May the Force be with you

perjantai 30. lokakuuta 2015

Sanon, että olen siivonnut

Irrottelen langanpäitä ja toisissa kohdissa solmin kudokseen uusia lankoja. Osan niistä päättelen, osa saa jäädä päättelemättä. Kääntelen työtä eri asentoihin, yritän löytää luontevia kohtia uusille langoille niin, että ne erottuvat edukseen, mutta eivät näytä jälkikäteen lisätyiltä. Ompelen pieniä pistoja ja kiristän kuteita, löysytän toisaalta. Etsin lankoja, joiden luulin olevan eri paikassa kuin mistä ne lopulta löydän, ja sellaisina, ettei niihin voi sitoa enää uutta rihmaa, koska tilaa ei ole.

Yritän ajatella niin etten ajattele liikaa. Yritän ajatella oikealla tavalla. Pehmeästi ja huomaamattomasti ennemmin kuin vaativasti ja nyrkki edellä. Yritän pitää ajatukset hellinä ja olla rakentamatta niiden ympärille portittomia aitoja. Yritän pitää ikkunat auki sinne suuntaan, missä ei ole pilviä.

Pakkaan pyykit kahteen suureen kassiin niin että joku muu saa pestä ne. Laitan tiskit likoamaan toista kertaa ja toivon, että tällä kertaa saan ne hoidettua. Istun lattialla ja yritän olla näkemättä kaikkea sitä, mikä pitäisipitäisipitäisi, aina vaan pitäisi. Pyyhin hihansuulla näppäimistölle sataneen pölyn pois ja sanon, että olen siivonnut. Selaan tiedostoa ja etsin paikan, johon voi kutoa hiukan lisää punaista väriä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Bussikyytiä

Eilen heräsin Roomassa, tänään Helsingissä. Kotiin on tullut syys ja kylmä ja ruska sillä välin kun olin täältä poissa. Tuuli on kylmä, eikä minulla ole hansikkaita tai pipoa. Eilen oli Rooma ja tänään on arki. Työpäivän jälkeen tein kana-vihanneskeittoa ja söin ja nyt kirjoitan. Arki tuntuu aika litistävältä. Jaksaisin kyllä nämä asiani, jos saisin tehdä niitä yksi kerrallaan, mutta tällaisina lomanjälkeisinä päivinä sekä työt että käsikirjoitus tuntuvat ruuhkabussilta, jossa ei yllä pitämään tangosta kiinni, vaan heilahtelee kaatumaisillaan bussin liikkeiden mukana, ja tuuskahtelee päin muita ihmisiä.

Jatkan kirjoittamista. Palanen kerrallaan.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Ei mikään yllätys

Nimittäin se, että olen taas kipeänä :(. Tämä syksy on ihan superkypsä sairastamisen suhteen. En ole ollut kuin muutaman viikon terveenä kesäloman jälkeen, enkä niitäkään peräkkäin. Ja nyt taas, tautia pukkaa. Toivottavasti saamani antibiootit julistavat minut pian terveeksi ja muut tropit pitävät minut jatkossakin terveenä. Pitäisi käydä töissä ja pitäisi kirjoittaa Volvo, mutta koska en ole sitä ihmislaatua, joka voi tehdä yhtään mitään järkevää kipeänä, niin sekä päivätyöt että kirjoittaminen kärsivät - ja hermot myös! Ärsyttää ja väsyttää. No, jospa tämä tästä. Jospa. Etten olisi sitten sairaana enää tänä vuonna enkä mielellään ensi vuonnakaan.

Eilen illalla sain sen verran aikaan, että luin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin loppuun. Itäranta on lempikirjailijoitani, Teemestarin kirja oli hieno ja niin on tämä uusinkin. Eniten ihalen Itärannan kieltä. Miten hän valitseekin sanat, jotka osuvat niin täydellisesti toisiinsa ja maaliin. Kateeksi käy. Sellaisella hyvällä tavalla.

Tänään lääkitsen itseäni vielä teellä ja Downton Abbeyllä. Toivottavasti olen huomenna tarpeeksi kunnossa kyetäkseni töihin ja muihin tavallisiin asioihin.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Aika

Haisen savulta. Olen polttanut risuja, kantoja ja juurakoita. Ihan kirjaimellisesti. En ole kirjoittanut viikonloppuna. Paitsi ehkä kolme sanaa. Toivon, että pääsen jatkamaan niillä Volvoa alkavalla viikolla. Huonolta näyttää, ajanhallinnan suhteen siis, mutta jospa jossain välissä. Tänä syksynä on aika paljon asioita päällekkäin ja Volvo on niistä tärkein, mutta koska arki kulkee ja mikään ei pysähdy, vaikka sainkin kustannussopimuksen, pitää ne muutkin asiat hoitaa. Mukana on kivoja juttuja ja neutraaleja juttuja ja yritän käyttää aikani niin, että kaikkeen riittää, mutta että Volvolle eniten.

Volvon seuraavan version pitäisi olla valmis marraskuun loppuun mennessä. Tällä kierroksella isompia asioita ja seuraavalla kierroksella kielempiä asioita. Sitten vielä tarpeellinen määrä lisäkierroksia. Ensi kesänä viimeiset viilaukset ja alkusyksystä Volvon pitäisi olla sitten jo kansissa. Jo? Vasta? Jo. Vasta. Riippuu siitä miten sen ottaa. Tällä hetkellä yritän olla ajattelematta mitään muuta kuin marraskuun lopun deadlinea. Ei niiden muiden deadlinejen ajattelemisesta mitään hyötyä ole tässä vaiheessa.

Ilmat kylmenevät ja kuivuvat niin sisällä kuin ulkonakin. Ajattelen kaikenlaista näinä päivinä. Aina välillä ajattelen sitä, miten onnellinen olen. Joinain päivinä pelästyn sen ajatuksen jälkeen ja pelkään, että onni otetaan pois, jos nautin siitä liikaa. Joinain päivinä en pelästy, vaan kehrään niin kuin pieni eläin auringonläikässä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Lillukoita

Maanantaina oli vapaapäivä ja kirjoitin. Aika vähän. Enimmäkseen luin Volvoa. Tänään tein lukukorjauksia tiedostoon. Kaikkea en saanut vielä käytyä läpi.

Olen saanut kustannustoimittajan kommentit Volvoon jo kolme viikkoa sitten. Olen alkanut kirjoittaa uutta versiota. Tässä kohtaa pitäisi katsoa rakennetta ja sisällön syventämistä tietyistä kohdista. En osaa. Teksti on lähellä ja sitä on vaikea analysoida. Tuttu amatööriolo valtaa alaa. Ja vaikka kirjoitan ja korjaan ja muutan, minusta tuntuu, että teen niin kovin vähän ja että muutokset eivät ole konkreettisia, ja että etenen etanan vauhdilla. Sekin on tuttu olo. Niinpä tänään tein lukukorjauksia tiedostoon. Olen deletoinut muutaman sivun edestä tavaraa, olen siirtänyt lukujen paikkoja, olen viilannut tekstin pintaa, vaikka päätin, etten viilaa nyt, koska se kierros tulee myöhemmin. En erityisesti nauti siitä, kun käsikirjoituksen korjausmerkinnät pitää siirtää paperilta tiedostoon. Se on tavallaan tylsää ja aivotonta hommaa ja sitten ei kuitenkaan - pitäisi katsoa jokainen korjaus tarkalla silmällä ja miettiä, ovatko ne tarpeen, ovatko ne tarpeeksi, olenko ajatellut oikein, kun olen suunnitellut korjauksia. Tavallaan homma on korjausten kopiointia paperilta tiedostoon ja tavallaan ei. En ole koskaan tykännyt tällaisesta hirveästi. Ei sillä, teen tämän ihan mielelläni, jotta Volvosta tulee parempi, mutta toivon, että ylihuomisen kirjoitusvapaapäivä tuottaa muutakin kuin lillukanvarsilta tuntuvia korjauksia.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Vaaleanpunaista keittoa

Menin töiden jälkeen kirjoituskahvilaan ja ilahduin tosi paljon siitä, että Volvo tuli taas. Olin kirjoituskahvilaan mennessä väsynyt ja tuntui siltä, että sekin on hyvä, jos saan kirjoitettua edes jotain raakatekstiä, ja että tuskin Volvoa. Siksi se olikin niin iloinen yllätys, että kun sain kirjoitettua hetken aikaa, se tuntui samalta kuin aina ja antoi energiaa. Helpotus.

Tämä ilta on ainoa takuuvarma kirjoitusilta tällä viikolla. Perjantai ehkä, mutta en tiedä vielä. Ensi viikolla minulla on kirjoitusvapaata maanantaina ja perjantaina. Toivottavasti ne auttavat ja pääsen eteenpäin.

Minulla on keitto kiehumassa. Tulossa kasvissosekeitto kurpitsasta ja muista sesongin vihanneksista ja juureksista. Laitoin myös yhden punajuuren. Taitaa tulla vaaleanpunaista soppaa. Kunhan olen syönyt, kirjoitan vähän lisää. Siirrän tiedostoon ainakin tuon, mitä kirjoitin töiden jälkeen kirjoituskahvilassa. Ei se ole mitään erityisen suurta, eikä erityisen pitkä pätkä, mutta täydentää viimeperjantaista työtä. Pienin askelin. Yritän olla ajattelematta, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Nyt on tämä työn alla ja sitten kun tästä on selvitty, niin seuraava asia. Kyllä se siitä.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Sävyjä

Ensin kirjoitan, sitten en kirjoita, sitten kirjoitan. Katu sytyttää lamppunsa ja ne ovat vaaleanpunaisia lumpeita, kelluvat alassuin lumpeiden peilikuvina. On kahdenlaista odotusta, sellaista joka tuntuu hyvältä ja sellaista joka ei tunnu.


Istun lattialla takapuoleni puuduksiin. On taas se, etten osaa kirjoittaa kirjoituspöydän ääressä. Ystävä kävi ja söimme herkkuja ja alkuiltapäivä on hyvä pienille juhlille, tai teettelylle, jota edeltää kuohuva juominen. On hyvä huomata, että on ystäviä, jotka pitävät puoliani silloinkin kun en itse tajua, että on jotain puoltapidettävää.

15.10. julkaistaan Emmi Itärannan uusi romaani. Aion ostaa sen heti ja lukea sen heti ja upota siihen heti. Sitä ennen luen enimmäkseen jotain muuta. Niin kuin Volvoa ja vähän Gail Carrigeria. Ehkä muutaman runon. Naistenlehtiä. Ja aion ajatella kaikilla väreillä ja paljon.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Volvon tomutusta ja kaappi, josta tullaan vielä joskus ulos

Vapaapäivä, kirjoituspäivä. Sinänsä huono juttu, koska flunssa ei ole vieläkään poissa ja vaikka tänä aamuna oli selvästi parempi olo kuin eilisaamuna, ei olo ole koko ajan kovin kaksinen. Juuri nyt kiinnostaa eniten päiväunet, eikä pyykin ripustaminen tai Volvo. Haluaisin vain ryömiä peiton alle ja nukkua.

Olen kirjoittanut Volvoa pitkästä aikaa. Ja muutakin, ihan puutaheinää raakatekstiä. Mutta Volvoa olen kirjoittanut ja ajatellut. Sain pari viikkoa sitten kustannustoimittajan kommentit, joiden perusteella pitäisi miettiä Volvon seuraava versio edellistä paremmaksi. Tähän asti olin antanut kommenttien muhia. Kävin ne läpi aina välillä, mutta en tehnyt asialle mitään, en edes ajatellut Volvoa. Olen huomannut jo aikaa sitten, että jos saan kunnollista palautetta tekstistä, teen aina näin. Luen palautteen, annan ajan kulua, luen palautteen, annan ajan kulua. Ja sitten vasta, kun palaute on muhinut aikansa, rupean hommiin. Tänään oli se päivä. Ihan vain siitä syystä, että tänään minulla on vapaapäivä ja jossain vaiheessahan hommiin pitää ruveta.

Vaikka en ole katsonutkaan Volvoa toukokuun lopun jälkeen, olen ihan yhtä suossa sen kanssa kuin aiemminkin, luulen. Olin ajatellut, että aika tekisi tehtävänsä ja etäisyys ja kun avaisin Volvon tiedoston, näkisin sen jotenkin etäämpää ja olisi helpompi nähdä, mikä mättää ja mikä ei. Ööö, joo ei. Melkein sanoisin, että kissinpissit. Okei, on siellä joitain kohtia, joista huomaan, että ne ovat turhia, pelkkää tilkettä ja täytettä, mutta muuten olen ihan yhtä kaulaani myöten Volvossa kuin aina ennenkin. Ei auta, pitää vain luottaa intuitioon (joka puhuu useimmiten ihan liian hennolla äänellä) ja kirjoittaa.

Olen miettinyt kirjoittamista paljon viime päivinä. Sitä, miten paljon olen tehnyt töitä tämän tilanteen eteen. Että vihdoin on kustannussopimus ja mitä kaikkea se on vaatinut. Aika kultaa muistot ja mikään määrä kirjoittamista ei tunnu enää liialliselta. No okei, Kreikkalaisten kanssa olisi voinut olla helpompaa, mutta kai minä tarvitsin ne nokkakolarilta tuntuvat hylsytkin. Vai tarvitsinko? Mihin niitä tarvittiin? En tiedä. Sen minä kuitenkin tiedän, että kaikkien niiden hylsyjen keskellä ja kaiken sen tylsääkin tylsemmän arkisen puurtamisen keskellä on ollut ihan hirveän iso ilo tästä blogista ja kanssabloggaajista ja lukijoista. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en tosiaankaan silloin vuosia sitten, kun aloitin bloggaamisen, olisi mitenkään uskonut, miten paljon tulen saamaan tästä. Pelkästään se, että olen voinut kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta myös kaikki te ihanat, jotka olette potkineet minuun tarmoa ja lohduttaneet hylsyjen kohdalla ja tsempanneet ja olleet vertaistukena. Kiitos! Ja kyllä, jatkan bloggaamista. En tule edes ihan vielä kaapista ulos sen suhteen, että mikä kustantamo ja kenen nimi kirjan kannessa sitten kun se ilmestyy. Vielä vähän aikaa nautiskelen tästä, että olen suurimmalle osalle lukijoista anonyymi ja kuka tahansa. Olen nimittäin huomannut, että ajatuksena se kaapista ulostulo on kaikkein hankalin siinä kokonaisuudessa, että se, mitä olen aina halunnut, toteutuu. Ei se, että joku ventovieras huomaa, että jaa, tuonniminen ihminen on kirjoittanut tuonnimisen kirjan, vaan se, että tutut (blogitutut, työkaverit, sukulaiset etc) tietävät sitten lopulta kuka olen ja mitä olen kirjoittanut.

Onneksi siihen on aikaa, ennen kuin pitää tulla ihan lopullisesti kaapista. Eikä sillä, haluan tulla, mutta kyllä se silti tuntuu nyt arveluttavalta. Asia, joka on kaksikymmentäviisi vuotta ollut yksityisasia, ei kohta olekaan sitä enää. Tiedän, ettei se merkitse kenellekään muulle kuin minulle itselleni yhtään mitään, eikä ole kovin big deal (suurinta osaa hyvänpäiväntutuista se ei taatusti kiinnosta pätkääkään), mutta minä olenkin minun pääni sisällä ja tämän pään sisällä kaapista ulostulo on uutta ja outoa.

Jaaha. Pitäisikö tehdä sitten jotain järkevää. Joko nukkua ne päiväunet tai jatkaa Volvon kanssa. Vaikuttaa vähän siltä.