May the Force be with you

maanantai 29. helmikuuta 2016

Illan suu

Minun tekee mieli lukea runoja ääneen. Taivas on haalean oranssi ja vaaleanpunainen ja sinertävä ja savut nousevat pystysuoraan, mikä on harvinaista tässä kaupungissa. Haluaisin käpertyä leveälle sängylle pieneksi kiveksi ja lukea runoja ääneen.

Haluaisin istua selkä vasten seinää ja kirjoittaa sitä mitä kynä suuhun tuo.

Haluaisin nukkua laidasta laitaan ja ojentaa kättä ja katsoa kauas. Haluaisin nähdä jo pitemmälle ja haluaisin olla pelkästään tässä kohtaa, tässä hetkessä, sillä tässä on hyvä.

On ilta. Ei vielä keväinen ilta, sellainen joina taivas on korkea ja kaihoisa, mutta korkeaa taivasta on jo aavistus ilmassa ja tähdet minä pystyn kuvittelemaan. Kohta on taas pimeä, mutta minulla alkaa olla jo ikävä valoa, sellaista valoa, joka yltää pitemmälle iltaan, eikä jätä heti kun pääsen katsomaan sitä. Illan suu on viileä ja tuoksuu unelta.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Toipumisloma ja pelottavista ja jännistä asioista

On lomailtu. Oli ihanaa. Tuli tarpeeseen. Palauduin kotiin eilen ja sekin oli ihanaa: on ollut tänään aikaa purkaa laukkuja, pestä pyykkiä, järjestellä kotia ja siivota (en ehtinyt siivota ennen lomaa, koska väänsin Volvon uusinta versiota loppuun). Loman jälkeen pitäisi aina olla vähintään yksi toipumispäivä kotona, että ehtii rauhoittua matkustamisesta ja purkaa kamppeensa. Harvoin minulla kuitenkaan näin on - välillä sitä tulee reissuilta yöjunalla ja herää junassa, roijaa kamppeensa kotiin ja painelee melko suoraan töihin. Tällä kertaa kuitenkin tämä toipumispäivä ja hyvä sellainen. Aurinko paistoi päivällä ja oli ihanaa ja kirjoitinkin vähän. Lisäksi aloin eilen lukea Sami Hilvon Rouva S. -romaania ja vaikka olen vielä ihan alussa, olen jo ihan myyty. Ihana kirja. Sitä on jotenkin nautinto lukea.

Viime viikolla, kun olin lomailemassa muilla mailla, sain kustannustoimittajalta meiliä ja liitetiedostona Volvon kansiluonnoksen. Minulla ei ollut mitään visiota Volvon kannesta, että millaisen haluaisin siitä. Tiesin vain, millaista en halunnut. Oli tosi jännää avata liitetiedosto ja nähdä luonnos. Ensimmäinen reaktio oli, että vau. En osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Oli outo tunne nähdä jonkun muun näkemys, visuaalinen näkemys Volvosta. Oli outo tunne tajuta, että kutakuinkin tuon näköisenä se on sitten kirjakaupoissa. Minun nimeni kannessa. Ihan oikea kirja. Ja noin uskottavan ja hienon näköinen. Kannesta tulee hieno. Piti miettiä toisenkin kerran, että vau.

Mitä pitemmälle Volvon kanssa edetään, sitä jännemmäksi käy. Kansiluonnos konkretisoi taas lisää sitä, että Volvosta tulee kirja ja että siitä tulee pienen piirin salaisuuden sijasta ihan julkinen, kaupasta ostettava kirja. Yhtä aikaa pelottava ja innostava ajatus. Pelottavaa ja innostavaa on myös se, että niin moni ihminen tekee töitä sen eteen, että Volvosta tulisi mahdollisimman hyvä kirja niin sisällöllisesti kuin ulkonäöllisestikin. Toivon sydämeni pohjasta, että kustantamo saa edes jotain takaisin vastineeksi kaikesta siitä panostuksesta, jonka se laittaa minuun ja Volvoon.

Pelottavasta ja innostavasta puheen ollen: kunhan kustantamon katalogi ensi syksyn kirjoista julkaistaan, tämä blogi siirtyy uuteen osoitteeseen ja olen siellä sitten ihan minä, enkä enää Rooibos-nimen taaksen kätkeytyvä anonyymi. Juu, hirvittää. Ja samalla tiedän, ettei se merkitse kenellekään muulle kuin minulle yhtään mitään. Te muut reagoitte lähinnä niin, että "aha", ja minulle se on iso kaapistatulo. Hassua. Omasta päästä ne korkeat muurit hajotetaan. Mutta kerron kyllä sitten, kun aika on kypsä, että mistä osoitteesta löydätte minut jatkossa.

Nyt pitää mennä nukkumaan. Loma on loppu ja tällä hetkellä on toteutumassa se vanha klassikko, että loman lopussa, ensimmäistä lomanjälkeistä työpäivää edeltävänä iltana ei pääse koskaan ajoissa nukkumaan (tai saa helposti unta). Yritän pelastaa tuosta klassikosta sen, mitä pelastettavissa on, ja menen pesemään hampaat ja sitten ryömin sänkyyn. Omaan sänkyyn. Se on aika iloinen asia.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Väliaikoja

Volvo on korjattu kustannustoimittajan punakynämerkintöjen pohjalta. Sen jälkeen annoin kässärin levätä hetken, ennen kuin kävin sen tällä viikolla uudestaan läpi. Äsken tein tuon toisen kierroksen poikimat korjaukset käsikirjoitukseen. Seuraavaksi lähetän kässärin takaisin kustannustoimittajalle ja jään odottelemaan. Huh. Jännää. Ja kiirettä on pitänyt. Oli paljon helpompaa hoitaa se punakynäversion läpikäynti ja sen vaatima editointi vapaapäivinä verrattuna tähän, että tällä viikolla tein hommat töiden jälkeen illalla. Tällä viimeisellä kierroksella oli toki paljon vähemmän tehtävää, mutta silti. No, nyt on taas yksi vaihe pulkassa. Ja seuraavaksi jännitän sitä, että millainen kansi Volvolle tulee. En osaa yhtään kuvitella. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin lepään, sillä olen ansainnut pientä rentoutumista.


torstai 11. helmikuuta 2016

Jännyyksiä

Sain editoinnin loppuun maanantaina ja söin sen kunniaksi leivoksen. Neljän päivän tiivis kököttäminen koneella tuntui kropassa ja olenkin sen jälkeen yrittänyt irrotella lihaksia kokonaisjumista. Samaan aikaan, kun minä mietin pilkkujen paikkoja kässärissä, ja deletoin sitten-sanoja, kustantamossa tapahtuu koko ajan vääjäämättä jotain. Harva se päivä tulee viestiä - milloin saan kuulla, että kansiluonnoksia pyöritellään jo, tai saan luettavakseni kustantamon katalogiin tulevan esittelyn Volvosta, tai saan viestin, jossa pyydetään miettimään asiaa x tai y tai z ja jokainen viesti kouraisee aina hiukan mahanpohjasta ja jokaisen viestin myötä alan yhä enemmän tajuta, että Volvosta tulee kirja. Laskettu aika on elokuussa ja se lähestyy koko ajan. Kaikki julkaisuun liittyvä on uutta ja jännää ja hauskaa ja välillä olen ihan täpinöissäni, kun saan taas jonkun uuden tiedon prosessin etenemisestä. Siinä samalla on tietysti päivätyöt ja muu elämä ja luettavat kirjat ja viikonloppusuunnitelmat ja lakanapyykki ja uusien huonekasvien hankinta kuolleiden tilalle. Olen yhtä aikaa rauhallinen ja levoton ja tässä muutamana iltana taas aika kärttyisä ja kipakka ja puran sen tietenkin vääriin ihmisiin. En edes tiedä, mistä se kärttyisyys ja kiukkuisuus tulee, kun kaikki on niin hienosti, mutta ehkä se siksi purkautuukin nyt, kun liikkuvia paloja on vielä aika paljon ja uusia asioita myös.

Minulla on jyvänäkkäri uunissa paistumassa ja ikkunoiden takana raskas pimeä. Kunhan on aika, menen sänkyyn ja hetken aikaa olen vain, ennen kuin nukahdan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Sitten ja sitten ja sitten ja... Editointia

Ennen kustannustoimittajan lähettämää punakynäversiota kässristäni en ollut tiennyt, että minulla on näin kamala sitten-tauti. Varmaan puolet kaikista kustannustoimittajan poistoehdotuksista koostuu yhdestä sanasta: sitten. Sitten sitä ja sitten tätä ja viimeistään sitten näin. No, onneksi on joku, joka osoittaa minulle sittenit. Ja ehkä, ehkä muistan tämän hetken joskus, kun editoin taas jotain tekstiä - ehkä silloin tajuan ihan itse deletoida 90% sitten-sanoista pois ennen kuin annan tekstiä kenellekään luettavaksi.

Delete-listalle ovat joutuneet sittenien lisäksi jotkut darlingit. Sellaiset, jotka menevät vähän yli. Muuten kivoja, mutta pikkasen övereitä. Juu, tiedetään, niistä pitää päästä eroon, vaikka ne ovatkin kivoja.

Vajaa kuusikymmentä sivua jäljellä. Tänään pitäisi vielä siivotakin. Ja syödä. On nälkä. Ehkä syön nyt seuraavaksi, koska nälkää ei saa päästää liian pitkälle. Ja ruuanlaitto toimii hyvänä breikkinä ja sitten jaksan taas editoida vähän lisää. Onneksi pahimmat uudelleenkirjoitukset ovat nyt ohi. Eivät ne kovin työläitä olleet, mutta sellaisissa kohdissa, joihin en omaa päätäni säästääkseni olisi halunnut upota kovin syvälle. No, nyt on upottu ja kahlattu poiskin. Ja sitä ruokaa seuraavaksi.

Päivä on niin sumuinen, että kun katsoo ikkunasta, voi kuvitella maiseman sellaiseksi kuin haluaa. Siitä tulee hassu olo.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Perusasiat kunnossa

Tällä hetkellä olen menossa editoinnissa sivulla 81. Satanen pitäisi saada täyteen tänään, jotta huomiselle ja maanantaille ei jää liikaa sivuja. Edelleenkin tuntuu siltä, että isoin homma on vielä edessä (niin kuin sivumäärällisesti onkin), koska tulossa on pari kohtausta, joita täytyy miettiä vähän enemmän. Etenen viidentoista sivun tuntivauhtia, noin niin kuin suunnilleen, ja kun pitää uudelleenkirjoittaa, tahti hidastuu. Enkä halua ryysätä maanantaina kässäriä loppuun hutiloiden. Tavoite on siis se, että saan tämän editointikierroksen maanantaina (vapaapäivä) loppuun. Sitten annan kässärin levätä hetken ja sitten käyn sen vielä uudelleen läpi, toivottavasti ajatuksen kanssa, ennen kuin lähetän sen helmikuun loppupuolella takaisin kustannustoimittajalle.

Olen käyttänyt vapaata, ohjelmoimatonta päivää hyväkseni paitsi kässärin kanssa, myös ruuanlaiton suhteen. Söin äsken. Maha on ihan täynnä. Lautasella oli karitsankyljyksiä, keitettyä perunaa & parsakaalia ja paistettua fenkolia. Kaiken päälle lusikoin liberaalilla otteella itse tekemääni yrttiöljyä ja jos saa sanoa, niin siitä yrttiöljystä tuli hyvää. Nyt en voi lakata miettimästä, mihin kaikkialle sitä voi laittaa ja mitä kaikkea sillä voi maustaa, koska sitä on jäljellä ihan reilusti ja koska se oli niin hyvää. Huomenna on tarjolla sama setti uudestaan. Ei haittaa yhtään, päinvastoin.

Mutta nyt. Ruoka on mahassa ja kässäri koneen vieressä katsoo minua sillä silmällä, että olisi syytä jatkaa hommia. Iltapalaksi syön veriappelsiineja. Ne ovat sesongissa ja ihania, nekin.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Päivän puuhat

Vaikka aamulla oli kaksintaisteluolo, niin päivä on ollut huomattavasti rauhaisampi kuin olisi voinut luulla. Olen korjannut kässäriä. Joidenkin kustannustoimittajan merkintöjen kohdalla ei ole miettinyt yhtään, vaan toteuttanut ne suorilta. Joitain olen miettinyt ja toteuttanut tai jättänyt toteuttamatta. Joitain asioita olen täsmentänyt ja tiettyihin kohtiin kirjoittanut rivin tai pari lisää. Olen double-checkannut yksityiskohtia ja kiittänyt sitä, että on netti ja sieltä voi tarkistaa, eikä tarvitse kävellä kilometrimääriä pienten faktatietojen perässä. Olen pitänyt taukoja ja sitten taas jatkanut. Olen menossa sivulla 39, mikä ei ole kauhean paljon, kun ottaa huomioon, että sivuja on 177 ja eniten korjausta vaativat kohdat ovat vielä edessäpäin. Aion edetä kässärin kanssa vielä tänään. Jos vauhtini olisi 40 sivua päivässä, en ehtisi hoitaa kässäriä loppuun viikonlopun ja vapaan maanantaini aikana. Ja kun edessä on niitä kohtia, joita pitää korjauskirjoittaa ja joihin pitää lisätä uusia yksityiskohtia, niin hommaa tosiaan on vielä. Onneksi on aikaakin. Tänään minulla ei ole ohjelmassa mitään, joten voin pitää taukoja ja jatkaa sitten taas vaikka iltamyöhään asti. Paitsi etten voi, koska nukuttaa hirveästi jo nyt, mutta noin niin kuin kuvaannollisesti.

Sitä paitsi. Ilmoitin aamulla ensi töikseni Volvon nimen kustannustoimittajalle. Se on nyt se kustannustoimittajan ehdotus, En ole 100% varma vieläkään, mutta tuolla mennään. Ja se on hyvä. Melkein tuntuu siltä, että liian hyvä pikku Volvolle. Ja sitten kun alan kirjoittaa seuraavaa kässäriä, niin muistuttakaa jo ensimmäisen version aikana, että sitä nimeä voisi alkaa miettiä sillä kertaa ihan ajoissa...

Tekee ihan hirveästi mieli nukkua päiväunet. Pelkään vaan, että jos nukun vielä tähän aikaan päivästä, niin en saa illalla unta. Takana on jo kaksi huonounista yötä ja haluan olla freesi Volvoa varten tänä viikonloppuna, joten päiväunien ottaminen nyt tuntuu aika riskipeliltä.

Hyvät, pahat ja rumat

Kun tulin kotiin toissailtana, kotona odotti postin tuoma tukeva kirjekuori ja sen sisällä kustannustoimittajan punakynäversio Volvosta. Korjaukset, joita ehdotetaan ja nyt ihan lausetasolla ja kieleen keskittyen ja pikkuvirheitä korjaten. Toissailtana vilkaisin punakynäversiota (oikeasti kustannustoimittaja on käyttänyt lyijykynää, mutta tuo sana punakynäversio on niin kuvaava) ja olin dundeellinen (oi ja voi, minun pikkuinen Volvoni jo tässä vaiheessa!). Eilen katsoin koko kässärin läpi. En keskittynyt yksittäisiin korjausehdotuksiin, vaan kävin kokonaisuuden läpi, jotta tietäisin, mitä minulla on edessä tänään. Huomasin, että monet kustannustoimittajan viilausehdotukset ovat sellaisia, että ensimmäinen ajatukseni on "hitto, miksi en tajunnut tuota itse". Etenkin silloin, jos on kyse turhien sanojen poistamisesta. Viime yön nukuin huonosti. Aamulla panikoin. Entä jos pilaan kaiken? Entä jos nimi, joka pitää päättää tänään, on väärä? Entä jos? Kymmeneen kertaan. Ja vielä uudestaan. Paniikki siitä, että teen jonkun kohtalokkaan, peruuttamattoman virheen.

Ja nyt. Totuuden hetki. Tunnelma on vähän kuin jostain vanhasta villin lännen elokuvasta: lännenkylän autio katu. Päähenkilö seisoo kadun päässä valmiina vetämään pistoolit vyöltä. Tuuli pyyhkii keltaista pölyä kadulta. On hiljaista. Mikään ei liiku. Hiljaisuus. Ja sitten.

Minulla: paperinen punakynäversio kässäristä. Hiljainen asunto. Harmaa päivä. Kuppi valkoista teetä. Tietokone, jonka ruudulla kässäri auki ensimmäiseltä sivulta. Totuuden hetki. Kuka vetää ensin?

tiistai 2. helmikuuta 2016

Ripustuksia

Appelsiinihimoni alkoi muutama viikko sitten ja jatkuu vaan. Tämänkään illan iltapalaa ei paljon tarvitse arvailla. Ainakin appelsiinia.

Tänä iltana olen ajatellut paljon Volvoa, monelta eri kantilta. Annan kustantamon nimiehdotuksen hautua vielä ja odottelen kustannustoimittajan postittamaa punakynäversiota kässäristä. Perjantaina ja maanantaina pidän vapaata: pitkä viikonloppu ja aikaa keskittyä käsikirjoituksen korjaamiseen.

Alan ehkä vähitellen ymmärtää, että minulla on kustannussopimus ja että Volvon käsikirjoituksesta ollaan leipomassa kirjaa. Kirjailijakuvat on otettu, nimeä mietitään ja minun pitää myös miettiä, mitä haluan kertoa itsestäni esittelyteksteissä. Kustantamohan ne kirjoittaa, mutta eivät he tiedä minusta kaikkea - tai oikeastaan kovinkaan paljon, joten pitää antaa vähän aineistoa, josta esittelyn saa kasaan.

Edelleen haluaisin lukea. Haluaisin niin paljon vapaata aikaa, että voisin lukea ne kirjat, jotka eivät huuda ja vaadi tulla luetuksi, vaan ovat tuossa lukemattomien pinossa niitä vähän hiljaisempia, mutta varmasti helmiä. Kun aika on kortilla, lukuvalinnat kuitenkin muuttuvat. Sitäpaitsi kirjahyllyssä ei ole tilaa. Uusille luetuille siis. En tiedä, mitä tekisin tuon tilanpuutteen suhteen, koska seuraava siirto taitaa olla uusi kirjahylly ja se taas vaatisi uuden kodin.

Tuntuu siltä kuin kaikki muuttuisi, vaikka kaikki ei muutu. Moni asia on muuttunut jo ja totuttelen niihin. Moni asia tulee muuttumaan. Vielä useampi pysyy paikallaan. Pyykit pitää ripustaa, aina. Se ei ainakaan muutu mihinkään.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Business as usual

Olen ollut tänään hiukkasen sietämätön. Ihan vain itsekseni. Toivottavasti. Olen vanuttanut ja käännellyt ja väännellyt ajatuksia, joiden asioille en voi yhtään mitään. Sellaisesta tulee huonolle tuulelle. Ja sitten on vielä Volvo. Tai siis sen nimi. Kyllä minä tiesin, että jos Volvo ei saisi olla Volvo loppuun asti, niin vaikeaahan siitä tulisi. Vaikeaa joo, mutta että näin mieltävaivaavaa ja tuskastuttavaa, sitä en ihan odottanut. Volvo vaan ei ole tunnistanut vielä mitään nimeä täysin omakseen ja sitä minä vähän nikottelenkin. Tänään sain kustannustoimittajalta ilmoituksen, että saan Volvon kommentoidun (punakynän kanssa luetun) version vielä tällä viikolla takaisin. Sain myös yhden uuden ehdotuksen Volvon nimeksi. Ehdotus on aika hyvä. Ehkä. Tai ainakin se aiheuttaa tunnistamisen tunteita minussa. Ihan mahdollinen nimiehdotus siis. Paitsi että se on nimenä ihan erilainen kuin Volvo ja se ei ole yhdestä sanasta koostuva nimi. Ja vaikka minä tunnistan sen merkityksen intuitiivisesti, niin tunnistaako kukaan muu? Ja onko se liian - en tiedä mitä "liian", mutta jotain? Ja nyt pitää sitten miettiä sitäkin, että jos minulla on supertylsä yhden sanan nimiehdotus ja mielenkiintoisempi usean sanan sisältävä nimiehdotus, niin hei haloo, järki käteen. No, kunhan kässärin punakynäversio tulee minulle, pääsen lukemaan Volvoa taas ja saan ehkä jonkun kuningasidean tai sitten tuo kustannustoimittajan ehdotus kirkastuu ja tajuaan, että se se on oltava. Saahan sitä ainakin aina toivoa?