Tällä kakkoskierroksella Päivi ja Tuntematon lukija saivat Volvo-postia esiluettavaksi ja sain perjantaina iloista meiliä Päiviltä, joka siis luki Volvon arvostelupalvelun ominaisuudessa.
Ja olipa ihana lukea palautteesta, että Päivi oli tykännyt Volvosta :). En ole ollut vähään aikaan niin huojentunut, koska pelkäsin, että olin työntänyt Volvoa tällä kirjoituskierroksella vahingossa kohti tyhjyyttä, mutta se pelko oli sitten turha. Huh! Yksi epävarmuus selätetty ja nyt osaan seisoa Volvon takana taas tomerammin, kun mieltä ei kalva pelko siitä, että olen sössinyt koko homman viimeisen puolen vuoden aikana. Kyllä kelpaa. Ja Päivin tekemät huomiot kässärin yksityiskohdista olivat osuvia - monta darlingia pääsi tappolistalle, sillä nyt minäkin näin, että vaikka darlingit olivat, no, darlingeja, niin myös ihan turhia käsikirjoituksen kannalta. Once again - miten noiden darlingien kanssa ei tuppaa ikinä oppimaan? Ja monta pikkuasiaa pitää korjata kässärin sisällöstä, esitellä tietyt asiat aiemmin ja tehdä tarkennuksia. Hyvä, että on lukijoita, jotka osoittavat ne ontuvat kohdat, kun itse en tosiaan näe niitä enää.
Alkaa olla toiveikas olo, että Volvosta vielä tulee jotain oikeaa. Katsotaan nyt, miten käy.
May the Force be with you
tiistai 26. toukokuuta 2015
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Syys
Tein tänään pitkän päivän töissä ja tänään en kirjoita iltasivuja tai raakatekstiä. Olisihan se ihanaa, mutta kun aivot lyövät tyhjää. Menen sänkyyn kirjan kanssa, Gail Carrigeria tai Vera Valaa. Kuuntelen miten sadepisarat napsuvat ikkunapelteihin ja tuuli humisee nurkissa ja ulkona on niin syksyä, niin syksyä. Edessä on neljän päivän vapaus. Ehkä pientä kirjoittamista. Ei mitään suureellista. Volvo on edelleen lukijoilla ja kirjoittamisessa houkuttaa tällä hetkellä se, ettei tarvitse kirjoittaa mitään asiallista, tärkeää tai hyvää. Voisin vain hahmotella, luonnostella, lauleskella. Ihan vain siksi, että se tuntuu hyvältä. Mutta tänään menen sänkyyn, vedän peiton leukaan asti ja leijun uneen niin kuin lehti kevyeen veteen.
tiistai 12. toukokuuta 2015
Tosia kliseitä
Näin tänään kirjoittajaystäviä. Kaikilla meillä on tilanteemme. Tekstit ovat melkein samoissa tilanteissa, tai lähellä sitä. On käsikirjoituksia viittä vaille valmistumassa, käsikirjoituksia, jotka lähtevät kustantajakierrokselle ensimmäistä tai toista kertaa. Käsikirjoituksia, joita, tai joiden osia, olemme lukeneet ristiin ja rastiin. Teki hyvää jutella. Teki hyvää nähdä ymmärtävät silmät siinä kohtaa kun nostin oman katseeni kesken puheeni ylös punaviinilasista. Teki hyvää tietää, että siinä oli joukko ihmisiä, jotka tietävät, miltä minusta tuntuu. Eikä kuitenkaan. Vaikka minulla on läheisiä kirjoittajaystäviä, en voi koskaan tuntea aivan kokonaan sitä tunnetta, että joku heistä kokisi kirjoittamisen samalla tavalla kuin minä, kokisi ne kirjoittamisen aiheuttamat tunteet samalla tavalla, tuntisi kirjoittamisesta kertomisen samalla tavalla - . Lopultakaan, edes niiden joukossa, joiden kanssa tunnen olevani läheisin kirjoittamisen suhteen, en ole koskaan kohdalla. Olen aina sivussa. Ja mietin, onko meillä kaikilla se sama olo. Kaikesta vertaistuesta, kaikesta kokemusten jakamisesta huolimatta, tunnemmeko me kaikki sen erillisyyden, sen pienen tunteen, jonka myötä tajuamme, ettemme koskaan löydä toista ihmistä, joka ajattelee kirjoittamisesta juuri samalla tavalla, joka kokee kirjoittamisen samalla tavalla kuin me itse. Onko läheisinkin ystävä siinä kohdassa järisyttävän kaukana? Onko paras mahdollisuus ymmärtää kirjoittamistani kuitenkin sellaisilla ihmisillä, jotka eivät kirjoita itse lainkaan? Onko etäisyys se, joka sitoo yhteen? Vai onko toinen kirjoittaja, joka melkein yltää siihen, mitä tarkoitan, kun puhun kirjoittamisesta, se, joka tajuaa parhaiten?
En tiedä. Koen usein kirjoittajajoukoissa erillisyyttä ja erilaisuutta. Onko se jokaisen kirjoittajan osa? Onko se erilaisuuden kokemus se, joka pitää meidät kirjoittamassa? Johtuuko juuri siitä erilaisuuden kokemuksesta niiden kaikkein ymmärtävimpienkin keskellä se, että yritämme kirjoittaa, yritämme tavoittaa toisen ihmisen täydellisesti? Jakaa oikeasti sen, minkä näemme? Onko kirjoittaminen vain keino ojentaa käsi toista ihmistä kohti?
En tiedä. Koen usein kirjoittajajoukoissa erillisyyttä ja erilaisuutta. Onko se jokaisen kirjoittajan osa? Onko se erilaisuuden kokemus se, joka pitää meidät kirjoittamassa? Johtuuko juuri siitä erilaisuuden kokemuksesta niiden kaikkein ymmärtävimpienkin keskellä se, että yritämme kirjoittaa, yritämme tavoittaa toisen ihmisen täydellisesti? Jakaa oikeasti sen, minkä näemme? Onko kirjoittaminen vain keino ojentaa käsi toista ihmistä kohti?
maanantai 11. toukokuuta 2015
Sekalaisaa
Volvo on lukijoilla. Tein töissä pitkän päivän ja sen jälkeiseen koomaan kirjoitin käsin neljä sivua raakatekstiä. Ei mitään järkevää, mutta oikein paikallaan juuri siksi. Nyt pitäisi alkaa ryömiä taas sänkyyn. Nukuttaa kyllä, ei siinä mitään, mutta tuntuu että jotain on jäänyt tekemättä tältä illalta. Lisää kirjoittamista, tai sitten lukemista. Ehkä pieni kävely ulkona. Ei tänään.
Pysyin viime viikolla ja viikonloppuna lujana, enkä ostanut yhtään uutta kirjaa. Mieli teki ja yksi oli jo kädessä, mutta pidin pintani. Lukemattomien pinot ovat ihan tarpeeksi korkeita ilman uusia ostojakin. Ei sillä, tekisi kyllä hyvää lukea nyt Volvo-tauolla mahdollisimman paljon. Olen vain vähän naatti, ja "oikeiden" kirjojen lukemiseksi pitäisi olla vähän vähemmän naatti. Ai että mitä ovat ei-oikeat-kirjat? No esimerkiksi niitä sataan kertaan luettuja Viisikoita, joita pystyn kyllä kahlaamaan läpi millaisessa koomassa tahansa. Mutta kun kirjapinossa odottaa Cormac McCarthyä ja Anita Brookneria ja Sami Hilvoa ja Jussi Valtosta, niin niihin verrattuna Viisikot nyt vaan ovat kertakaikkisen yksinkertaisia. Ja aivot tuntuvat tarvitsevan tällä hetkellä juurikin yksinkertaista luettavaa.
Pidän helatorstain jälkeisen perjantain vapaata. En ole ihan varma, mitä tekisin sillä. Ehkä luen. Ehkä kirjoitan raakatekstiä. Ehkä en tiedä. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa Volvon siksi aikaa kun se viipyy lukijoilla. Volvoa ei ole tekstitasolla. Se on olemassa vain keltaisena, toiveikkaana valona ja maisemana, joka onnistuu.
Pysyin viime viikolla ja viikonloppuna lujana, enkä ostanut yhtään uutta kirjaa. Mieli teki ja yksi oli jo kädessä, mutta pidin pintani. Lukemattomien pinot ovat ihan tarpeeksi korkeita ilman uusia ostojakin. Ei sillä, tekisi kyllä hyvää lukea nyt Volvo-tauolla mahdollisimman paljon. Olen vain vähän naatti, ja "oikeiden" kirjojen lukemiseksi pitäisi olla vähän vähemmän naatti. Ai että mitä ovat ei-oikeat-kirjat? No esimerkiksi niitä sataan kertaan luettuja Viisikoita, joita pystyn kyllä kahlaamaan läpi millaisessa koomassa tahansa. Mutta kun kirjapinossa odottaa Cormac McCarthyä ja Anita Brookneria ja Sami Hilvoa ja Jussi Valtosta, niin niihin verrattuna Viisikot nyt vaan ovat kertakaikkisen yksinkertaisia. Ja aivot tuntuvat tarvitsevan tällä hetkellä juurikin yksinkertaista luettavaa.
Pidän helatorstain jälkeisen perjantain vapaata. En ole ihan varma, mitä tekisin sillä. Ehkä luen. Ehkä kirjoitan raakatekstiä. Ehkä en tiedä. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa Volvon siksi aikaa kun se viipyy lukijoilla. Volvoa ei ole tekstitasolla. Se on olemassa vain keltaisena, toiveikkaana valona ja maisemana, joka onnistuu.
lauantai 2. toukokuuta 2015
Volvosta ja Viisikoista
Toukokuu. Sade napsuu ikkunalautoihin ja pilvet roikkuvat ihan samalla korkeudella kuin syyskuussakin. No, tämä sade tekee varmaan ihan hyvää luonnolle. Ja tekisi minullekin, jos menisin sekaan, mutta enpä mene.
Volvo on lähtenyt koelukijoille, joita on tällä kierroksella kaksi. Toiselle Volvo on ihan uusi tuttavuus ja toinen, Tuntematon lukija, luki Volvon jo kaksi versiota sitten. Kiva kuulla molempien kommentit - ja hyvä, että toisella on Volvo-historiaa ja toisella ei.
Minulla on monta kirjaa kesken, mutta tänään olen lukenut vain vanhoja Viisikoita. Jotkut päivät vain ovat Viisikko-päiviä ja sitä vastaan on turha potkiskella. Sohva, viltti, Viisikko retkellä ja hiukan jotain hyvää lukemista. Ripustan vain pyykit ensin.
Volvo on lähtenyt koelukijoille, joita on tällä kierroksella kaksi. Toiselle Volvo on ihan uusi tuttavuus ja toinen, Tuntematon lukija, luki Volvon jo kaksi versiota sitten. Kiva kuulla molempien kommentit - ja hyvä, että toisella on Volvo-historiaa ja toisella ei.
Minulla on monta kirjaa kesken, mutta tänään olen lukenut vain vanhoja Viisikoita. Jotkut päivät vain ovat Viisikko-päiviä ja sitä vastaan on turha potkiskella. Sohva, viltti, Viisikko retkellä ja hiukan jotain hyvää lukemista. Ripustan vain pyykit ensin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)