May the Force be with you

tiistai 31. joulukuuta 2013

Ihana Viisi veistä Andrei Kraplilla ja ihan vähän verestä

Luin syksyllä Hannele Mikaela Taivassalon romaanin Nälkä ja ihastuin sen kerrontatekniikkaan. Itse asiassa syksyinen blogikirjoitukseni Nälästä ei ole ollenkaan niin ylistävä kuin muistin, mikä hämmentää minua nyt vähän :), koska jälkikäteen olen miettinyt Nälän kerrontaratkaisua ja tykkään siitä tosi paljon.

Nälän innoittamana ostin Helsingin kirjamessuilta Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla säälittävällä vitosen hinnalla. Aloitin kirjan lukemista jo männä viikolla, mutta vasta tänään olen päässyt kirjaan todella sisälle. Viisi veistä Andrei Kraplilla on hieno (ja nimikin on ihan tosi hieno). En ole lukenut sitä vielä loppuun, joten en ehkä periaatteessa voisi sanoa näin - että kirja on hieno. Miten voi sanoa sellaista kirjasta, jota ei ole lukenut kokonaan? Mutta kun se on hieno.

Taivassalolla on selvä, omintakeinen äänensä. Andrei Kraplin kerrontaratkaisu on hieno ja samantyyppinen kuin Nälässä, vaikkeivat kertojanäänet vaihtelekaan tässä yhtä nopealla tempolla. En oikein osaa sanoa, mikä Taivassalon tyylissä on se, joka saa minut ajattelemaan, ettei ole juurikaan väliä sillä, miten Viisi veistä Andrei Kraplilla loppuu. En osaa miettiä juonen uskottavuutta tai toimivuutta, koska teksti ja kieli sinällään toimii, osuu ja uppoaa niin hyvin. Taivassalo käyttää toisteisuutta sitomaan fragmentaariset osiot yhteen niin taitavasti, että teksti soljuu ja on yhtenäistä ja väkevää. Tekstin tunnelma on tiheä ja välillä raskaskin, mutta jotekin juovuttava - kirjaa on vaikea laittaa syrjään. En osaa sen selvemmin asiaa kuvata, mutta Andrei Kraplin lukeminen on nautinto. Se herättelee ja se vie mukanaan, vaikka sitten sairaalan ankeassa aulassa, jossa tänään luin.

On harmi, etten koe osaavani toista kotimaista niin hyvin, että voisin lukea Taivassaloni ruotsiksi. Tarja Tevan suomennos on onneksi ihan mahtavaa luettavaa, mutta juuri se saakin miettimään, että millainen kirja olisi alkukielellä.

Tänään on uudenvuodenaatto. Minä menen sänkyyn Andrei Kraplin kanssa ja uppoan tekstiin.

Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut tänään vähän. Ehkä kuusi riviä Volvoon, sekä usean sivun mittaisen raakatekstivuodatuksen verestä. Se purskahti ilmoille, kun istuin vieressä katsomassa, kuinka kaksi pussia tuntemattoman luovuttajan punasoluja valui ohutta muoviletkua pitkin minulle hirveän rakkaan ihmisen suoniin, suuteli niitä ja muuttui osaksi häntä ja sai hänen poskensa rusottamaan. Menkää luovuttamaan verta - maailman helpoin tapa tehdä järjettömän paljon hyvää.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Toivoa

Hetkelliset valonpilkut muuten synkässä tilanteessa vapauttavat energiaa. Kirjoitin tänään raakatekstipätkiä puhtaaksi sairaalassa ja sain puolisentoista lisäsivua Volvoon. Sain myös vapaahetken illalla ja näin yhtä ihanaa ystävää. Hänen kanssaan puhuin niin päälläolevasta kriisistä ja sairaalan käytävillä hengaamisesta kuin normaalista arjesta ja Volvostakin. Tajusin, että sen verran pystyn sanomaan Volvosta tässä vaiheessa, että sitten kun luen kässärin kokonaisuudessaan läpi ensimmäisen kerran, tulen järkyttymään siitä, miten keskeneräinen se on. Ja tulen kestämään sen. Koska niin se saakin olla tässä vaiheessa. Ja koska se on vielä kesken. Ja koska siitä tulee hyvä. Ennemmin kuin huomaankaan.

On hyvä, että on asia, jota voi ajatella silloin, kun maailmankaikkeus potkii päähän. Se, että Volvo on pysynyt koko ajan matkassa mukana ja ottanut minutkin kyytiin, valaa minuun uskoa kässärin suhteen. Ehkä ansaitsematonta ja katteetonta uskoa ja toivoa, mutta mitä siitä. Ehdin romahtaa maan pinnalle myöhemminkin.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sanoja

Kaikesta huolimatta - tai juuri sen takia - olen yrittänyt välillä kirjoittaa vähän. Raakatekstiä olen kirjoitellut silloin tällöin ja olen myös yrittänyt saada raakatekstissä olevat asialliset pätkät kirjoitetuksi Volvon kässäritiedostoon suht nopeasti. Tämä aika on nimittäin sen verran synkeää, että en usko haluavani lukea noita kirjoitusvihkon sivuja ihan pian uudestaan, koska olen kirjoittanut niihin myös sen, miltä tuntuu. Parempi siis kirjoittaa tärkeät pätkät talteen nyt heti, kun noita sivuja uskaltaa vielä käydä läpi. Myöhemmin se ei ehkä onnistu. Paitsi sitten muutaman vuoden kuluttua.

Olen yllättänyt itseni kykenemällä vetäytymään itseeni ja kirjoittamiseen, vaikka olen ollut perheenjäsenten ympäröimänä. Ihmiset eivät häiritse minua, kun kirjoitan, ja voin jakaa kirjoituskahvilassa pöydän ventovieraiden kanssa ja upota silti kirjoittamiseen, mutta perheenjäsenet ovat aina olleet nou-nou siinä suhteessa. No, kaikkeen pystyy, kun on pakko. Se on tullut todettua viime aikoina.

En ole kirjoittanut paljon. Mutta vähän. Pitääkseni pääni kasassa ja päästäkseni pakoon todellisuutta. Olen kirjoittanut sairaalan kanttiinissa, sairaalan aulassa, sairaalan kerrosaulassa ja potilashuoneessa potilaiden ja omaisten keskellä. Ja olen ollut hervottoman kiitollinen siitä, että Volvo on vieläkin lähellä. Että vaikka aika on elämäni raskainta ja vaikka se johtaa siihen, että olen niin järjettömän väsynyt, että minun pitäisi saada 14 tuntia unta yössä (enkä saa), sanat eivät ole jättäneet minua. Ehkä se, että voin ajatella välillä, edes kaksi kertaa viikossa, edes välillä, Volvoa, pitää minut tolpillani.

Sen lisäksi, että Volvo auttaa minua pysymään tolpillani, se aiheuttaa myös ikävää. Minulla on hirveä ikävä kirjoittamista. Sitä, että ei ole muuta kuin kirjoittaminen ja teksti. Ettei ole niitä kamalia asioita, joita oikeassa elämässä tapahtuu, vaan pelkkä teksti, edes hetken ajan. Ja kirjoituskahvila sitten. Ikävöin sitä niin että vatsaa kipristää. Kirjoituskahvila tarkoittaa minulle onnea, seesteisyyttä, rauhaa, arkea, kirjoittamista ja tuotteliaisuutta. Sinne minä haluaisin. Siellä voisin kuvitella, että kaikki on taas niin kuin ennenkin.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Jatkuu

Suru, pelko, ahdistus, huoli, murhe, stressi, paniikki. Vatsanväänteet, sydämentykytykset, unenpuute, käsien tärinä. Suru. Pelko. Ahdistus. Paniikki. Huoli. Suru. Pelko. Ahdistus. Paniikki. Huoli. Suru. Pelko. Paniikki. Ahdistus. Huoli. Pelko. Suru.

Elämäni pahimmat kaksi ja puoli viikkoa. Jatkuu yhä. Miksi kerron tämän? Siksi, että tämä on minun arkeni nyt, enkä voi muuttaa tapahtuneita asioita ja olemassaolevia faktoja, vaikka kuinka paljon haluaisin.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Sanaton

Olen ollut hiljaa. Elämä on heittänyt perheeseen sellaista murhetta, mille ei ole sanoja. Syksyllä joskus viittasin siihen, että on murheita, mutta että Volvon kässäri on edennyt silti. Puolitoista viikkoa sitten tapahtui niin suurta ja pahaa, että syksyn murheet tuntuvat melkein unelta. Voi kunpa se syksyinen paha tilanne olisikin ainoa paha, mitä on. Se olisi ihan tarpeeksi pahaa sellaisenaankin, mutta nyt on kasattu lisäksi niin paljon surua ja murhetta vielä päälle, että ei löydy sanojakaan.

Tälle löytyy sanat: arvosta sitä hyvää, mitä sinulla on, sillä elämä voi muuttua niin äkkiä ja peruuttamattomasti, ettet usko sitä edes todeksi. Sano rakkaillesi, että he ovat rakkaita ja ole onnellinen siitä, että he ovat olemassa. Jos kaikki rakkaasi ovat edes suunnilleen terveitä, kiitä maailmankaikkeutta tai jumalaa siitä. Pidä huoli rakkaistasi. Pidä rakkaat lähelläsi (jos ei fyysisesti, niin ainakin hengessä). Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Ole kiitollinen. Ole ystävällinen ventovieraalle. Älä kulje ohi. Välitä. Toivo.