkauksia, tapahtumia, oikeutusta. Huokaus. Pitää vähän antaa muhia, että saan jonkun mielikuvan siitä, mihin suuntaan lähden Iotaa kirjoittamaan. Theta sai vähän paremman tunnelman aikaan, sekä minussa että Kontaktissa. Loppu on ongelmallinen, sen minä tiesinkin, mutta kerronta on kuulemma huomattavasti parempaa kuin Iotassa. Vähän jotain lisää, joitain maneereja pois, ja kyllä se siitä. Thetaan uskon itsekin enemmän kuin Iotaan juuri tällä hetkellä. Thetassa on aineksia, sitä täytyy vain hiukan hioa, nostaa tiettyjä asioita ylös, painaa toisia syrjään.

Takaisin sorvin ääreen siis.

torstai 18. syyskuuta 2008

Rytmäreitä ja rytminpalautusta

Tänään: töitä. Töiden jälkeen ystävän kanssa kahville. Melkein parin tunnin tilityssessio puolin ja toisin. Avauduin yhdestä työasiasta - sori se puheoksennus! - ja puhuimme monesta epätyöasiasta kummankin elämässä. Oli ihanaa. Oli taas oikea rytmi elämässä, oikeita sanoja, oikeita ihmisiä, sellaista kuin elämän pitääkin olla. Oli toiveikas olo omasta ja ystävän puolesta. Lisää tuollaista, lisää oikeaa elämää, jossa asiat merkitsevät jotain, ja merkitsevät luissa, ytimissä ja aivokurkiaisessa asti. Oikeaa elämä, oikeita asioita.

Kahvilakeikan jälkeen tulin kotiin. Alle kymmenessä minuutissa kävin vessassa, vaihdoin lenkkivaatteisiin, söin jukurtin, vein roskat ja ilmaannuin siskon alaovelle. Kiersimme semilenkin ja puhuimme yhtä sun toista. Oli kivaa, raitis ilma teki hyvää. Minulla oli pipo ja hanskat ekaa kertaa tänä syksynä, joten ei edes palellut. Kohti kotia kävellessä puhe kääntyi työasioihin ja kerroin siskolle uusimmat käänteet, samat mitkä ystävälle, ja kysyin mitä mieltä hän oli seuraavasta siirrosta, jonka aion tehdä asiassa. Sisko kannusti. Minä tarvoin pimentyneessä illassa, selitin asioita ja yritin pysyä rauhallisena. Askelten kanssa epätahtiin muljahteleva rytmihäiriö pompotti sydäntä ihan väärin, kun kiihdyin haluamattanikin. Rauhoitin itseni, katselin pupusia, jotka loikkivat nurmien yli ja katulamppujen ali. Pieni valkoinen istui kallion reunalla, oli pyöreä ja hohti pimeässä kuin lumipallo.

Tulin kotiin, avasin koneen. Istun. Yritän keskittyä rentoutumaan, olemaan normalisti. Huomenna alkaa viikonloppu ja oma elämä. Autuasta ja helpottavaa.

Tässä syksyssä on paljon hyviä ja innostavia asioita, mutta niiden vastapainona tuntuu olevan myös negatiivisia voimia. Yritän olla huomioimatta niitä, mutta se on välillä vaikeaa. Tsemppiä minulle!

tiistai 16. syyskuuta 2008

Kirjoittamattomia ja lukemattomia

Olen kirjoittanut tänään tunnin. Kyllä, suorastaan upea saavutus. Pitäisi kyllä varmaan keskittyä siihen, mitä on saanut aikaan, eikä siihen, kuinka vähäistä se on. Siispä: olen kirjoittanut Alfaan uutta. En paljon, mutta sellaista, mikä mielestäni vastaa puutteeseen. Loppu on edelleenkin auki ja hankala. En tiedä miten ratkaisisin sen. Ehkä ehdin jossain välissä kirjoittaa raakatekstinä useita vaihtoehtoisia ratkaisuja ja ehkä niistä löytyy sitten se oikea. Toivotaan niin.

Se kirjoittamisesta tänään. Muita aikaansaannoksia ovat koneellinen pyykkiä ja kolme ulos vietyä kassillista keräyspaperia. Hankintoja tälle päivälle on tehty seuraavasti: Karpalon lähettämä Brittan uusi hevonen saapui postin mukana onnellisesti perille. Kävin myös postissa hakemassa SKS:n paketin. Jonain tuhlaavaisena hetkenä männä viikolla tilailin sieltä muutaman ale-hintaisen kirjan. Postipaketti sisälsi Juhani Niemen toimittaman Kirjallinen elämä - kirjallisuuden yhteiskuntasuhteiden kartoitusta -kirjan, Silkkihienot siteet -opuksen, joka sisältää Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa ja Anna Makkosen Sinulle -teoksen. Britan luin jo, mutta noiden muiden kohdalla lähinnä ihmettelen, että missähän vaiheessa ne ehditään lukea. Kirjahyllyssä komeilee tälläkin hetkellä kolme lukematonta ja Vadelmavenepakolainen on yhä kesken. Se ei pahemmin ole imaissut mukaansa, mutta kai se luettua tulee, ajan mittaan.

Sängyssä odottaa pieni pyjama ja vaaleanpunaiset neulotut unisukat. Ne ovat pysyneet jalassa jo monta yötä aamuun asti. Varma merkki siitä, etten ole ihan vielä tottunut sisälämpötilaan kesän jäljiltä - yleensä jos käyn sukat jalassa nukkumaan, potkin sukat pois keskellä yötä, koska ne ahdistavat sitten kun jalat ovat jo lämmenneet. Tai sitten olen oppinut nukkumaan sukissa. Taidan mennä testaamaan asiaa uudelleen.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Oi miksi

Miksi, oi miksi on niin hiton vaikea päästä ajoissa nukkumaan, vaikka kaikki edellytykset ovat kunnossa? Miksi, oi miksi väsyneenä ja "liikaa nettisurffailua kun piti olla jo sängyssä" -krapulaisena mikään ei tunnu miltään, murjotus ottaa kädestä ja kuiskaa korvaan, että unohdit muuten taas ostaa uuden astmapiipun? Ja miksi Alfa, Ksii, Rho ja kumppanit tuntuvat vain ankealta kasalta sanoja? - säälittävältä yritykseltä, joka ei koskaan tule kohtaamaan muuta kuin oman epäonnistumisensa?

Kaksipäinen kissa ja muita mutaatiota

Tänään on ollut niin kaksipäinen olo, että oksat pois. Lienee maanantain vika. Viikonlopun vieroitusoireet työpäivän rattona ja kiihkeitä tunteita siihen suuntaan, että minun pitäisi ja ennen kaikkea haluaisin olla kirjoittamassa enkä töissä.

Töiden jälkeen olen sukeltanut pää edellä oikeaan elämään. Olen miettinyt kovasti tekstejä, erityisesti Alfaa ja siitä saamiani kommentteja, käynyt niitä läpi ja tajunnut niiden kautta paljon myös muista teksteistäni. Minulla on tiettyjä säännönmukaisia ongelmia, jotka toistuvat useissa teksteissä. Voisi ajatella, että sehän on hyvä juttu - helppo korjata kaikista, kun tietää, mikä on virhe. Yritän ajatella niin ;). Toisaalta on kyllä aika karmaisevaa, kun toteaa, että kautta linjan sama, aika iso ongelma. Huh. No, puoli voittoa lienee se, että olen sisäistänyt tuon ongelman viimeisen viikon sisällä ja voin ruveta tekemään asialle jotain. Tai jos se ei ole puoli voittoa, niin olisi edes yksi neljäsosa voittoa...

Olen kirjoittanut tänään pätkiä raakatekstiä Alfaa varten ja suunnitellut jonkun verran sitä, miten rakennan ja taustoitan tarinaa eteenpäin. Ajatukset ovat pyörineet myös Ksiissä ja Rhossa. Mietityttää. Hankalaksi olon tekee se, että tiedän joutuvani sysäämään tämän kirjoittavan/kirjoittajan pään taas taka-alalle huomiseksi työpäiväksi, kunnes saan päästää tai houkutella sen taas esille. Raskasta, tai siltä se tuntuu ajatuksen tasolla. Kyllähän se siitä, kun äheltää, mutta ajatukset pyrkivät vähän väliä siihen, mitä oli viime syksynä virkavapaalla. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittavaa päätä, kirjoittavaa kättä. Sitä on ihan hirveä ikävä.

torstai 11. syyskuuta 2008

Kirjoittava pää

Kommentoin tuossa männä päivänä Markon blogissa sitä ilmiötä, että pää kirjoittaa, vaikka käsi ei kirjoittaisi. Siis siitä, että vaikka ei ole aikaa kirjoittaa, pää työstää tekstejä. Valittelin kommentissani sitä, että minun pääni ei kirjoita nykyään. Kirjoitettuani kommentin olen miettinyt päätäni ja sen kirjoittamista.

Kirjoittava pää on se, mihin pyrin. Haluan elää sellaista elämää, että pääni pystyy työstämään tekstejä silloinkin kun en istu kynä kädessä tai läppärin ääressä. Mutta niin kuin Marko kirjoitti, osaamme tukahduttaa mielikuvituksen puheen. Osaamme. Osaammeko? Ehkä se on osaamista, ehkä itsesuojeluvaistoa, jotakin. Tai aivojen alikäyttöä - sitähän sanotaan, että ihminen käyttää aivoistaan vain kymmentä prosenttia, eli ehkä en vain osaa antaa mielikuvituksen puhua silloin kun on paljon muutakin ajateltavaa. Oli miten oli, ainakin stressi, työkiireet ja -ahdistus sekä negatiivisten tunteiden ylitarjonta vähentävät tai estävät päätäni kirjoittamasta silloinkin kun minä en kirjoita.

Pää ei kirjoita myöskään silloin, jos käsi ei kirjoita. Tarkoitan tällä sitä, että jos en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tai ajatellut kirjoittamista aktiivisesti, on epätodennäköistä, että alitajuntanikaan keskittyisi kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän pääkin kirjoittaa. Mitä enemmän on molempaa kirjoittamista, sitä tasapainoisempi on olo.

Tämä loppuviikko on kiireinen, mutta ensi viikolla (ja tämä ei ole sitku-ilmiö - sitku on aikaa, sitku on ens viikko...) minulla on taas aikaa kirjoittaa. Ajatella kirjoittamista. Antaa pään kirjoittaa. Toivottavasti se onnistuu.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Pitkän päivän ilta

Aamuisen kotoa lähdön ja iltaisen kotiintulon välillä on tänään ollut yli kolmetoista tuntia. Töiden jälkeen hengasin kaupungilla. Viikonloppuna on häät ja autoin siskoa shoppaamaan osasia juhla-asuun. Siinä tuli sitten törsättyä rahaa itsekin. Piti ostaa juhlaklensan alle menevät sukkahousut, mikä olikin ihan tarpeellinen ja järkiostos. Sen lisäksi törsäsin ihan oikeasti maksamalla aivan todella paljon liikaa ihanasta huivista. Lohduttelen itseäni sillä, että tuo laatuhuivi on ja pysyy seuraavat 40 vuotta (jollen hukkaa sitä junaan, ratikkaan, narikkaan tai muuhun vastaavaan paikkaan).

Shoppailun lomassa kävimme siskon kanssa syömässä ja ruoan äärellä sain hyvän ja yksinkertaisen neuvon yhteen työasiaan. Niin yksinkertaisen, että ihmettelin, miksen itse ollut tajunnut sitä. Aina ei vain ole helppo tajuta, miten turhautumista ympärilleen viljeleviin työkavereihin pitäisi suhtautua. Nyt tiedän, mitä teen tuon yhden suhteen: en mitään. Jatkossa en tee yhtikäs mitään niille hänen sähköposteilleen, joissa hän kysyy asiaa, jonka olen valehtelematta selittänyt ja auttanut häntä tekemään ehkä kymmenen kertaa. Ei minun tarvitse olla kiltti ja kärsivällinen loputtomiin. Jos ko. ihminen ei kykene, niin olkoon kykenemättä yksin, minä pesen käteni siitä sotkusta. Siskolle kiitos järjen sanoista - ei minun tarvitse ottaa vastaan ihan mitä tahansa, jossain menee raja, pienissäkin asioissa.

Ei varmaan tarvitse mainita, että kirjoittaminen ei ole edistynyt tänään lainkaan. Olen kyllä ajatellut. Sitä, millaisia asioita vaativat Iota ja Ksii tullakseen painaviksi. Olen miettinyt sitä, että en saa huiskaista Rhota, vaan seuraavaksi minun täytyy alkaa kirjoittaa sen päähenkilölle elämää. Paksua elämää raakatekstinä. Ehkä saan kirjoitettua sunnuntaina kun matkustan junalla häistä kotiin? Toivottavasti.

Pesukone kolkkaa ja minä haluaisin kipertyä sänkyyn peiton alle, mutta ei voi vielä. Pitää odottaa pesukone loppuun ja nukahtaa vasta sitten kun pyykit on ripustettu. Haukotus. Huomenna on torstai, viimeinen työpäivä tällä viikolla, sillä perjantai on vapaa. Kuinka miellyttävää. Ja ensi viikolla on taas aikaa keskittyä kirjoittamiseen.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Rho

Kun viime perjantaina lähdin viikonloppureissuun, lentokone oli myöhässä. Istuin lentokentällä ja kirjoitin ylimääräisen puolituntisen ajan kirjoitusvihkoon. Äsken kirjoitin tekstin puhtaaksi koneelle. Siitä tulee Rho, seuraava kreikkalainen, kunhan saan aikaiseksi. Paljon puuttuu vielä, mutta runko on olemassa ja seuraavaksi aion antaa itselleni mahdollisuuden keksiä taas ihan mitä hyvänsä. Rhon henkilö tahtoo elämän ja saa sen. Millaisen, siitä en ole ihan varma. Suuntaviivat ovat olemassa, mutta yksityiskohdat eivät. Keskityn niihin ehkä jo huomenna.

Niska on kipeä, mutta onneksi huomenna on hieroja. Se on myös miellyttävä veruke lähteä aikaisin pois töistä. Voisin itse asiassa ottaa kirjoitusvihon mukaan ja mennä hierojan jälkeen istumaan johonkin, joko jäädä kaupunkiin tai tulla kantakuppilaan, ja kirjoittaa Rhota lisää.

En ole koskaan tiennyt, että kreikkalaisissa kirjaimissa on yksi, jonka nimi on Rho. Se kuulostaa vieraalta. Rhosta ei puhuttu matematiikan tunnilla kuten alfasta ja deltasta ja gammasta. Eikä siihen ole törmännyt amerikkalaisissa elokuvissa, kuten sigmaan, kappaan ja omegaan. Rho - tai rhoo - on ihan uusi tuttavuus.

Väsyttää kovasti. Tänään on tapahtunut kaikenlaista ensin töissä ja sitten töiden jälkeen. Sitten tulin kotiin, söin, luin tämän päivän Hesarin ja lauantain ja sunnuntain lehdistä kulttuuriosan. Lehdenluvun loputtua istuin koneelle ja aloin naputella Rhota pois vihosta. Loppuillan, se mitä tässä nyt on jäljellä, kun kello on puoli yhdeksän, ajattelin ihan vain olla.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Wanted: Brittan uusi hevonen

Tuli tässä mieleeni, että jos jollakulla ajelehtii nurkissa Lisbeth Pahnken lastenkirja Brittan uusi hevonen, niin täällä olisi ottaja. Kyseinen opus on vältellyt minua jo kymmenisen vuotta ja minulla olisi sille käyttöä.

Luopumisesta

Soitan taustalla Katjan blogissa ensimmäisenä kuuluvaa biisiä. Se sopii tähän tunnelmaan, joka on tyyni, aavistuksen surullinen ja väsynyt.

Lensin kotiin viikonloppureissuiltani. Täällä kotona oli lämpimämpää ja harmaampaa kuin siellä, missä olin kylässä.

Lauantaina hevosen selässä aurinkoisessa laihassa männikössä puhuin ääneen siitä, minkä olin jo tajunnut todeksi. Ääneen puhuttuna asioista tulee todempia. Syksystä ja talvesta tulee kiireisiä ja jostain on luovuttava. Ei kokonaan, mutta luovuttava silti. En haluaisi vähentää ratsastusta, mutta muutakaan keinoa saada lisäaikaa ei ole. Jos käyn harvakseltaan ylläpitämässä jonkinlaista tuntumaa, en voi tehdä sitä estetunneilla, on pakko tehdä se sileällä. En halua luopua rakkaasta harrastuksesta ja henkireiästäni, mutta en tiedä miten muutenkaan pystyn panostamaan kirjoittamiseen ja pysymään kasassa tällä aikataululla. Joka viikko yksi ilta on tässä kohden liikaa, vaikka haluaisinkin hyppiä esteitä enkä käydä koulutunneilla. Se on surullista. Kerron itselleni, etten ole lopettamassa mitään, vähentämässä vain, yritän rauhoitella. Harmittaa. Samalla olen kuitenkin huojentunut - ehkä selviän tästä kaikesta sittenkin. Ehkä pystyn panostamaan kunnolla siihen, mikä on tärkeintä.

Kotiinpaluu on aina mukavaa, mutta hiukan myös ankeaa joskus. Tänään siksi, että edessä on työviikko ja juuri nyt kun ilta alkaa olla tympeän harmaa ennen kuin aavistus hämärää värittää sitä, ensi viikko tuntuu ahdistavalta, vaikealta, satuttavalta - se on kivi ylhäällä henkitorven päällä, siinä solisluiden välisessä kuopassa. Tunne menee pois, tiedän sen, ihan piankin. Hengittelen vähän, juon vettä, liikutan lihaksia ympäri asuntoa ja kaikki on taas ihan tavallisen tylsää, eikä erityisen kamalaa kuitenkaan. Kaikki on hyvin, kaikki on hienosti, hyvä tyttö.

Tänä iltana yksinäisyys yrittää tulla viereen ja kietoa käden vyötärölle. En huoli sitä. Lähden siskolle syömään jäätelöä.

torstai 4. syyskuuta 2008

Ei mtn

Eipä oikein mitään kirjoitettavaa, joten lienisikö sitten parempi olla hiljaa? Paluu flunssan jälkeen töihin oli juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. En kertaa sitä tässä, sillä olen juuri onnistunut laskemaan stressin normaalille tasolle... Tultuani kotiin torkuin peiton alla puolitoista tuntia ja nyt tuntuu siltä kuin saattaisin saada jotain aikaankin. Esimerkiksi onnistua pakkaamaan viikonloppureissua varten.

Päivän iloisena asiana voisin kertoa sen, että kävin tänään Théhuoneessa. Olen aina vain ajatellut, että sinne pitäisi mennä, ja ohikävellessäni olen katsellut kaihoisasti ikkunan läpi. Ostin pussillisen kehäkukkarooibosta ja haistelin monia muitakin hyväntuoksuisia rooibos- ja teelaatuja. Pienet kaupat ovat kannattamisen arvoinen asia. Pienet erikoiskaupat tekevät kaupungin - automarketteja ja ketjumyymälöitä on kaikkialla. Pienissä kaupoissa, joissa tuoksuu hyvältä ja joissa tehdään asiat itse, on ihan erilainen tunnelma, josta voi saada palan mukaansa ostoksien lisäksi.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Kylmistä jaloista ja vertaistuesta

Lääkäri oli kiltti ja määräsi sairaslomaa tämän päivän ja huomisen. Ihanaa, että saa luvan kanssa loikoa sängyssä kolmen peiton alla ja yrittää saada varpaita lämpöisiksi. En tajua, miksi jalat ovat tänään olleet niin kovin kylmät. Brr. Silloin kun en ole nukkunut, olen lukenut naistenlehtiä ja miettinyt laiskasti välillä töitä ja välillä oikeita töitä ja luovuutta. Eilisen postauksen ajatukset ovat jatkuneet pätkittäin. Viimeviikkoinen Pii oli ihana asia - edellisestä novelliksi tai novellintyngäksi muotoutuneesta raakatekstistä oli jo kuukausia. Ksii tuli kesäkuun alussa ja sen jälkeen ei mitään tarinaksi muotoutuvaa. En ollut huolissani, mutta olin jo miettinyt, että mitäs jos ei. Tai mitäs jos kaikki uuden luominen on tästä eteenpäin jonkun aikaa yhtä tuskaa ja vääntämistä. Sitten muistin Jyrki Vainosen kertoneen kerran, että jotkut hänen kirjoistaan ovat syntyneet helpolla ja toisten kanssa joutuu vääntämään väkisin. Ja ettei luomisen tapa ole millään lailla verrannollinen lopputulokseen. Tämän muistaminen rentoutti.

Ylläoleva muistuma Vainosen kertomasta kokemuksesta muistutti siitä tosiasiasta, että minulle tekee hyvää kommunikoida kirjoittavien ihmisten kanssa. Tai vaikkei edes kommunikoida; kuulla toisten kokemuksia. Kirjoittaminen on yksinäistä hommaa eikä se muuksi muutu (hyvä niin?), mutta se ei sulje pois sitä, että toisten kokemuksista voi oppia, niillä voi lohduttautua, niiden avulla voi nähdä, ettei kaikki ole niin yksioikoista. Toisilta kirjoittavilta voi saada ideoita siihen, kuinka lähteä liikkeelle, jos ei huvita/kykene/ehdi lähteä liikkeelle. Toisilta saa ideoita kirjoittajan arkipäivästä selviytymiseen: lähde lenkille, tiskaa, silitä, käy konsertissa, jumpassa, kirjoita kohtaukset paperilapuille ja pelaa niillä pasianssia, lue, kirjoita.

Oman näkemyksen lisäksi ihmisellä on hyvä olla täysinäinen työkalupakki, jonka välineitä voi kokeilla silloin kun kaikki ei mene ihan ideaalisti - ja milloinka menisikään.

Tähän loppui tämän päivän tarmo - päiväunet kutsuvat. Jospa antibiootit tappaisivat kaikki hiirtä pienemmät, kuten lääkäri lupaili, ja palauttaisivat minulle hiukan lisää turnauskestävyyttä. Sitäpaitsi tuntuu typerältä sairaslomailla yhden kapisen poskiontelotulehduksen takia monta päivää, mutta ei kai auta muukaan.

edit 15.51: Jaa - tätäkö se lääkärisetä tarkoitti, että tuosta yhdestä lääkkeestä voi tulla sydämentykytystä? Kyllähän se takoo tietään ulos rintalastan takaa ja pulssikin on 110. No, onhan istuminen toki rasittavaa puuhaa ;).

maanantai 1. syyskuuta 2008

Tukkoisia ajatuksia

Sairastaminen on sisäänpäinkääntyneisyyden aikaa. Kaikki ajatukset pyörivät vain omassa navassa. Miltä nyt tuntuu? Onko poskionteloissa enemmän painetta kuin eilen? Nyt on eri sierain tukossa kuin äsken. Maistuuko ruoka? Pitäisikö ottaa päiväunet? Jaksaako huomenna töihin? Montako tuntia olen nukkunut tänään? Niska on mennyt jumiin yön aikana. Olenko juonut tarpeeksi? Tähän itseeni keskittymiseen sopi hyvin myös se, että harpoin tänä aamuna (aamuna? niin siis keskipäivällä) Cameronin kirjan loppuun. Kirjassa oli paljon sellaista, mikä vaikutti ja paljon sellaista, mikä ei tuntunut missään. Yritin pohdiskella heikosti omaa luovuuttani, omaa intuitiotani. Ajatukset alkoivat ihan hyvin, mutta tuupertuivat flunssaan aika pian.

Söin aamiaista tuossa puoli kahdelta. Eilistä pakastepizzaa ja pari kasvispihviä. Kuinka gourmeeta ja aamiaismaista. Nyt syönnin jälkeen väsyttää taas, mutta pitäisi jaksaa laittaa pyykit kuivumaan.

Viime viikolla kirjoitin raakatekstiä ja raakatekstistä seuraavan kreikkalaisen. Järjestyksessään Pii. Jätin Omikronin pois välistä, se ei kuulostanut hyvältä novellin nimeksi. Mietin tänään Cameronin äärellä Piitä ja omaa kirjoittamistani. Sitä, että olen alkanut vierastaa sanamuotoa "haluan oppia kirjoittamaan paremmin" tai "haluan tulla paremmaksi kirjoittajaksi". Nuo eivät tunnu relevanteilta asioilta. Relevanttia on se, että saanko kirjoitettua Piin sellaiseksi, millainen mielikuva minulla siitä on päässäni. Onnistunko välittämään ajatukseni ja tunteeni tekstiin. En tiedä, onko sillä mitään tekemistä "parempana" olemisen kanssa. Haluan vain kirjoittaa tekstin mahdollisimman lähelle sitä kyseisen tekstin ideaalia, joka minulla on mielessäni. Eikä onnistuminen välttämättä tee tekstistä yhtään sen "parempaa", ainostaan sellaisen, minkälaiseksi olin sen ajatellut.

Kun tajusin ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti, että "parempi" ei ole paras sana siihen, mihin tähtään, hämmennyin hiukan. Ettenkö halua kirjoittaa parempaa tekstiä? Tottakai haluan, mutta - "parempi" kuulostaa niin jäykältä. Siltä, että joku pystyy sanomaan absoluuttisesti, mikä on hyvää ja mikä ei. En oikein tiedä itsekään, mitä yritän sanoa. Ehkä jotenkin sitä, että minusta tuntuu niin kuin olisin saanut ajan mittaan hippusen itseluottamusta lisää. Tuntua siihen, että tiedän, mitä kohti olen pyrkimässä. Tuntua siihen, miten haluan kirjoittaa.

* * *

Ehkä nämä epämääräiset ajatukseni ovat vain kaikuja, jotka eivät mahdu rään täyttämiin poskionteloihini ja kimpoilevat siksi aivoissa edestakaisin aiheuttaen omituisia ajatusketjuja. Sitäpaitsi kello on melkein puoli kolme ja minä olen vasta herännyt, kutakuinkin. Ei aamutuimaan voi olla kovin skarppi.