May the Force be with you

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Kesä I

Kesäterveiset vedenpaisumuksesta, joka vihdoin ja viimein vaihtui kuivempaan säähän: tänään näkyy auringonlasku aikaisempien iltojen sadepilvimassojen sijaan. Vesiteemaan sopivasti luin Saara Henrikssonin Moby Dollin ja yllätyin positiivisesti. Lukekaa tekin! Järven rannalla sateisena yönä alkoi kummasti kuulostella valaan laulua myrskyn keskeltä ;).

Mustikoita, mansikoita, metsämansikoita. Sadetta, sadetta, sadetta. Eksynyt jäniksenpoikanen, korppeja. Tuulta ja tänä iltana ehkä tyventä. Hukkuneita viikonpäiviä (ai perjantai? tänään?). Ruokaa. Perinteistä kesää, siitä huolimatta, että matkalla ulkovessaan olen kaivannut snorkkelia. Kesäloma jatkuu, Rooibos kuittaa tältä osin.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Loman kynnyksellä

Iltataivas näyttää tänään siltä kuin se olisi unta. Kesäloma alkoi. Onko sekin unta? En ole tajunnut ihan vielä, että mitä ja miten ja ihanko totta ja kuinka ja voinko ja niinkö ja nytkö. Eilen kävin uudella antikvariaattireissulla, koska luin jo ostamistani lomakirjoista kaksi kolmesta, ennen kuin loma alkoi. Nyt lomaa varten on varattuna Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka edelliseltä reissulta ja uudelta reissulta Saara Henrikssonin Moby Doll ja Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani. Jos nuo eivät riitä, niin Valhe & viettelys -antologiakin löytyy. Viime yönä luin loppuun iki-ihanan Jyrki Vainosen Swiftin ovella. Se herätti ajatuksia ja oli taattua Vainosta. Sen lisäksi, että tykkään Vainosen kirjoista, fanitan häntä muutenkin. Olen kuullut muutaman kerran hänen puhuvan kirjoittamisesta ja ne puheet ns. osuvat ja uppoavat.

Tänään olen ajatellut pikkuisen kaikenlaista. Sitä, että mitä tunteita kirjoittamisen taustalla on (tietysti kirjoittamisesta saatavat kiksit, mutta myös hyväksytyksi tulemisen tarve - näköjään jotain jäi soimaan päässä Peuran Antaumuksella keskeneräinen -kirjasta, vaikken siihen ihastunutkaan). Kesälomalla eteen tulevaa parin kolmen päivän kirjoitussessiota, jolloin en aio tehdä mitään muuta (se tulee tarpeeseen). Ystäviä. Kuinka tärkeää on, että on niitäkin ihmisiä, joita ei välttämättä tapaa kovin usein, mutta joiden seurassa ei tosiaankaan tarvitse varoa sanojaan. Hölkkäämistäkin ajattelin, enemmän kuin mitä sitä tein. Ajattelin myös viileyttä. Sitä, kuinka hyvältä se tuntuu iholla. Ihmisiä, jotka olen tavannut viime kesänä ja tulen tänä kesänä tapaamaan uudestaan. Velvollisuuksia. Irrottamista. Tulevaisuutta. Kustannussopimusta (joka ei edelleenkään ole näpeissä edes hipomisetäisyydellä). Ja juuri nyt tuota halvatun moottoripyörää, joka on viritetty ja väritetty ja asuu kadullani ja kuulostaa karmealta karhulta ja joka säikytti minut ja nyt pulssi on korkealla pelkästä pelästyksestä.

Huomenna mansikoita ja herneitä ja muita värillisiä asioita. Loma. Hämmentävää.

ps. Teksti nro 1010, nollia ja ykkösiä.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Kirjan voima

En muista, että minua olisi koskaan aikaisemmin tultu hätistämään ulos vessasta hakkaamalla vaativasti kirjalla vessanoveen. Hetken läiskinnän jälkeen oven toiselta puolelta kuului pienen kummipoikani äidin ääni: "Anna Rooiboksen olla nyt rauhassa vessassa, ja sitten kun Rooibos tulee pois sieltä, niin voit pyytää, että lukisiko se sinulle vielä."

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Heinäkuun kymmenes (?)

Ei huvita kirjoittaa, kun kättä särkee. Tosi hyvä tekosyy. Ranne kasvattaa sarvea ja kiukkuaa pienestäkin vedosta. Töissä kuljen vasen käsi paljaana, oikeassa lämmitin kyynerpään yli ja ranteen ali vedettynä. Kaikkea tekee mieli: suolaa ja sokeria. Syön keksin ja rusinoita ja suolaa päälle ja vettä ja sitten tekee mieli lisää suolaa. En muista, milloin olisin ollut näin tukevassa salmiakkikoukussa. Olen pyristellyt irti jo pari viikkoa, tänään on ensimmäinen päivä ilman.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Niin

Eihän sitä koskaan voi tietää. Ehkä minä olen se, joka yrittää ja yrittää, aina vaan, eikä ylitä kynnystä. Niittäkin tarvitaan, niitä, jotka aina vain yrittävät, mutta eivät yllä. Niitä tarvitaan, jotta toiset voivat nousta ohi, osoittautua loistaviksi tavallisen hyvän sijaan. Ehkä minä olen se tavallisen hyvä. Ja samalla en kuitenkaan usko. Jos uskoisin, en voisi jatkaa yrittämistä. Tuntuu vain siltä, että - en tiedä. 20 vuotta hylsykirjeitä ja lausuntoja: aloitin nuorena. Nyt viimeisen vuoden ajan olen ollut hilkulla useampaan otteeseen. Eikä siltikään tärppää. Entä jos ei tärppää ikinä? Kyllä minä tiedän, että on ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan todella hyvin. Entä jos niin ei ajattele kukaan, jolla on todellista sananvaltaa? On se mahdollista. On ihan mahdollista, etten julkaise koskaan. Jotenkin tuntuu, että senkin suhteessa aika vähenee koko ajan. Ollaan jo näin pitkällä, eikä vieläkään mitään.

Tiedän, että on kirjailijoita, jotka eivät ole todellakaan saaneet sitä elämänsä ensimmäistä kässäriä julki. Tai jos ovat, niin sitä on edeltänyt armoton hylsykierre. Niin. Montako on sitten niitä, jotka eivät ole saaneet sitä neljättäkään kässäriä julki, mutta saavat viidennen, kuudennen tai kahdeksannen? Niinpä. On myös niitä, joiden käsikirjoitukseen tartutaan heti. Jos ei heti, niin muutaman viikon sisällä. Tuntuu, että niitä on aika paljon nykyään. Niitä, joille vastataan pian, jotka kirjoittavat uuden version ja sitten tulee sopimuksen vuoro. Eikä tähän kaikkeen mene vuosikausia. Ja samalla ne, jotka melkein kolkuttelevat julkaisukynnystä, melkein kolkuttelevat sitä. Vielä siinäkin vaiheessa, kun seuraavan sesongin kirjoista päätetään - ja sitä seuraavan - ja sitä seuraavan.

Kuvittelin. Kaikenlaista. Toisenlaista. Etten aina jurraisi siellä äärioikealla hitaiden kaistalla, taistelisi yrittäessäni saada ykkösen vaihdettua kakkoseksi. Vaihdelaatikko kirskuu ja kurahtelee, kytkin reistaa.

Minä kuvittelin niin monia asioita. Yksi kuvitelma oli kuitenkin se, johon oikeasti uskoin. Kuvittelin, että asiat etenevät. Etteivät ne seiso samoilla jalansijoillaan vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Että asiat tapahtuvat, eivätkä muumioidu paikoilleen. Niin.

Minun piti olla ajattelematta näitä asioita näin kesälomakaudella. Mistä nämä nyt tulivat kun kesäyökin on lämmin ja valoisa?

Huohottava heinäkuu

Nämä päivät on tehty kuumasta kiisselistä. En kirjoita mitään, mitä minun muka piti kirjoittaa, mutta jotain olen haronut kynällä paperille, raakatekstiä, tajunnanvirtaa, soopaa, assosiaatioketjuja. Olen ajatellut kirjoittamista myös. Ajatellut odottamista. Nyt ei odoteta, on heinäkuu, kesälomakausi. Miten odottamisesta otetaan lomaa? Milloin odotus puhkeaa ja räjähtää kipinöiksi? Toivottavasti mätäkuu ei pilaannuta sisältöä.

Juon mehua, syön jäätelöä, hikoilen. Ulkona on hahmoton valo, ollut melkein koko päivän, sellainen ettei tiedä, onko aurinko haalennut ja laajennut ja ohentunut ja peittääkö se pilvien takana koko taivaan, sillä niin joka puolelta tulee valo.

Tiedän, että tarvitsen lomaa. Mieli rupeaa käymään vasta sunnuntai-iltana, tai jos sitä aikaisemmin, niin ajatukset eivät ole tarpeeksi väkeviä nostaakseen kättä. Sitäpaitsi käsi on kipeä. Jokakesäinen riesa. Odotamme lomaa. Sitä, että aamuisin kolme sivua ja sillä pidetään sanat auki ja omatunto hiljaa ja valmiuksia yllä. Ensin päiviä, joina ei tarvitse ajatella muuta kuin samoja asioita, joita aina ajatellaan siellä järven rannalla. Sitten jotain ihan toisenlaista, merenranta ja valkoinen vanha talo ja pelkkää kirjoittamista ja sieltä lennähdys muualle, jossa maisemat ovat karuja ja kauniita. Ja kaiken edessä vielä ensi viikko toimistossa, jossa palelee, vaikka ulkona on suuren koiran kuumassa kidassa.

Ripustan pyykit ja syön lisää jäätelöä. Makaan lattialla tuulettimen edessä. Uneksin sumuisesti kaikesta siitä, mikä on periaatteessa vielä mahdollista.

torstai 5. heinäkuuta 2012

?

Joskus tulee tekstiä, josta en tiedä mitä se on. Tiedän, että se on hyvää ja väkevää ja tullut suoraan vanhasta kaivosta, se on kylmää ja kirkasta, mutta en tiedä mitä se on. Se vaatii lukijaa, tuntuu että tarvitsisin mentorin, joka kertoisi mitä se on, tai kanssakirjoittajan jonka kanssa kirjoitusmaratoneja, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä, puoli tuntia ja sitten luetaan ääneen ja sitten kirjoitetaan uudestaan. Ne tekstit maistuvat maalta ja mullalta ja happamilta puunlehtien jäänteiltä, vaativat tulla käytetyksi; päälläkävellyksi, nostatetuiksi. En tiedä mitä tekisin niillä. Ne ovat kuvia, assosiaation jalanjälkiä joissa lähdetään liikkeelle kädestä ja päädytään suolle; väsymyksestä ja päädytään armon kautta aromiin ja rommiin ja pakkassäähän. Kuvia ajatusten kuvista ja tarinanhenkosia siinä sisällä, paljastuksia ja aina joskus minä mietin, että jotain niistä pitäisi saada aikaan, että on sääli ja synti ja häpeä jos ne maatuvat, koska ne ovat niin maastatulleita.

Sukelluksia

Eilen kirjoitin kaksitoista sivua raakatekstiä huonossa asennossa sohvalla. Yritän tänään kirjoittaa sen puhtaaksi. Tänään kirjoitin hölkkälenkin jälkeen neljä sivua raakatekstiä, ihan silkkaa tajunnanvirtaa ja assosiaatioketjua, ei mitään järkeä. Uskon ihan oikeasti, että sekin on hyödyllistä, tai että juuri se on. Tuollaisessa tolkuttomassa (siis että ei ole tolkkua, ei järjen vaan käden toimintaa) raakatekstin suoltamisessa assosiaatiot saavat poukkoilla vapaasti ja ketjuuntua epäloogisesti ja minä löydän sanoja, joita voi sittenkin yhdistää toisiinsa, sanoja, jotka tuovat uusia sanoja mieleen ja sitovat tekstiä kielen tasolla, vaikka ajatus harhailee ties missä ja lopulta huomaan, että ne sitoivat myös ajatuksen, vaikka en tajunnut sitä heti. Ja sitten kun ääntä on avannut ja on rutiinia siihen, että sanojen voi antaa tulla syvältä, niin niitä tulee syvältä ja assosioiden myös sellaiseen tekstiin, jonka on tarkoitus olla jotain. Alitajunta kirjoittaa. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Se tekee ryhdille hyvää.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kirjan kannet koo koo koo

Eilen ja tänään ostoksia. Tänään kengät ja eilen kirjoja. Löysin loistavan antikvariaatin, jonka hyllyillä kirjoja oli säästeliäästi mutta laadulla. Tai ainakin sellaisia, mistä minä tykkään, joten pitkästä, pitkästä aikaa ostin antikvariaatista itselleni lukemista, kesä-sellaista. Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka on selkeä lomakirja ja lomalla ajattelin tarttua myös täysin tuntemattomaan suuruuteen (sivuja 496) eli Tim Wintonin romaaniin Maantiemusiikkia. Peuran Antaumuksella keskeneräinen on vielä hiukan verran kesken ja samoin hiukan verran kesken on Pilvi Pääkkösen Saako lähettää terveisiä? joka avaa aivoissa uusia yhteyksiä synapsien välille. Ja uudet kengät otetaan varmaan heti huomenna käyttöön.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Krhm

Tiedän, että olisi hyvä kirjoittaa. Pientä yleishermostuneisuutta, aikaansaamattomuutta, ärtyneisyyttä ja niin edelleen. Kirjoittaminen ei ainakaan pahentaisi tilannetta, varmaan tasapainottaisi vähän. En saa pakotettua itseäni kynän varteen. Vai saanko? Toivoa sopii, mutta en laittaisi rahojani likoon omasta puolestani.