May the Force be with you

perjantai 28. helmikuuta 2014

Flu

Olen keskittynyt voimien keräämiseen eilen illalla ja tänään. Voimien keräämiseen kuuluu sohvalla makaamista ja lukemista. On menossa toinen lukukierros Gail Carrigerin Soulless-sarjaa. Soulless on luettu, Changeless menossa, Blameless odottaa ruokapöydällä ja ne loput odottavat ystävällisen lainaajan kirjahyllyssä, että menen noutamaan ne. Joskus ei tunnu olevan mitään parempaa kuin maata sohvalla viltin alla karkkipussi käden ulottuvilla ja lukea hilpeää viihdettä jossa suurta roolia näyttelevät päivänvarjot, teetarjoilut, pröystäilevä vampyyri, hotti ihmissusiaviomies ja sarkastinen ja neuvokas Lady Maccon, omaa sukua Tarabotti.

Sen verran otin kosketusta kirjoittamiseen, että kävin kirjoituskahvilassa Changelessin kanssa. En muista, milloin olisin viimeksi istunut siellä kirjoittamatta. Sitäpaitsi, kaksi kuppia teetä, joista toinen oli rooibosta. Ei kuulosta ihmeelliseltä, mutta kun juon kirjoituskahvilassa ihan aina Earl Greytä. Vaihtelu virkistää kerran vuoteen? Ja seuraava osoite onkin sitten taas sohva, jossa viltti ja kirja odottavat. Ei mikään massiivinen flunssa, mutta sellainen, että tekee mieli nukkua koko ajan päiväunia ja kädet tärisevät hiukkasen ja olo on nuukahtanut kuin leikkokukalla ilman vettä ja aivot eivät toimi odotetulla tavalla. Mutta kyllä tämä tästä. Lepoa ja viihdykettä. Huomenna jaksan ehkä jo vähän kirjoittaa?

torstai 27. helmikuuta 2014

Kaikenlaista

Bloggaamiseni näyttää keskittyvän nykyään loppuviikkoon ja viikonloppuun. Ei sillä, tällä viikolla alkuviikko oli niin huonojen uutisten halvaannuttama, etten kyennyt mihinkään. Olin luullut, että kun on tarpeeksi huolia ja murheita, niin siihen ei mahdu päälle enää lisää, mutta selvästikin aliarvioin tilanteen. Aina voi näköjään tulla lisää painolastia. Onneksi alkujärkytys on laantunut, mutta silti: on käänteitä, joita ilman olisin tullut toimeen ihan hyvin.

Se, mitä nuo uudet murheet alleviivasivat, on se, että minulla on ihan käsittämättömän ihania ihmisiä lähelläni. Sellaisia, jotka pitävät minua pystyssä kun en itse kykene. Sellaisia, jotka käyttävät omaa aikaansa siihen, että minulla olisi parempi olla. Sellaisia, jotka pitävät kiinni, kun pelottaa. Kiitos teille rakkaille.

Ymmärrettävistä syistä en ole kauheasti kirjoitellut tällä viikolla. Katsotaan nyt, tuleeko kirjoittamisesta viikonloppunakaan mitään, koska olen onnistunut haalimaan flunssan. Olen maannut iltapäivän ja illan sohvalla peiton alla ja kohta saa mennä nukkumaan. Toivottavasti tauti antaa periksi sen verran nopeasti, että ihan koko viikonloppu ei mene vällyjen alla. Ja toivottavasti maltan levätä. Volvon viimeiset 20 sivua vähän polttelevat, pitäisi päästä lukemaan ja tekemään editointimerkintöjä niihin, mutta haluaisin hoitaa sen edes kohtuullisessa kuosissa, jotta aivot pelaavat Volvon ansaitsemalla tavalla. Joten: mars takaisin sohvalle peiton alle.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Sanoja sanattomuudesta ja puolivillaisuuden välttämisestä

Hiljainen aamu, ajatusten aamu. Tai aamupäivä, tai päivä. Itkujen aamu - mustikat puuron päällä saivat silmät kastumaan. Nielin kaiken, ulospyrkivän veden ja puuron ja mustikat ja appelsiinin ja kaksi lasia vettä ja muutaman vitamiinipillerin. Nielin.

Eilen illalla kirjoitin iltasivuja sängyssä. Ei oikein sujunut. Ei tullut ulos edes sitä normaalia soopaa, vaan silkkaa terapiakirjoittamista, pahan olon työntämistä paperille ja sekin jotenkin väärällä tavalla. Sanat eivät tulleet syvältä, vaan olivat pintavettä. Mutta siinä kirjoittaessani tajusin jotain kirjoittamisestani tai paremminkin siitä, miksi tänä viikonloppuna raakateksti ei helpota eivätkä sanat kulje. Yksinkertainen huomio, oikeastaan itsestäänselvyys. En voi tehdä asialle juuri mitään tällä sekunnilla, mutta jotenkin se helpottaa, että tiedän, mistä tämä penseys johtuu ja mikä saa minut alitajuisesti pidättelemään sanoja sen sijaan, että ne saisivat tulla ulos. Nyt juuri en voi asialle mitään, mutta on hyvä tiedostaa se tulevaa varten. Ja ehkä asian tiedostaminen auttaa jollain tavalla nytkin. En tiedä, ehkä. Kyllä se ainakin sillä tavalla helpottaa, että ei tarvitse ahdistua siitä, etten tajua, mitä sanoille on tapahtunut parissa yössä. Että sanat ovat siellä ja kyllä ne vielä tulevat takaisin.

Tänä aamuna silmiini osui kesken oleva kirja, Steven Pressfieldin The War of Art. Break Through the Blocks and Win Your Inner Creative Battles. Miten sattuikin, että minulla on tuo kirja mukanani juuri nyt. Miten sattuikin. Yrittäisikö maailmankaikkeus sanoa minulle taas jotain? Ensin kiukuttelen pari päivää sitä, ettei raakatekstikään kulje, ja vasta sitten tajuan, että laukussa on aiheeseen sopiva kirja. Että kannattaisiko aiheelle uhrata toinenkin minuutti ja lukea sitä kirjaa? Hm. Tuli vähän samanlainen olo kuin joku aika sitten, kun elämäni kuorrutettiin Volvoilla. Oikeasti. Siinä vaiheessa totesin, että jaa, minulle yritetään ilmeisesti sanoa taas jotain.

Otin tänään Pressfieldin The War of Artin aamiaisseurakseni ja seuraavaksi ajattelin jatkaa sen lukemista. Kirjassa on hyviä pointteja, joista olen tasan samaa mieltä, ja myös sellaisia näkökulmia, joita en ole tullut ajatelleeksi. Niin, että suosittelen, jos joku saa käsiinsä. Omani ostin jostain nettikirjakaupasta alle kympillä.

Hiljainen aamu, ajatusten aamu, sanojen aamu. Haluaisin sanoa niin paljon ja niin moneen suuntaan. Haluaisin antaa Volvolle sen ajan, minkä se ansaitsee. Haluaisin olla parhaimmillani. Haluan olla parhaimmillani ja antaa kaikkeni myös silloin kun kirjoitan Volvoa. Joku on joskus sanonut jotain sinne päin, että jos vaivautuu kirjoittamaan, niin saman tien se kannattaa tehdä niin hyvin kuin osaa (täysillä ja tosissaan ja sielunsa pohjasta) - ja jos ei ole valmis siihen tänään, kannattaa ehkä jättää kirjoittamatta. Että vähempi kuin sielunsa pohjasta ei riitä. Ymmärrän ajatuksen. Puolivillaisuuteen kuluu sama aika kuin siihen, että avaa sielunsa kokonaan. Joten: sitä kohti, että aina kun vaivaudun, vaivautuisin pohjaan saakka.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Mur

...mutta vaikka edellisen kirjoituksen lopussa synkeä sisu nosti päätään, niin totuushan on se, että koska en pysty tekemään mitään kirjoittamisen eteen juuri nyt ja koska kaikki tökkii ja on hankalaa ja vastenmielistä, synkeästä sisusta on jäljellä pelkkä synkeys. Haluaisin omaa aikaa, sellaista jonka aikana ei tarvitse miettiä yhtään mitään "pitäisi"-juttuja eikä velvollisuuksia eikä mitään. Tyhjää aikaa, josta sitten versoo sanoja ihan itsellään. Eikä sitä tyhjää aikaa tarvitse olla paljon. Mutta enemmän kuin tunti. Päivä olisi jo luksusta. No, nyt ei ole tarjolla ja tunnen itseni happamaksi, kitkeräksi ja itsekkääksi ihmiseksi. Katsotaan jossain sopivassa välissä uudestaan, jospa kirjoittaminen olisi muuttanut minut takaisin itsekseni.

Synkeä sisu

Tympeys jatkuu tänään. Puolet aamupäivästä itketti. Eikä ollenkaan hyvällä tavalla. Varastin viikonloppuohjelmasta pienen hetken itselleni ja kävin kirjakaupassa. Siellä hyllyt täynnä onnistumisia. Volvosta tuntui näkyvän vain perävalot kaikkien niiden julkaistujen kirjojen keskellä. Kirjojen, jotka olivat ehjiä, kokonaisia teoksia ja jotka olivat päässeet siitä tiukimmasta portista läpi ja niiden kansissa seisoi kustantamon nimi ja kovat kannet ja sileät kansipaperit pilkkasivat ajatustani Volvosta. Ostin muutaman postikortin ja lähdin kirjakaupasta pois. Menin kahvilaan ja varastin itselleni lisää aikaa. Kaksi teekupillista myöhemmin näytti vähän paremmalta.

En ole vieläkään millään riemumiellä (näissä olosuhteissa se ei onnistu), mutta tässä kun vingun ja valitan ja mietin sitä, kuinka huono Volvo on ja kuinka se on valovuoden päässä niistä kiiltävistä ja sileistä kansipapereista, niin synkeä sisu alkaa nousta jostain syvyyksistä. Hitto. Tottakai Volvo on vielä onneton rääpäle, eihän se ole valmis. Tottakai menee aikaa, ennen kuin saan Volvon siihen kuntoon, että sitä kehtaa esitellä maailmalle, koska tällä hetkellä aikaa on käytettävissä kirjoittamiseen vain murto-osa siitä, mitä oli ennen. Mutta Volvo on Volvo. Ja perkele vieköön minä en kieriskele itsesäälissä siksi, että olen tien alussa.

Keskity olennaiseen, Rooibos, eli siihen, mitä voit tehdä! Voin kirjoittaa Volvon paremmaksi. Kirjoittaa sen, ylipäätään. Kirjoittaa sen täyteen sanoja, jotka tulevat syvältä, sieltä mistä niiden kuuluukin tulla. Aikaa ei ehkä ole nyt, mutta jossain vaiheessa sitä voi taas tehdä. Ja se aika, mikä minulla on nyt, sen voin käyttää hyödyllisesti. Voin käyttää olemassaolevan ajan tosissani ja voin käyttää sen niin, että avaan itseni ja laitan itseni alttiiksi tekstille, enkä säästele.

Toivon ihan hirveästi, että pystyn siihen.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Penseä päivä

Olen tehnyt vuoden alusta nelipäiväistä työviikkoa, mutta töistä vapaat perjantait eivät ole olleet vapaapäiviä, vaan liittyvät joulukuussa alkaneeseen huoleen ja murheeseen, joka on toki lientynyt ja muuttanut olomuotoaan, mutta on erittäin läsnä vieläkin.

Tänään olen muun puuhan lomassa yrittänyt vähän kirjoittaa raakatekstiä ja lukea Volvon printtiä. Kirjoittaminen ei oikein suju. En pääse lähelle sanoja, takerrun väärissä paikoissa roikkuviin kärpäspapereihin ja olo on sidottu ja tuhruinen. Volvon printin editointilukeminen on sentään onnistunut jotenkuten. Urakka on edennyt kahdeksantoista sivua ja jäljellä on enää suunnilleen saman verran. Tahmeus ja tuhruisuus on tosin tarttunut vähän Volvoonkin. On siellä niitä hyviäkin pätkiä, mutta on myös ankeaa tyhjäkäyntiä, joka ei osoita mihinkään suuntaan. On liian ylimalkaisia leikkauksia kohtauksesta toiseen ja mitäänsanomatonta tekstiä. Imperfektissä kulkeva vanhan Volvon osuus on ihan ok, kai, mutta nyky-Volvon osuus tökkii ja sutii paikallaan. En saa siitä otetta. Toivottavasti saan sitten, kun alan tosissani editoida, eli purkaa noita editointimerkintöjä printistä käytäntöön. Töitä tuntuu olevan niin paljon, että tikahdun niiden eteen.

Tyypillisen tympeä päivä. Mikään ei oikein innosta eikä tunnu hyvältä. Kirjoittaminen voisi auttaa, mutta vain, jos saisin tehdä sitä rauhassa, keskeytyksettä ja yksin. Ei tällä tavalla, kun kirjoittamisen suhteen väärät ihmiset ovat ympärillä (en tosiaankaan pysty kirjoittamaan kaikkien ihmisten seurassa), enkä saa olla yksin. Ehkä saan illalla kirjoitettua muutaman iltasivun sängyssä. Jospa ne auttaisivat huomisesta paremman ja Volvokaan ei tuntuisi niin järjettömältä urakalta kuin miltä se nyt tuntuu.

torstai 20. helmikuuta 2014

Ajopuu

Lyhyitä sanoja ja hetkiä. Ohiviliseviä maisemia, pysähtymisiä. Mustaa ikkunan takana, kohta luomien takana. Levitän lakanan ja peiton ja menen niiden väliin. Levitän itseni unta varten. Ajelehdin siihen niin kuin jokea pitkin mereen. Tässä kohtaa levitän itseni niin kuin lakanan unen alle. Väsymys on painava täkki rinnan päällä ja minussa huojuu surullinen kaislikko.

Huomenna kysyn Volvolta ottaako se minut mukaan.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Tyhjä

Hervoton väsymys. Eilen sain Volvon editointilukemista ehkä sivun verran eteenpäin. Tänään tulin kotiin vähän vaille yhdeksän, enkä ole tehnyt mitään aivollista. Huomenna on siivouspäivä.

Väsymys näyttää ulospäin ynseydeltä. Sisäänpäin se on upottavan pumpulitukon sisällä seisomista - mistään ei saa oikein otetta, vaikka kuinka haroo, ja hengityskin on vajaata ja keuhkoissa pumpulia hapen sijasta ja rinnan ympärillä kireä nauha. On oma, himmeä kupla, joka vääristää maiseman sekä ulos- että sisäänpäin.

Tällaisina iltoina tuntuu, ettei huominen voi mitenkään olla reippaampi, ettei mitenkään voi nousta tämän väsymyksen villan yli. Jotenkin kummasti nukkuminen kuitenkin auttaa. Sitten jaksaa taas nostaa kättä ja jalkaa ja olla jotain muuta kuin pumpulilla täytetty säkki.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Sunnuntaita

Lunta sataa. Ihania, isoja hiutaleita. Tänään päivällä kävin mäessä - ulkoliikunta tekee ihmiselle hyvää. Ei kirjoittamista, mutta Volvon ajattelua. Volvossa (kässärissä) on kaksi Volvoa (autoa) ja tiedän nyt, minkä värinen se toinenkin Volvo on. Eilen aamulla sain ystävältä tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, että Hesarissa oli "Volvo-extra". Kunhan pääsen kotiin Hesarin luokse, niin täytyy katsoa eilinen lehti, että mitä sieltä löytyy. Volvoa siis joka tuutista. Huomaan liikenteessäkin nykyään kaikki Volvot ihan eri tavalla kuin ennen.

Lunta (räntää) sataa ja olympialaisia telkkarista. Joku päivä ensi viikolla ehdin taas ottaa Volvon esiin.


lauantai 15. helmikuuta 2014

Miten

Mieli on yhtä aikaa tyhjä ja täysi - tekisi mieli sanoa vaikka ja mitä ja sittenkään ei yhtään mitään. Ei mitään siitä, kuinka ulkona on lauhaa; miten kaksi varista repsahtaa lentoon kuusesta; miten hetken verran omaa aikaa keventää askelta; miten ikkunalasi aaltoilee ja sen takana puut ja taivas; miten huoli kovertaa onttoa kohtaa mahaan ja istuttaa sinne kaktuksen; miten pelko sivelee kylkiluita pehmeillä, kylmillä käsillä; miten odotus on kuin talitiainen: pieni ja kirkas ja keltainen. Miten hiljaisuus on täynnä ääniä; miten voimaton voi olla kaikkein yksinkertaisimpien asioiden äärellä; miten hellä ja vääjäämätön on aika; miten onnellisuus on aina sidoksissa ympäröivään tilanteeseen, eikä ole absoluuttista onnellisuutta, vaan onnea juuri siinä hetkessä niiden reunaehtojen kanssa, jotka juuri sille hetkelle on asetettu; miten onni on suhteellista ja rinnakkain muiden tunteiden kanssa; miten helmikuinen väri kuusissa ja männyissä on kitkerää vihreää; miten lehti rapsahtaa kun sivua käännetään; miten avuttomuus synnyttää kärsimättömyyttä; miten taivas on villava; miten - .

Taivas on himerän valkoinen ja valo on tasaista. Ei ole varjoja.

Toivon teille paksuja unia sitten kun sen aika on, toivon paksuja unia ja viileitä tyynyjä. Toivon raukeutta ja rauhaa ja täysiä vatsoja. Toivon huolet pois ja kauhun kauemmas ja rakkaat lähelle ja naurua. Toivon vastauksia ja kysymyksiä ja pitkiä pellavia ja tavallisia päiviä.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Totuus on tarua ihmeellisempää

Kirjoitin vielä ihan vähän. Illan tulos oli pari sivua älyvapaata dialogia raakatekstinä. Kirjoitan hirveän harvoin dialogia raakatekstiin. Pitäisi varmaan useamminkin, harjoituksen vuoksi. En ylipäätään koe olevani oikein dialogin kirjoittaja. Kirjoitanhan minä sitä, ei sillä, mutta ajatus esimerkiksi näytelmän kirjoittamisesta on ihan utopistinen. Että pystyisi sanomaan kaiken dialogissa - hohhoijakkaa. Juuri siksi, ettei dialogi tunnu itselle luontevimmalta, kannattaisi varmaan välillä treenata sitä.

Jostain syystä, jos kirjoitan dialogia ihan vain harjoituksen vuoksi, siinä riidellään aina. Tai jotain kränää on ainakin ilmassa. Jostain syystä dialogin kirjoittamisessa on parasta, kun saa vetää ihan överiksi ja laittaa ihmiset puhumaan tyhmiä ja riidellessäänhän ihmiset puhuvat tyhmyyksiä. Vielä parempaa on, jos se överiksi vedetty keskustelu on käyty hetkeä aikaisemmin ihan oikeasti - on niin hauska huomata, kuinka tosielämän puheet muuttuvat paperilla jotenkin liioitellun oloisiksi. Parhaat jutut ovat sellaisia, joista voi vain ajatella, että jos tämä joskus tulee luetuksi, kaikki syyttävät minua liioittelusta.


Preesensissä

Olin aamupäivällä pari tuntia kirjoituskahvilassa. Ensin fiilistelin kirjoittamalla muutaman sivun raakatekstiä ja sitten tyynnyin Volvon printin pariin. Lukeminen edistyi seitsemäntoista sivua - jotka ovat nyt täynnä merkintöjä (tämä sivulle 88! lisää tähän jotain! epäselvää! ankkuroi aikaan ja paikkaan!), jotka pitää sitten aikanaan purkaa tiedostoon. Luku-urakka alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla, kolmekymmentä sivua jäljellä, joten ei kestä kauhean kauaa kun pääsen taas kirjoittamaan.

Onneksi printtiä lukiessa on tullut vastaan myös joitain sellaisia sivuja, joissa ei paljon korjattavaa ole. Niitä on vähän, mutta kuitenkin. Niillä sivuilla teksti kulkee oikeaan suuntaan oikeaa vauhtia.  Parhaat (?) kohdat ovat juuri sellaisia, joiksi kuvittelinkin preesens-aikatason - pitää vain vähän katsoa, että kestääkö teksti sitä tyyliä lisääkin, vai pitääkö nuo tietyt käännekohdat jättää tuollaisekseen ja antaa muiden preesensien olla vähän liennytetympiä. En tiedä vielä. Tiedän jossain vaiheessa. Tyylikysymys. Katsotaan.

Kello käy. Tänään kirjoitusaikaa oli oikeastaan vain aamupäivä. Kävin kahvilakirjoittamisen jälkeen lounaalla ja asioilla ja nyt pitäisi varustautua viikonlopun viettoon pakkaamalla ja katsomalla, että koti jää jotenkin asuttavaan kuntoon. Huomenan ajattelin käydä kirjakaupassa - Hesarin arvostelu Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus-romaanista houkuttelee kovasti ostoksille.

Yritän päästä viikonloppuna eteenpäin Volvon printin läpikäymisessä. Lisäksi pitäisi lukea pari tekstiä ja antaa niistä palautetta yhdelle kanssakirjoittajalle.

Tänään aamupäivällä kirjoituskahvilassa. Kynä, minä, vihko, tee. Tähän tekee mieli sanoa jotain viisasta ja ylevää elämästä yleensä ja kirjoittamisesta erityisesti, mutta en löydä sanoja. Sanon vain, että oli hyvä olo.

torstai 13. helmikuuta 2014

Suunta

Toinen kirjoitus tänään? Ei, mitään ei ole tapahtunut tässä välissä. Avasin lihaksia puolukkapallollani ja olen katsonut telkkarista Mamma Mia! -elokuvaa. Olen katsonut pimeää ja kirkasta kohti ja ikävöinyt. Mikään ei ole yksioikoista, yksiöistä jäätä on monessa suunnassa, mutta tiedän, mitä haluan.

Kaupunki ikkunan takana on pimeä ja valopilkullinen. Jossain pimeän takana nukkuu kesän valo. Toukokuiset illat kun valoa riittää laidasta laitaan, eikä pääse ajoissa nukkumaan, koska ei ymmärrä, että yö on ihan vieressä, kun taivas on haaleaa sineä ja pientä punaa reunoilla. Jossain siellä se nukkuu, tuon mustan takana. Mustan, johon kaupungin valot tekevät reikiä. Tiedän, mitä haluan.

Haluan Volvon kyytiin.

Raakatekstissä

Kävin tänään töiden jälkeen kirjoituskahvilassa. Vajaa tunti ja kaksitoista sivua soopaa. Ei mitään Volvoon, ei mitään muutakaan ns. hyödyllistä tekstiä, ja ehkä siksi juuri hyödyllistä. Silkkaa raakatekstiä. Olin sen tarpeessa. Joskus täytyy pitää hauskaa ja verrytellä itseään sen sijaan, että puurtaisi töitä. Äänen avausta ja lihasten lämmittelyä. Maksaa itsensä takaisin, ihan varmasti. Jos ei muuten, niin hyvänä mielenä. Kahteentoista sivuun mahtui kaikenlaista, mutta pääasia, että minulla oli hyvä olo kun kirjoitin. Ja se minulla oli. Ihan liikuttavan hyvä olo.

Elämässä on tällä hetkellä tosi tosi synkkiä värejä ja tosi tosi kirkkaita kohtia. On ahdistusta ja on leijumista. Mustaa ja säkenöivän kirkasta. Ja sitten on kirjoittaminen. Tänään se oli ankkuri. Huomenna se on laiva, ylihuomenna pilvi tai unohdus tai puunlatva, joka on korkealla maan pinnan yläpuolella tai uni tai pitkään hautunut pata tai norsu tai sulka tai kevyt hypähtely asfaltilla tai päänsilitys. Pääasia, että kirjoittaminen on.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Puolukka

Kello sanoo, että kohta pitää mennä nukkumaan. Ei mitään kirjoittamiseen viittaavaakaan tänään, mutta ihan pakko on kertoa teille lahjasta, jonka sain. Se on pieni ja punainen ja sen nimi on puolukka, vaikka se on paljon puolukkaa isompi. Kyseessä on pallo. Sellainen kova pallo, jonka kanssa asettaudutaan lattialle ja laitetaan pallo selkälihasten tai hartialihasten alle ja aletaan möyriä pallon päällä ja käsitellä selkälihojen jumeja ja tiukkuuksia ja muita kirjoittamisen ja työnteon vanavedessä seuranneita juttuja. Se sattuu. Voin kertoa. Se tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä myös ja sillä löytää sellaisiakin lihaksia, joiden ei tiennyt olevan kipeitä. Sain puolukan aika vastikään, mutta voin jo sanoa, että siinä on kirjoittajan uusi paras kaveri! Joten sen lisäksi, että kyhjötän koneen ja vihkon ääressä kirjoittamassa, tulen tulevaisuudessa myös ähkimään ja voihkimaan lattialla pienen pallon päällä. Toivon ja oletan, että puolukan ansiosta hierojalaskuni pienenevät, joten parhaassa tapauksessa pieni punainen paitsi saa selkälihani vetreiksi, myös säästää rahaa :). Suosittelen testaamaan :)!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Löysää

Huoaaah! Volvon editointilukeminen edistyy niin hitaasti, että haukotuttaa. Olen menossa sivulla 78 (kai, muistaakseni) ja jokainen sivu on niin täynnä merkintöjä ja korjauksia, etten tiedä, milloin ehdin saada kaiken korjattua ja kuinka kauan siihen sitten meneekään. Ja huomioita olen saanut myös kanssakirjoittajilta, joille heitin pari viikkoa sitten seitsemän ensimmäistä sivua Volvosta. Huh. Vaikka kanssakirjoittajat kiittelevätkin, että action alkaa (kerrankin) tarpeeksi aikaisin eli ensimmäiseltä sivulta, niin muut huomiot vahvistavat niitä asioita, jotka olen itsekin huomannut. Kuten että puuttuva ajankuva vaatii todellakin pikaista fiksausta. Ilman sitä ollaan ihan ilmassa. Ja tämän ajatuksen yhteydessä huomasin myös ongelmia sivujuonen tapahtuma-ajan kanssa. Damn it. Lisää deletoitavaa ja uudelleenkirjoitettavaa.

Editointilukeminen ei siis edisty, eikä nyt ole kesken mitään hyvää kirjaakaan. Puuttuu sellainen opus, johon voisi vain tarttua ja olla ajattelematta mitään muuta. Hmm. Katsotaan. Lukemiseni kulkee tätä nykyä selvissä aalloissa - välillä luen sujuvasti koko ajan, ja sitten tulee näitä kausia, joiden aikana mikään kirja ei maistu.

Volvo kyllä huolestuttaa vähän. Sen eteneminen. Pitäisi kai ajatella, että kyllä se siitä ja pikku hiljaa. Volvon kanssa kyllä huomaa, etten ole kirjoittanut romaanikässäriä sitten vuoden... ööö. Milloinhan viimeksi? Romaanikässärin, jota olen tituleerannut täällä blogissa Gammaksi, taisin kuopata joskus vuonna 2007. Vai 2006?  Taisi itse asiassa olla talvi 2006/2007, kun kirjoitin siitä viimeisen version. Vai oliko? Saattoi se olla myös 2005/200. Syksyllä 2007 aloin joka tapauksessa kirjoittaa novellikokoelmaa eli Kreikkalaisia kirjaimia, eikä tuo edellinen romaaanikässäri saanut sen jälkeen enää aikaa. Joten joo, ei voi puhua siitä, että olisi ihan tuoretta rutiinia romaanikässärin kirjoittamiseen. Novellit ovat kuitenkin niin eri juttu. Kaipa se Volvokin tästä, kunhan pääsen taas vauhtiin. Kivaahan se kuitenkin on, Volvo siis. Ainakin enimmäkseen.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Finis coronat opus

Vapaapäivä. Voi luoja miten ihanaa. Haluaisin halata koko maailmaa. Vapaapäivä ei poista murheita, mutta koska viikkoni ovat murheiden takia nykyään ihan muuta kuin ne ennen olivat - siitä lähtien, että montako päivää viikossa olen kotona - vapaapäivä (ensimmäinen yli kahteen kuukauteen) tuntuu ihan taivaalliselta. Eikä kaikki ole pelkkää murhetta. Ei ole eikä saa olla. On muitakin asioita. Niin kuin kirjoittaminen. Niin kuin kirjoituskahvila. Niin kuin lempipaita ja vieressä odottavat päiväunet.

Menin aamusella kirjoituskahvilaan. Istuin siellä kolme tuntia. Ensin raakatekstiä, puutaheinää, ikävän kirjoittamista paperille, mielessä pyöriviä asioita pois mielen päältä. Teetä, juttelua kahvilahenkilökunnan kanssa, fiilistelyä. Sitten otin Volvon printin esiin ja aloin editointilukemisen. Sivut ovat täynnä töherrystä ja tulee kestämään iäisyyden, että saan merkinnän printistä tiedostoon. Eivätkä merkinnät todellakaan ole vain oikolukua ja lausetason viilailua. Mukana on paljon deletoitavia pätkiä, lisäyksiä, kappaleiden tai kokonaisten lukujen siirtämisiä toiseen paikkaan ja muistiinpanoja tyyliin "palaa tässä nykyhetkeen!" ja "kirjoita auki", "tiivistä", "tähän väliin jotain X:n tilanteesta", "ankkuroi paikkaan ja aikaan".

Editointilukeminen menee sivulla 71, joten olen vähän yli puolenvälin. Joissain kohdin teksti tuntuu olevan aivan levällään, mutta jotkut kohdat yllättävät iloisesti: mukana on myös ehjiä kokonaisuuksia, joissa kieli toimii ja rytmi on kohdillaan. Hommia on kuitenkin vielä ihan järjettömän paljon. Eikä se haittaa. Ei tänään. Tänään on kaikki maailman aika, tänään on vapaata ja lounas mahassa ja ihan oikeasti aion seuraavaksi litistyä peiton alle sänkyyn ja ottaa pienet torkut. Sitten jaksaa taas lukea Volvoa. Jaksaa keittää kupillisen valkeaa teetä printin viereen ja nauttia siitä, että saa edes vapaapäivän verran olla se, mikä todella on. Kirjoittava ihminen.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Sunnuntai

Sunnuntaisa sunnuntai. Hiljaista ja uneliasta, aamupäivällä kävelylenkki ja punaiset posket, nyt uneliaisuuden keskellä telkkarista hiihtoa. Ei paista eikä pyrytä. Myöhemmin edessä vielä junamatka, jonka aikana voin lukea Volvoa, jollei uni vie voittoa. Tällaisina päivinä sitä ajattelee sitä, kuinka onnekas on, ja mitä vielä haluaisi. Ajattelee sillä tavalla laiskasti ja valkoisesti, ei kovin suurella volyymillä.

Kun ajattelen Volvoa, olen aavistuksen verran huolestunut. En tiedä onko huolestunut oikea sana. Minun päässäni se on paljon valmiimpi kuin mitä tiedosto Volvo v1.1 sanoo ja näen helposti mielessäni millainen Volvo tulee olemaan valmiina. Novellit, jotka ovat lyhyitä ja joita on helppo pyörittää mielensä mukaan, ovat niin erilaisia kuin romaanikässäri, ja novelleja minä olen kirjoittanut viimeiset kuusi vuotta, tai viisi vuotta ja vuoden Volvoa ja paria lyhyttä novellia siinä rinnalla. Volvo on erilainen. Näen, millainen se on valmiina, mutta en saa sitä sellaiseksi siinä tahdissa kuin haluaisin. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan.

Sunnuntai on sunnuntai. Taidan ottaa päiväunet.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Kysymyksiä ja vastauksia

Sain Ännältä kysymyshaasteen ja nyt sitten vastaamaan kysymyksiin!


1. Mikä on kamalin lukemasi kirja?
Tämä on vaikea. En osaa sanoa absoluuttisesti kamalinta, mutta erittäin kärkikahinoihin yltää Anne B. Ragden Satunnaista seuraa. Kirjan juoni tapahtui abt viimeisten 30 sivun aikana ja sitä ennen jaariteltiin latteaan tyyliin päähenkilön mieskokemuksista jossain mystisessä aikakontekstissa, joka ehkä oli tarinan aika, josta käsin kokemuksia pohdittiin, tai sitten ei. Kirjan alkuosa oli kai tarkoitettu raflaavaksi, mutta oli lähinnä tylsä, ja päähenkilön uskottavuus oli todella huonolla tasolla. En suosittele!

2. Luetko mielummin kotimaista vai käännöskirjallisuutta?



Luen paljon enemmän kotimaista kuin käännöskirjallisuutta. Pitäisi lukea enemmän käännöskirjallisuutta, mutta päädyn tosi usein kotimaiseen vaihtoehtoon.

3. Minkä kirjan/kuka henkilö haluaisit olla?
Oi, tämä on vaikea. Ehkä Ruohometsän kansan Voikukka :). Se ei ollut keskiössä, mutta muistini mukaan se oli järkevä kani paikallaan.

4. Mistä aiheesta luet/lukisit mieluiten?
Minulle aiheella ei ole kovin paljon merkitystä, enemmän ehkä sillä, miten kirja on kirjoitettu. En osaa nimetä mieliaihetta. Että öö ei, en osaa vastata tähän kysymykseen :)!

5. Minkä genren kirjoja luet mieluiten?
Ei väliä. Etenkin jos saan luotettavalta taholta suosituksen, niin mikä vaan genre menee.

6. Ärsyttääkö vai viihdyttääkö romaaneissa ruokakuvaukset?

Yleensä ruokakuvaukset viihdyttävät. Tai tekevät nälkäiseksi! Parasta on, jos ruoka on uitettu luontevaksi osaksi kohtausta niin, että se ei tunnu pätkääkään päälleliimatulta. Ja parasta on, jos lukemisen jälkeen tulee hirveä himo johonkin tiettyyn ruokaan.

7. Mikä on luovin vuorokaudenaikasi?

Aamu on hyvä. Keskipäivä ja alkuiltapäivä on huonompi (lounaan jälkeinen kooma). Ilta on hyvä.

8. Kirjoitatko keskeytymättä useamman tunnin vai tarvitsetko usein taukoja?
Tarvitsen taukoja. Jos kirjoitan päivässä yhteensä neljä-viisi tuntia, se on jo paljon, ja niitäkään neljää-viittä tuntia en kirjoita putkeen. Aamupäivällä pari tuntia, sitten lounas ja myöhemmin pari-kolme tuntia.

9. Kuinka paljon (h) kirjoitat keskimäärin viikossa?
Auts, tämä on paha. Huonona viikkona nolla tuntia. Hyvänä viikkona (olettaen, että ei ole vapaapäiviä, vaan päivätyö) kolme tai neljä tuntia. Keskimäärin ehkä pari tuntia? Hirveän vaikea kysymys, koska tuntuu, että riippuu niin kauheasti siitä, millainen tilanne on muussa elämässä. Mutta ehkä keskimäärin kaksi tuntia ja risat?

10. Keksitkö henkilöhahmoillesi helposti nimet?
En! Tai joskus. Sama kuin novellien nimien kanssa - jos nimi ei tule heti, niin sitten sitä saa metsästää koirien ja kissojen kanssa.

Kiitos kysymyksistä, Än! Olen kyllä nyt niin laiska, etten haasta ketään uusilla kysymyksillä - ehkä teen sen jossain muussa välissä kun ette osaa ollenkaan odottaa sitä...

Alussa

Se on jo helmikuu. Jossain vaiheessa minulla oli suunnitelma, että helmi-maaliskuussa Volvo olisi jo ihan kunnolla paketissa ja lähetettävissä koelukijoille. Sellaisena ihan oikeana kässärinä, eikä sirpalekokoelmana, josta puuttuu ajankuva ja kohtausten sitominen toisiinsa ja ja ja ja. Tänään jatkoin printin lukemista. Hirveästi poistettavaa. Hirveästi korjattavaa. Hirveästi täsmennettävää. Hirveästi lisättävää. Ei se mitään. Helmi-maaliskuu ei tunnu kovin realistiselta siihen, että Volvo olisi säädyllisessä kunnossa. No, jos ei helmi-maaliskuussa niin sitten myöhemmin. Tällä hetkellä minulla ei ole aikaa käytettävissä tavalliseen tapaan, joten kirjoitetaan silloin kun ehditään. Valmista tulee, kun valmista tulee. Puolivalmista tulee, kun puolivalmista tulee.