May the Force be with you

maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi 2012: not a happy end.

Nyt voin kertoa, miten kaikki oikeasti meni, koska enää sillä ei ole väliä. Ei tarvitse olla taikauskoinen ja siksi hiljaa. Siispä:

Sain alkusyksystä meiliä Kustantamo G:stä ja tapasin syyskuussa Kustantamo G:n kustannuspäällikön. Kävimme lounaalla, juttelimme Kreikkalaisten käsikirjoituksesta, jonka he olivat Kustantamo G:ssä lukeneet. Lounas poiki minulle listan niistä teksteistä, jotka kannattaisi jättää kokoelmasta pois. Näin tein, ja kirjoitin Kreikkalaiset uusksi syys-lokakuussa, poimin parhaat päältä (?) ja lisäsin muutaman novellin. Niin kuin olen kertonut teille aikaisemmin, sain Kustantamo G:stä syksyllä ilmoituksen, että he ovat yhteydessä vielä tämän vuoden puolella. Isot pisteet siitä, että näin kävi! Harvasta talosta ollaan yhteydessä silloin kun luvataan. Tänään sain sähköpostia. Ja mitä siinä sitten luki? Jonkun verran kaikenlaista, mutta ydin on helppo ja lyhyt: ei. Ei. Ei Kreikkalaisille. Kehottivat lähettämään tulevaisuudessa jonkun toisen käsikirjoituksen, mutta heidän osaltaan Kreikkalaiset on nyt loppuunkäsitelty.

Mitä tuohon sanoisi? Muuta kuin sen, että tästäkin suosta noustaan. Ehkä jopa nopeammin kuin edellisestä, koska nyt hylsystä on puolitoista tuntia ja olen jo suhteellisen kasassa. Myönnän, että vielä hetki sitten en ollut. En todellakaan. Nyt on vain lähinnä turta olo. Mitä uutta tässä muka oli? Siis siinä, ettei Kreikkalaiset kelpaa. Ei mitään uutta, joten mitä väliä, vaikka kävin taas lähempänä kuin koskaan ennen, sillä lopputulos on aina sama. Normihylsyt pystyn ohittamaan olankohautuksella, mutta nämä, joiden ympärillä ilma on ollut ensin tiheänään toivosta, nämä ovat pahoja. Ironia, sarkasmi ja kyynisyys tulevat onneksi apuun. En pidä niistä normaalisti kovinkaan paljon, mutta tällaisina hetkinä ne antavat etäisyyttä.

Päässä pyörii tietenkin sata ajatusta, jos niille antaa hetkenkään tilaa: "Enkö oikeasti koskaan julkaise? Olenko tosiaan näin surkea kirjoittaja? Eikö jo kannattaisi antaa periksi? Jos lopetan kirjoittamisen, mitä minulle jää? Miksi minä saan aina hylsyjä, ja niin monet muut kustannussopimuksia? Miksi en ikinä, ikinä onnistu? Enkö oikeasti ikinä onnistu? Kuinka paljon kestän tätä vielä?" Ja niin edelleen ja niin edelleen. Loputtomiin. Käännän volyymin pois päältä, sillä noita ääniä voi kuunnella myöhemminkin, sitten kun ei ole enää näin vereslihalla. Tällä hetkellä niistä ei ole mitään hyötyä.

Ja mitä tulee Kustantamo G:hen, niin älkää vetäkö mitään johtopäätöksiä sen nimestä. Minulla on tapana ristiä kustantamot siten, että kun lähetän kässärin kierrokselle, kirjoitan paperilapulle allekkain ne kustantamot, joihin kässäri on lähtenyt. Blogia varten merkitsen jokaisen kohdalle kirjaimen, A:sta eteenpäin. Eli mikä tahansa kirjain voi edustaa mitä tahansa kustantamoa. Ja kustantamoja merkitsevät kirjaimet yleensä vielä vaihtuvatkin kustantamokierrosten välillä. Jotta menisin itsekin mahdollisimman pahasti sekaisin.

Että tällainen vuosi. Eilen kerroin pääpiirteet tästä vuodesta, nyt tarina sai lopun.
Taidan ottaa päiväunet.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kronologinen järjestys

Jos muutkin, niin minäkin? Niin monet kertovat tässä vaiheessa, kuinka kuluva vuosi on sujunut (esimerkiksi Lumiomenan Katja, Kristiina Vuori tai vaikkapa Luen ja kirjoitan -blogin Paula) ja se jotenkin innoittaisi itseäkin tekemään taas välitilinpäätöstä. Mietin tuossa sohvalla loikoessani, että entä jos kasaisinkin tässä joutessani oikein kunnollisen koosteen siitä, mitä vuonna 2012 tapahtui. Sitten rupesin pohtimaan, että mitä siihen koosteeseen tulisi. Totesin, ettei koosteesta ainakaan kauhean pitkä (=kunnollinen) tule. Listasta tuli sitten tällainen:

Halvaannuttava hylsy tammikuussa.
Toinen hylsy melkein heti perään, jossa siinäkin valitettiin tyylistäni.
Keväistä taistelua tyylikriisin kanssa.
Kesän ihana kirjoituskurssi.
Yhden hengen kirjoitusleiri Hangossa.
Kreikkalaisten neljännen version kirjoittaminen syys-lokakuussa.
Odotus.

Väleihin on tietysti mahtunut kannustavia tapaamisia kanssakirjoittajien kanssa sekä yhtä sun toista siviilielämää, mutta tuossa ovat vuoden 2012 kulmat, ne joissa jotain lähti joko eri tai samaan suuntaan. Hyvinä asioina on erityisesti jäänyt mieleen tyylikriisin aikana saamani tuki, kesän kirjoituskurssi, joka poiki paitsi novellin, myös avaramman mielen. Ja siihen olen tyytyväinen, että pusersin kuukaudessa kasaan Kreikkalaisten uuden version, josta tuli hyvin erilainen kuin edelliset versiot.

Nyt sataa vettä. Pitäisi syödä, sillä moussaka on ollut uunissa jo tarpeeksi pitkään. Toivottavasti munakoiso on uinunut kermaiseksi möllöksi. Alunperin oli tarkoitus lähteä luistelemaan, mutta kun en omista märkäpukua. Inhoan talvista vesisadetta. Inhoan suojasäätä, joka nitkauttaa aikakoneena minut takaisin syksyyn. Nyt on melkein tammikuu, pitäisi olla pakkasta ja umpihankea, eikä vesipisaroiden lätkytystä. Ärh. No, ruoka auttaa. Ja se, että voin maata sohvalla ja lukea Lundbergin Jäätä, eikä tarvitse lähteä ulos.

lauantai 29. joulukuuta 2012

En tänäänkään

Olin ajatellut, että nämä välipäivät otan rennosti. Ei velvollisuuksia, ei aikatauluja. Tähän asti tuntuu onnistuneelta. Olin myös ajatellut, että ei kirjoittamista, vaan lomaa siitäkin. Se ei ole onnistunut, mutta ei haittaa. Olen istunut kolmena päivänä lähikahvilassa, juonut teetä ja hyrissyt hyvää oloa siellä ollessani. Ja kirjoittanut. Ihan mitä hyvänsä. Nautiskellut siitä, että kynä pysyy kädessä, eikä kirjoittamiseen liity mitään velvollisuutta. Siellä kahvilassa kirjoittaessani olen ollut kotona. Kotona olemisen tunne on ollut niin voimakas, että välillä silmät ovat huurustuneet.

Tänään kaupungin ylle on holahtanut jo kaksi kertaa äänetön, tiheä sumu. Aamulla se tuli ja meni hetkessä, iltapäiväinen taas roikkuu yhä kaupungin yllä. Kun tulin kahvilasta kotiin, tuntui kuin joku olisi käyttänyt kaupunkia karstana, niin tiheää ja villavaa oli talojen väleihin painunut sumu. Se roikkuu yhä matalalla, mutta ei ihan ihmisen tasalla. Hämmentävä talvisumu. Mereltä se kai tulee.

Tänään olen lauhkea ja lempeä kuin kesytetty eläin.

perjantai 28. joulukuuta 2012

En kirjoita blogiin tänään

Sanon vain varovasti ja ihan hiljaa, ohimennen, kuinka autuaan, autuaan autuasta on olla vapaalla. En ajattele, että vapaalla, koska siihen sisältyy ajatus vapaan loppumisesta, ajattelen vain, kuinka autuaan autuaan autuasta on olla. Olla. Olla rehellinen itselleen.

Luulin, etten jaksa lukea, että muiden sanat ovat liian painavia. Menen kuitenkin niiden mukana pappilaan. Käyn sängylle makaamaan tai sohvalle ja otan Jään käteen.

Olen hauras, kaikki on haurasta, oleminen on yksiöinen jää. Pitelen sitä varovasti. Yritän olla tässä enkä askeleen verran edellä, etten seiso yhtä aikaa kahdessa paikassa, sillä sitä tämä jää ei kestä. Itku on välillä lähellä ja uni.

Ajattelen Eeva Kilpeä, sitä kuinka hän kirjoitti, että

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihallen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi

perjantai 21. joulukuuta 2012

Taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun...

Siltä varalta, että pidän blogitaukoa jouluun asti (erittäin todennäköistä), huiskutan lomahyvästit kaikille uskollisille ja satunnaisille lukijoilleni ja toivotan teille kaunista, rauhallista, leppoisaa, rentouttavaa ja lämpöistä joulua.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Realistista proosaa

Juttelin ystäväni Hillokuningattaren kanssa tänään. Jaaritettiin ummet ja lammet ja puhuttiin myös kirjoittamisestani ja siitä, että missä vaiheessa kässäri on kustantamoissa ja niin edelleen. Pyörittelin myös ajatusta siitä, että kauankohan tässä vielä kestää, montako vuotta, ennen kuin olen valmis luovuttamaan Kreikkalaisten kanssa niin, että heitän ne romukoppaan, enkä yritäkään kohentaa niitä enää. Vielä ei ole se aika, mutta ehkä se aika tulee vielä. Ja että voihan se olla, ettei julkaiseminen onnistu seuraavallakaan kässärillä, eikä sitä seuraavalla. Ettei se vaan onnistu ikinä. Hillokuningatar vähän nikotteli, että kyllähän nyt, mutta sitten totesimme, että ei välttämättä. Mitään takeita ei ole, ei yhtään mitään. Sen jälkeen aloin nauraa ja totesin, että hiton hyvä, että lopputulos (siis se, että en koskaan onnistu julkaisemaan mitään) tiedetään vasta neljänkymmenen vuoden kuluttua. Että hyvä homma, ettei sitä tiedä näin etukäteen ;).

Enkä minä pyöri missään murheen alhossa tai ryve itsesäälissä tai manaile masentuneena. Tämä on vain näitä realismin hetkiä. Kun se vaan on fakta, että mitään takeita onnistumisesta ei ole. Ihan noin niin kuin puhtaasti ajateltuna. Se on sitten eri juttu, kun miettii, että miten siihen asiaan suhtautuu sitten joskus tulevaisuudessa, jos toteaa, että ei tullut takkia, ei liiviä eikä edes kintaita. Että hukkaan meni, enkä saanut sitä mitä halusin. Kun kuitenkin tähänastisessa elämässä aika moni tosi tärkeä asia on lopulta onnistunut kun on tarpeeksi sinnikkäästi yrittänyt. Ei toki kaikki, on muitakin ikuisuusprojekteja kuin julkaiseminen, mutta silti, monta sellaista asiaa on vuosien varrella ollut, että kun hakkaa päätä seinää vasten tarpeeksi kauan, niin kyllä se seinä siitä murenee.

No, koska näiden asioiden ajattelu ei varsinaisesti auta eikä muuta mitään, niin se näistä ajatuksista. Tämä on tosin ollut viime aikojen teema, mutta minkäs sille, aina välillä tulee näitä realismin aikoja. Eivätkä ne muuta mitään muuta kuin terästävät ehkä hetkellisesti tietoisuutta siitä, että voi käydä niinkin, ettei saa mitä haluaa.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Hyy

Inspiration usually comes during work rather than before it.
Madeleine L’Engle

Puoli tuntia raakatekstiä kirjastossa töiden ja sosiaalisen elämän välissä. Hieman takeltelevaa, mutta kirjoittamista silti. Ei hassumpaa.

Palelen. Hytisyttää pelkkä ajatuskin siitä, että kohta pitää ripustaa pyykit, koska kone huuhtelee ne kylmällä vedellä ja märät pyykit hyytävät sormia kun niitä ripustaa narulle. Muutenkin palelee. Epäilen, että joku ikävä tauti yrittää tehdä pesää. Olen vitamiinipöhnässä aamusta iltaan. C:tä, D:tä, multia, sinkkiä, öljykapseleita. Rooibosta join päivällä viisi kupillista, mustaa teetä yhden ja iltasella glögiä. Aion linnoittautua peiton alle, kunhan olen taistellut ne pyykit kuivumaan.

Valittaisin ajasta taas, jos sen valittaisi siitä aina. Sen puutteesta. Kirjoitusajan. Mietin myös sitä, mitä olen valmis tekemään. Mistä olen valmis luopumaan. Samalla tiedän, että suuret liikahdukset vaativat taustatuekseen tiedon siitä, ettei tämä kaikki ole turhaa hamaan vanhuuteen asti. Että saisin todisteen siitä, että pystyin julkaisemaan ainakin kerran. Sitten uskaltaisi yrittää aavistuksen verran toisella tavalla sitä toista kertaa.

Nenäni on kylmä. Kylmät hiiret juoksevat reisiä ja käsivarsia pitkin. Niiden varpaat ovat ohuet ja vilusta sinistyneet ja kulku kevyttä ja kankeaa. Niiden hitunaisessa turkissa on kuuraa vatsahaivenissa ja niiden viikset väpättävät.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Pimeää

Minä olen vähän niin kuin talvi. Mitä syvemmälle pimeään mennään, sitä enemmän minä haluaisin kääriytyä hiljaiseen elämään. Ei ole tarvetta puhua, eikä avata kaikkea. Yksinkertainen tuntuu kauneimmalta ja pimeä omalta pesältä. Enkä oikein ole valmis siihen, että ihan kohta päivät pitenevät, valossa on valkeat kulmat ja se vaatii kaikenlaista. Viime talvena oli sama: en saanut pimeistä päivistä kylliksi ollenkaan, vaan matkustin välipäiviksi kaamokseen ja olin innoissani siitä, että valoa oli niin vähän. Talvipäivänseisaustakin odotan. Se on jotenkin pesien pesä.

Minulla on sosiaalista elämää. On. Kalenteriin on merkitty. Ihan hyvä varmaan, koska muuten erakoituisin, niin paljon kuin se on mahdollista, kun on arkisin päivät töissä. En tiedä. Haluaisin rauhallisia, villavia päiviä. Kokonaisia päiviä. Jonoksi asti. Jotenkin tuntuu, että tammikuussa lisääntyvä valo vaatii olemaan tarmokas ja tekemään ja olemaan aktiivinen, mutta kun tarmo on aika vähissä, niin se tuntuu pelkästään väsyttävältä ajatukselta. Ehkä  valo tuo sitten sitä tarmoakin? Oletettavaa olisi.

Kirjoittelin aamusivuja. Uutta novellintekelettä varten on ajatuksia lihottamisesta (syöttöpossu), mutta en saa niistä kiinni. Ajatukset tuntuvat saippuoiduilta ja ne lipsuvat helposti käsistä. Ei sillä, on vaikea keskittyä mihinkään. Vaikea antaa raakatekstin olla raakatekstiä ja olla vaatimatta siltä mitään. Aina kun en kirjoita aktiivisesti, rupean olettamaan raakatekstiltä kaikenlaista ja sehän ei ole se juttu.

Keskittymiskyky on heikko. Etenkin, jos pitäisi keskittyä hetken siihen, ettei tarvitse suorittaa koko ajan. Askartelen joulutähtiä. Tai en enää. Lähti vähän lapasesta. Niitä on niin paljon, että niitä on liikaa, vaikka jakelen niitä ystävillekin. Tekisi hyvää hetken ajan vain olla. Ehkä kaivan tänä iltana piikkimattoni esille ja makaan sen päällä tekemättä mitään.

Ajatukset sipaisevat aina välillä Kreikkalaisiakin, ja sitä, että kustantamo G lupasi palata "jouluun mennessä" tai "joka tapauksessa tämän vuoden puolella". Jos olen onnekas, he ilmoittavat, että menee tammikuulle. Olisi kiva. Että ilmoittaisivat siis. Sellaisesta tulee aina hyvä mieli, että ilmoitetaan viivytyksistä. Jos eivät ilmoita, niin ottavat sitten yhteyttä kun on sen aika. Viime päivinä en ole tiennyt mitä mieltä olen Kreikkalaisista. Jossain vaiheessa tammikuussa tulee eteen se hetki, että tulostan viimeisimmän version ja luen sen läpi ensimmäistä kertaa sitten lokakuun. Pelkään vähän sitä hetkeä. Aika paljon.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Pää/tön/tös/täntä/lle

Minulla ei koske päätä käytännöllisesti katsoen ikinä (tiedän, onnekas minä) (toisaalta, juuri siksi, ettei koskaan ole päänsärkyä, niin kestän sitä ihan tosi huonosti). Siksipä tänään onkin erityisen raihnainen olo työviikon jäljiltä, kun päätä yrittää juimia. Niskat jumissa, sen tuntee, tuolta kallonpohjan läheltä. Huomenna aion harrastaa liikuntaa ja liikuttaa hartioita ja käsiä ja olkaniveliä ja selkärankaa ja rintarankaa ja kaikkea mahdollista, mitä kropasta löytyy.

Orastavasta päänsärystä huolimatta menin töiden jälkeen kahvilaan ja kirjoitin. Ajattelin kirjoittamista ja kirjoitin. Ei mitään kummoisempaa, mutta sanoja, joita kudoin toisiinsa. Sanoja, joita ajattelin ja sanoja, joita en ajatellut. Ohhoh. Se teki hyvää. Ja uusin novellintekeleeni on alkanut kummitella mielessäni - pitäisi lihottaa sitä, tehdä siitä oikea syöttöporsas. Pullea, maukas ja murea. Toivottavasti minulla on tänä viikonloppuna aikaa sille. Jos ei ole heti, niin viimeistään joululomalla. Sen kanssa minulla on suunnitelma. Olen alkanut pohtia, että jos saan siitä hyvän, niin voisinko liittää sen bonuksena Kreikkalaisiin ja tehdä Kustantamo F:ää varten ihan oman version Kreikkalaisista. Siis se talo, jonka hylsy sai minut ihan polvilleni viime tammikuussa. En tiedä. Katsotaan nyt. Tai sitten vain kirjoitan novellintekeleen kutakuinkin valmiiksi  ja laitan vähäksi aikaa naftaliiniin odottamaan sitä hetkeä, kun sille tulee tarvetta. Joka tapauksessa on kiva tunne, kun päähän poksahtelee pienen pieniä ajatuksia tai tunnelmia siitä, mitä haluan uuteen tekeleeseen lisätä. Vielä kun olisi aikaa ja energiaa tehdä se kaikki... No, sitä energiaa voi aina hankkia. Esimerkiksi menemällä nukkumaan perjantai-iltana aikaisemmin kuin yhtenäkään arki-iltana koko viikolla.

torstai 13. joulukuuta 2012

Sidos

Töitä. Ruokakaupasta sinappia (kaksi Dijonia, ettei pääse yllättäen loppumaan). Ruokakaupasta kaikkea muutakin, jonka muistin loppuneen. Sutiminen kotiin. Ruoka. Imurointi. Vessan pesu. Ja sitten, 20 minuuttia vessan pesun ja iltaglögille tulevan ystävän välissä: kirjoitin. Ei mitään maailmankirjallisuuden helmiä, mutta kuuletteko, miten syvä huokaus: kirjoitin. En tarvitsisi muuta. Sanat, joilla sitoa umpisolmuja ja rusetteja ja siansorkkia ja paalusolmuja ja vöitä ja lettinauhoja ja kohtaloita ja kengännauhoja ja lahjapaketteja ja kiristyssiteitä ja sanoja. Miksi ihminen ei saa tehdä sitä, mihin se on tarkoitettu? Enemmän? Siksi, että ihmisen pitäisi järjestää itselleen aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä, eikä kukaan tee sitä ihmisen puolesta. Ihminen harkitsee nyt, että mitä tekisi huomenna töiden jälkeen - liikuntaa vai kirjoittamista. Ruumis vai mieli? Ai että miksei molempia? Siksi, että jos liikun ensin ja sitten tietysti syön, olen sen jälkeen märkä rätti koomassa. Ja työviikko vaatii veronsa kuitenkin, on pakko myös antaa vain olla. Ja ostaa pari joululahjaa.

Olen miettinyt tänään hiukkasen sitä, että ehtiikö kustantamo G lähestyä minua ennen joulua. Ja että jos ei, niin sitten lähestyy joulun jälkeen, mikä on hyvä sekin. Olen vähän miettinyt sitä, että mitä mieltä Kreikkalaisista mahdetaan olla siellä. Olenko niiden mielestä pilannut kokoelmanraakileen syksyisillä muutoksillani vai missä mahdetaan mennä. En ole miettinyt näitä kieli vyön alla tai sydän kurkussa tai muuten paniikissa, olen vain pohtinut. Kaikki on kuitenkin mahdollista. Positiivinen palaute ja negatiivinen palaute. Ei voi tietää. Ehkä valitsen huomenna kirjoittamisen. Silläkin uhalla, että oikean lavan alla neulottaa ja juimii aina välillä. Jos vaikka menisin lauantaina aamupäivällä salille, mutta ensin kirjoittaisin huomenna itseni sileäksi.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Rooibos tekee kaikkea muuta paitsi kirjoittaa

Kävin kaupassa, ostin pari puuttuvaa joulukorttia ja sukkahousut ja säärystimet. Kävin ruokakaupassa. Laitoin pyykit koneeseen, tein ruuan uuniin, tiskailin aina välillä ja välillä luin Hesaria. Söin. Uhhuh. Maha on autuaallisen täynnä, vaikka taisin vielä eilen suunnitella paastoa jouluun asti. Oijoi. En vain voi sille mitään, että kun vihdoin pääsin tyydyttämään pitkään jatkuneen, melko omituisen himoni sianlihaan (...), niin tuo hapankaalipeiton alla uunissa sinapin kanssa päikkärit ottanut possu ja ne sen vieressä muhineet palsternakat - . Oijoi. Onneksi en voi lötkähtää laakereilleni tämän päälle, vaan pitää tiskata loppuun ja pyykit ripustaa (ihan kuin pesisin pyykkiä aina, siis ihan aina?) ja pientä raivausta voisi suorittaa. Ja sitten, sen jälkeen, pyhästi päätän ja lupaan: menen ajoissa nukkumaan.

Huomenna kirjoitan raakatekstiä edes ihan vähän. Ehkä tänään sängyssä pari iltasivua ennen sitä aikaista nukahtamista? Haluaisin.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Laulua ja unta

Tänään: perinteinen Kilven kuoron joulukonsertti takana. Sitä ennen söin ravintolassa mahani täyteen kaikkea hyvää (mätiä, kaloja, lihoja jne, ja vastoin tapojani jopa jälkkäriä) ja nyt ajattelen, että olisi ihan aiheellista paastota jouluun asti. Nukkuakin pitäisi. Ei ehkä ihan jouluun asti, vaikka mieli melkein tekisi. Hibernoida. No, koska ihmiset eivät näemmä vieläkään nuku talviunia (vaikka kroppa yrittääkin kerätä rasvavarantoja sitä varten), niin ei väkisin. Olin kyllä toisaalta ajatellut kirjoittaa pari sanaa raakatekstiä tänä iltana, mutta kello väittää, että pitäisi ryömiä kohti sänkyä, jos aion olla säälliseen aikaan työpaikalla huomenaamulla. Enkä minä muuta toivo kuin yhdeksän tunnin yöunia - onko se liikaa vaadittu? Ei kai, jos menee nukkumaan kymmeneltä. Mitä en tee ikinä koskaan.


Että tuota. Sänky. Unta. Ihan hiukkasen saatan (....) lukea kesken olevaa Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -romaania sänkylukemisena, vaikka fiksumpaa olisi tietysti käydä suorilta nukkumaan.

Tulisipa pian joulu ja joulun jälkeiset vapaapäivät. Istuisin kahviloissa kirjoittamassa, olisin ulkona, harrastaisin liikuntaa, lukisin joululahjakirjoja, antaisin aivojen kirjoittaa ja olisin vaan. Enkä yllä olevasta huolimatta nukkuisi pitkiä aamuja, vaan nousisin puoli yhdeksältä, jotta ehtisin kirjoittaa aamupäivisin. Ihan kuin se lomanen olisi pitkäkin - muutama päivä. Sekin tuntuu näin etukäteen pitkältä. On ikävä kirjoituselämää. Ehkä torstai-iltana? Ehkä perjantai-iltana? Ehkä ensi viikonloppunakin vähäsen? Ehkä sitä nukkumaanmenoa nyt?


maanantai 10. joulukuuta 2012

Metsäläinen

Matkasta on jäljellä epämuotoinen pyykkivuori. Loma oli ihana. Lunta ja tuulta ja kylmää ja saunaa ja nukkumista, jota ei näköjään saa ikinä tarpeeksi. Tänään tuntui kamalalta naamioitua sivistyneeksi - asialliset vaatteet puristivat ja kiristivät ja olisin jatkanut paljon mieluummin toppahousuissa, hiukset sähköisinä ja ilman ripsiväriä. No, en voi kyllä sanoa, että lopputulos olisi pienestä yrityksestä huolimatta ollut tänään kovin sivistynyt. Silmät ovat turvonneet (viima ja vieraat pölykannat, huonosti yöjunassa nukuttu yö) ja naama täynnä punaisia, kuivia läikkiä (pakkanen on piessyt atooppiset kohdat kiukkuisiksi). Ihmeen nopeasti sitä kyllä metsittyy, parissa päivässä jo.

Kirjoitusvihko oli mukana reissussa, mutta en avannutkaan sitä. Rentouttavaa.

Nyt on jotenkin kaikenlaista, mitä pitäisi/haluaisi/voisi tehdä. Pyykin ripustaminen. Silittäminen. Lukeminen. Aikainen nukkumaanmeno. Kodin raivaaminen. Teen keittäminen. Runon kirjoittaminen. Joulutähtien askarteleminen. Joulukorttien kirjoittaminen. Kukkien kasteleminen. Vanhojen pyykkien viikkaaminen. Tiskaaminen. Pistokkaan istuttaminen. Kirjoituspöydän siivoaminen. Laskun maksaminen. Hengittäminen. Paikoillaan istuminen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kättä ja kylmää kättä

Kävin hierojalla. Sain hirveästi sapiskaa. Johtuu kädestäni. Ei ole kuulemma mikään ihme, että vähän vaivaa, kyynärvarren lihakset kuulemma tuntuivat siltä, että ihme, ettei vaivaa enempää. Hieroja veteli käsivarteen lopuksi lämpögeeliä. Se haisee todella pahalta. Onneksi edessä on neljä päivää ilman konetta ja ilman töitä - käsi saa levätä.

Kun tulin kotiin, lehtien seasta livahti kirjekuori. Haa! Tämän kierroksen ensimmäinen hylsy! Ihan oikeasti, voisin varmaan lakata kiusaamasta Kustantamo C:tä, sillä en muista, että koskaan ikinä historiani aikana Kustantamo C olisi tykännyt käsikirjoituksistani niin paljon, että olisi tippunut muuta kuin vakiohylsy. Ovatkohan muutkin kustantamot aktiivisia lähiaikoina? Purkavat hylsyruuhkaa, jotta pääsevät aloittamaan ensi vuonna edes vähän puhtaammalta pöydältä? Siinä tapauksessa hylsyjä varmaan tippuu piakkoin lisää - jotkut talot eivät lähetä niitä joulunalusviikolle, siltä varalta, että ihmisparan joulu menisi piluiksi hylsystä. Minulla ei mene, joten antaa tulla vaan :). Ja sitäpaitsi odotan sitä Kustantamo G:stä luvattua kommenttia. Ennen joulua tai joulun jälkeen, mutta kumminkin.

Nyt pitää ruveta ja ryhtyä. Iloista itsenäisyyspäivää ja kivaa viikonloppua kaikille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Talvi

Jumalainen äkkitalvi. Kynttilä, kaksi kuppia teetä, aurinko hohtaa pilvien takana. Pyykit pitäisi ripustaa ja päivä on vasta puoli. En halua mitään niin kuin pysyä kotona, siis olla vapaalla päiviä ja päiväkausia: olisi kynä ja sana ja lumi ja pakkanen. Ihoa kipinöi kirjoittamisen tarve ja kaikki ne sanat, jotka kiehuvat ihon alla ja joille minulla ei ole aikaa niin paljon, että osaisin päästää ne ulos. Ikkunalaudoilla on kinokset, maisema on valkoinen ja harmaa ja sininen. Talvi tekee ihan kipeää, niin hyvä se on.

Miksi uudella lumella on tällainen vaikutus? Niin kuin tavallista useammat asiat olisivat mahdollisia, vaikka mikään ei ole muuttunut. Sitäpaitsi odotusta on helpompi olla ajattelematta, kun voi ajatella pakkasta ja lumen natinaa ja kaulaliinoja suun edessä. Tällä hetkellä en haluakaan ajatella odotusta: olen vaihteeksi taas pessimistinen, ja pelkään, että Kreikkalaiset maitojunaantuvat enemmän kuin pääsevät taas porrasta ylemmäs. Ja kuinka monta porrasta vielä on edessä? Onko niiden päässä jotain muuta kuin seinä? Stop. En ajattele. Ripustan ne pyykit ja menen lumeen.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Ei kahta ilman kolmatta

Minulla oli jo bloggauksen aihe mielessäni, mutta se taintui toisten sanojen alle. Ei minulla ole oikein nyt muitakaan sanoja, nekin taintuivat toisten sanojen alle. Ylellistä. Kaikki sanat, joilla yritän kuvata tätä sumuista tunnetta, ovat patetian lempilapsia ja tuhannesti naurettavia. Voiko kirjoittamisen tunteista kirjoittaa ilman, että on vaarassa lipsahtaa patetian puolelle? Tarvitseeko siitä kirjoittaa ilman, että olisi vaarassa lipsahataa patetiaan? Monet aidot asiat ovat pateettisia, jos niitä katselee siltä kantilta. Oli miten oli, minä olen pehmeä ja lämmin sisältäpäin. Ulkoa yhtä jännettä ja niveltä ja rasitettua lihasta. Väsyttää niin paljon, että sumu nousee silmiin asti.

Se bloggaus, joka minun piti kirjoittaa, olisi kertonut kahdesta minusta. Siitä, kuinka olen tänä syksynä törmännyt pariinkin otteeseen tilanteeseen, jossa joku on kertonut jollekin kolmannelle osapuolelle, että minä kirjoitan. En suosittele sitä kenellekään. Minä kerron omat asiani, jos kerron. Kirjoittaminen on minun yksityisasiani ja se lakkaa olemasta minun yksityisasiani vasta sitten kun julkaisen. Ja silloinkin voin kieltäytyä sanomasta siitä sanaakaan esimerkiksi työpaikalla. Minun ja työminun välillä kulkee raja, eikä sitä ylitetä. Me kasvamme eri pelloilla, olkoonkin että juuret ottavat vettä samasta ojasta. Tiedän kyllä, että joinain päivinä kirjoittavan minäni rajat laajenevat turhankin suuriksi. Silloin pahaa-aavistamattomat läheiset saavat osakseen rumia sanoja ja tiuskintaa kysyessään samaa asiaa kuin viikkoa aiemmin, jolloin saivat myös avoimen ja pilvettömän vastauksen. Kaikki riippuu kovin paljon siitä, millainen hetki on. Kirjoitanko. Ahistelenko. Stressaanko kirjoittamista. Siitä kärsii sitten lähipiiri, joille pahoittelen. Muille en pahoittele. Katsotaan, joudunko joustamaan tästä ja milloin. Joissain ympyröissä yksityisasiat pysyvät kuitenkin yksityisasioina, ihan sama mitä tapahtuu.

Mutta takaisin asiaan. Tähän pilveen, joka täyttää minut. Sanoihin. Jatkan niistä heti kun on aikaa ja jaksan. Sillä aikaa ne liekkuvat kehdossa ja kasvavat.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kaksihaarainen

Viimeviikkoisen raakatekstipätkän puhtaaksikirjoittamista. Se tuntui hyvältä. Sitten tuli katkos, piti ruveta järjestämään lomaa itsenäisyyspäivälle. Onneksi onnistui. Nyt haluaisin palata tekstin pariin, mutta kello on jo nukkumaanmenoaika. Vihaan tätä ajattomuutta. Toisaalta hyvä hetki ottaa tauko huomiseen asti, kun homma on kesken ja tiedän, mistä jatkan. Mutta. Muttamuttamutta.

Eilinen kakku maistuu piparitaikinalta. Hyvää siis. Lempirooibostakin oli kupissa. Nyt on vähän hajaantunut olo: kirjoittaminen - matkan buukkaus - nukkumaanmeno - unohtuneet velvollisuudet - nukutus - sanojen kutsu. Enkä minä voi olla huoleton ja valita sitä vaihtoehtoa, että kirjoitan yötä myöten, koska tarvitsen unta. En ole sitä tyyppiä, joka selviää vähillä yöunilla ja on teräkunnossa seuraavanakin päivänä. Minä tarvitsen unet ja unet tarvitsevat minut. Minä tarvitsen unet, jotta pystyn huomenna johonkin. Kirjoittamiseenkin.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Taikinaa

Minä leivoin! En ikinä leivo. Siis koskaan. Sen huomasi jo siitä, että leivinjauhe (joka löytyi maustelaatikon takareunasta) oli kohdannut paremmat aikansa jo ennen 11/2011. Hyvin toimi. Tai ainakin kelvollisesti. Korppujauhojakaan ei ollut. Muistan nähneeni niitä viimeksi kaapissani kun asuin ihan toisessa kaupungissa ja opiskelin. Korppujauhoista on siis vähintään 10 vuotta. Reseptiäkään en seurannut kovin tarkasti (reseptit ovat yksi syy siihen, miksi leivon niin harvoin: on tylsää kun joutuu noudattamaan reseptiä - ruuanlaitossa se ei ole niin nuukaa meneekö maustetta ½tl vai 2tl ja korvaanko aineksen toisella, mutta leipominen on niuhottamista), mutta ainakin ulkoisesti leipomukseni muistuttaa taatelikakkua. Tai oikeasti se on taateli-maustekakkua, mutta eiväthän ne mausteet mihinkään näy, tuoksuvat vain. Ja toivottavasti maistuvat. Mausteet eivät sentään olleet ylivuotisia, ne ostin tänään kaupasta.

Suuri uroteko takana siis. Ja kuten tavallista näin sunnuntai-iltaisin, sanoja tulisi. Tai ne parveilevat tuolla jossain ihan lähellä. Vielä ne eivät tule kunnolla ulos, hiukan kitsaasti vain, mutta tunnen ne. Kiukuttaa, ettei minulla ole huomenna vielä vapaata. Sunnuntain jälkeen pitäisi olla sellainen maanantai, että voi päästää sanat paperille. Ei ole. Sanoja melkein on, se tuntuu samalta kuin aivastus, joka ei tule. Ne haluavat ulos, mutta ovat vielä vähän nahattomia.

Perjantai-iltana ja eilen en ehtinyt missään vaiheessa avata konetta. Koneettomuus on tehnyt hyvää oikealle kädelle, mutta tunnen kyllä vieläkin, ettei se ole kunnossa. Särkyvoidetta ja kylmägeeliä taas tänä iltana.

Haluan kirjoittaa. Voi luoja miten haluan kirjoittaa. Haluan päiviä joina minun ei tarvitse katsoa kelloa ja laskeskella minuutteja. Haluan päiviä jotka tuntuvat joululomalta - sillä sellaiselta tuntuu, kun voi olla kokonaisen päivän kotona ja kahviloissa ja vain kirjoittaa. Polttaa kynttilää aamusta asti ja tutustua siihen, mitä paperille tulee.

torstai 22. marraskuuta 2012

K

Kurpitsakeittoa. Kipeää käpälää. Kuntosalia. Kirjoitusajatuksia. Kirjoitussuunnitelmia. Kenties kirjoittamaan kauas kotoa keväämmällä. Kunpa. Kunpa kukkisin kaunista kieltä, keittäisin kattilallisen kirjoja. Kirjoituskylpyjä. Kunpa. Kunpa kynnyksellä kylmä kiillottaisi kivikadut. Käsi kiukuttelee, kylmävoide kipristää, kurpitsa kuumenee. Kalliita kehräyksiä. Kerron kaiken kunhan kasvan. Kirjoittaminen kotina kaikki kevyttä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Se aika vuodesta

Olen kaivanut kaikki kädenlämmittimeni (rännystimet, kuten joku minulle joskus sanoi) naftaliinista. Eivät ne kaikki siellä olleet, mutta nyt ne loputkin on kaivettu esille. Kaikki ne villaiset, angoraiset ja paksut. Puuvilla on heikoille. Tai sitten juuri toisin päin. Seuraavaksi menen nukkumaan. Sitä ennen hieron hiirikäden ensin särkygeelillä ja sitten kylmägeelillä. Sitten käärylöidään päälle tuorekelmua ja sujutetaan kädenlämmitin päälle ja nukutaan. Se aika vuodesta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Rooibos kirjoitti

Töiden jälkeen menin vakikuppilaan kirjoittamaan. Ei oikein irronnut. Kirjoittelin mitä kirjoittelin, raaktekstiä, diipadaapaa, helppoja sanoja. Kyllähän niitä tuli siis, mutta suorittaja-minä olisi halunnut, että olisi tullut jotain hienoa ja ylevää... Krhm. Totesin siinä sitten, että hiiteen suorittaja-minä, ja mietin hetken, että millä harjoituksella jatkaisin raakatekstin tuottamista. Valitsin sitten sen helpomman (taitaa olla goldbergiläinen harjoitus): ala kirjoittaa sanalla "muistan" ja aina kun tökkää, kirjoita uudestaan sana "muistan" ja jatka siitä. Tosin tänään minä aloitin pätkäni sanoilla "hän muistaa", kun halusin kirjoittaa kolmatta persoonaa. Ja sitten kirjoitin. Ensin yhden ja sitten toisen pätkän. Silkkaa raakatekstiä, mutta ehkä jotain siementä mukana. Ehkä henkilöhahmo, joka pitää kirjoittaa pulleaksi jossain välissä. Katsotaan. Pääasia oli se, että kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, enkä lähtenyt ensimmäisen vartin jälkeen kotiin päiväunille, niin kuin olisi tehnyt mieli. Kirjoitin paitsi raakatekstiä, myös itseäni. Itseäni paperille ja itselleni ääriviivoja ja itselleni turvaverkkoa arjen keskelle. Kun tulin kotiin, olin kirjoituspöllyssä. Muistin, miltä kirjoittaminen tuntuu. Ihanalta.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lupa/us

 A knowledge of the path cannot be substituted for putting one foot in front of the other.
M.C.Richards
Huomenna menen kirjoittamaan töiden jälkeen.  Seuraavaksi menen nukkumaan, että jaksan kirjoittaa huomenna. Polku. Tie tai joki, ihan sama.

Sillä
Do your practice and all is coming.
Sri K. Pattabhi Jois

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Erotus

Väsynyt ja jotenkin raollaan. Ulos pääsee livahtamaan sanoja, joiden ei muka ollut tarkoitus tulla ja joita ei ole kutsuttu. Raakateksti tuntuu siltä kuin vahingossa lukitsematta jääneen oven takaa tulisi jotain, mitä en tiennyt sinne säilöneeni. Juuri tässä vaiheessa, kun viikonloppu kääntyy iltaan, minun oveni alkavat ripsahdella raolleen. Huomenaamulla kun herätyskello soi, ne läimähtävät äänekkäästi kiinni ja jättävät minut pimeään. Viikonloput ovat ihan liian lyhyitä.

Puiden oksista iskeytyy katuvalojen kanssa sarvien muotoisia varjoja ikkunaan. Sarvet sälähtelevät rikki ja muuttuvat toisiksi, sillä ulkona tuulee ja minun ikkunassani on eläimiä ja sarvien taistelu itseään vasten ihan käsivarrenkantaman päässä.

Erot ovat suuria.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Ilta

Holiday-elokuva. Lasi punkkua. Pientä naposteltavaa. Nenässä uunista tulviva tuoksu. Possupataa koko legioonalle. Sian lapaa, valkoisia jättipapuja, sipulia, palsternakkaa, porkkanaa, mausteita ja kaksi chorizo-tuoremakkaraa. Tuoksu on ihan järjettömän hyvä. Se kiemurtelee uunista nenääni niin kuin tuoksut tekevät. Vesi kielellä. Possupadan pelkkä tuoksu ja tuo punkkulasillinen - täydellinen yhdistelmä.

Luin loppuun Vieras kartanossa. Riipivä kirja. En ihmettele, että sai Blogistanian Vuoden paras käännöskirja 2011 -palkinnon. Lukekaa. Mutta jos olette pelkureita, niin älkää lukeko ainakaan silloin, kun olette yksin isossa talossa ;).

Kaupunki on kirkas tänä iltana.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tämä

Sumutihrua. Hengitän sen ulos ja sisään. Laineet lyövät laitoihin, mutta eivät yllä ytimeen asti. Käsien sisälle on sidottu painoja, jänteisiin ja luihin ja lihassäikeisiin. Ne painavat kädet pitkiksi ja ohuiksi, venyttävät ne lattiaan asti ja siitä läpi. Voiko kasvaa alaspäin? Minun käteni kasvavat. Helisytän ääntä kurkkuni pohjalla, mutta en päästä sitä ulos. Minulle kerrotaan koirasta ja kaikesta. Minulta puuttuu heijastin. Tällä päivällä olisi pitänyt olla pelastusliivi yllään, sillä kukaan ei jaksa polkea vettä kovin kauaa. Olisi ehkä ollut tarpeen kirjoittaa vähän tai sitten tarvitsen vain pimeän peiton ja unen narinan korvien päälle. Ehkä olisin tarvinnut sanojen ovia.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Sanoja

Ihan vähän aikaa sitten kaikkialla vouhkattiin siitä avokadopastasta - "kohublogipasta" se taisi olla jonkun iltapäivälehden sivuilla. Minä vähän ihmettelin. Onhan sitä avokadoa laitettu pastaan maailman sivu. Ei tietysti tasan samalla reseptillä, mutta on kuitenkin. Niin kuin tänään: pastaa, avokadoa, kylmäsavulohta. Lämminsavulohi olisi ollut vähemmän suolaista, mutta se ei tarttunut kaupassa käteen. Nyt maha on täynnä ja vettä kuluu. Huomenaamulla näytän taatusti ihan siltä, että olen syönyt kylmäsavulohta tänä iltana.

Ennen pastansyöntiä kävin lähikuppilassa kirjoittamassa. Pitkästä aikaa. Sekä ylipäätään kirjoittamista että kirjoittamista lähikuppilassa. Se oli ihanaa. Tietysti myös vähän kankeaa ja rutinoitumatonta, mutta myös luontevaa ja oikean tuntuista. Kuvia vilahteli päässä, harmi ettei kynä ole yhtä nopea. Kun lähdin, olo oli levännyt. Tästä se taas alkaa ja hyvä niin, oikein hyvä.

Kun kirjoittaa, on helppo olla optimistinen - mahdollisuuksia on miljoonia ja ne kaikki ovat houkuttelevia.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Luettua

Luin viikonloppuna J.S.Meresmaan Mifongin perinnön ja täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Se kotimainen fantasia, mitä olen lukenut (nuorten tai aikuisten) on kärsinyt aina samasta vaivasta: ohuudesta. Se tulee ilmi sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Usein jään kaipaamaan sitä, että fantasiamaailmasta kerrottaisiin vähän enemmän. Usein kotimainen fantasia jättää maailmansa minun makuuni liian ohueksi - niin kuin ei olisi viitsitty rakentaa kokonaista, uskottavaa maailmaa. Ja sitten kun sitä ei ole jaksettu rakentaa, niin lopputulos ei ole yleensä hyvä (siis minun mielestäni). Tykkään fantasiasta, joka on rikasta. Kirja saa olla paksu, oikea tiiliskivi, jos se on perusteltu sillä, että on kuvattu kirjan maailmaa niin hyvin ja perusteellisesti, että se on elävä. Sellaiset fantasiakirjat ärsyttävät, joissa on juoni, mutta se onkin sitten kaikki. Mifongin perintöä lukiessa oli kuitenkin sellainen olo, että J.S.Meresmaa tietää luomastaan maailmasta enemmän kuin kertoo kirjan sivuilla, ja se tekee tarinasta uskottavan, maailmasta kokonaisen ja auttaa lukijaa sukeltamaan tarinaan. Ja kuten sanoin, tämä on jossain määrin epäsuomalaista, harmi vain. En tietysti ole mikään kotimaisen fantasian supertuntija, mutta näin niinkuin oman kokemuksen perusteella.

En kylläkään olisi pannut pahakseni sitä, että kirjassa olisi kerrottu vielä lisää sen maailmasta: yhteiskuntarakenteesta, luonnosta jne, mutta tämä on toive, ei valitus! Lisäksi minua miellytti se, ettei kaikkea oltu kuitenkaan selitetty (esim. eläimiä tai kasveja tms), vaan iso osa asioista oli annettu lukijalle itsestäänselvyyksinä. Se on minusta ensimmäinen edellytys hyvälle fantasialle; en halua lukea oudon eläinlajin kohdalla siitä, kuinka "se oli vähän elefantin näköinen, mutta kärsän tilalla oli angry birds -tyylinen nokka ja takajalat olivat paljon lyhyemmät kuin etujalat ja rakenne muistutti Toyota Priusta", sillä ilmiöiden vertailu meidän maailmamme ilmiöihin osoittaa sen, että kertoja on ulkopuolinen kertomastaan maailmasta ja siinä kohtaa minulta katoaa mielenkiinto. Mutta tätä ongelmaa Mifongin perinnössä ei siis ollut.

Äksöniä kirjassa riitti, välillä jopa kaksin käsin: olisin jaksanut lukea jossain kohtaa rauhallisempaakin kuvailua, vaikka se olisikin vaatinut muutaman sivun tai kokonaisen luvun mittaista taukoa toimintaan. Lopun tapahtumat olivat myös hiukan äkillisiä, mutta en anna siitäkään isoa miinusta. Jään sen sijaan odottelemaan seuraavaa Mifonkia - etenkin kun (nyt tulee spoilausta, varokaa!) haluan, että pääpari pääsee vähän läheisempään kontaktiin keskenään. Toivottavasti pääsee, sillä jos yhdessäololle tulee koko ajan jotain esteitä, niin minua voi alkaa turhauttaa ;). Jään odottamaan.

Mitäs muuta olen tehnyt kuin lukenut Mifongin perinnön? Käynyt uimassa Saimaassa (kyllä, oli ihan järjettömän kylmää), saunonut, saunonut ja saunonut, syönyt, sukuloinut, laittanut ruokaa ja ostanut uudet sukset. Ei hullumpi viikonloppu. Se on kyllä pieni ongelma, että olen herännyt tänään varttia yli kuusi, ja ikävä kyllä se ei sovi ruumiinrakenteelleni, joten tänään on varmaan aikainen nukkumaanmeno edessä. Ei se toisaalta haittaa: voin lukea sängyssä Salla Simukan Toisaallaa. Ja huomenna menen töiden jälkeen kahvilaan kirjoittamaan raakatekstiä. Ihana ajatus. Ihan ihana lupaus. Tuskin maltan odottaa.

torstai 8. marraskuuta 2012

Virhe

Törmäsin tänään sattumalta kadulla kirjoitustuttuun, jonka kanssa ehdittiin vaihtaa korttelin matkalla kuulumisia. Hän on lukenut Kreikkalaiset, joten oli helppo referoida muutaman viime kuukauden tapahtumat kirjoittamisen suhteen, kun ei tarvinnut aloittaa alusta, että "novellikokoelma on tekeillä". Vaihdettiin muutama sana siis. Hän kommentoi sitä, mitä kerroin Kreikkalaisista, ja ihan fiksusti ja kivasti kommentoikin, mutta sanoi yhden lauseen, joka alkoi elää päässäni omaa elämäänsä. Ja nyt ihan yhtäkkiä, ihan hervoton epävarmuus. Entä jos olen tehnyt kaiken ihan väärin? Entä jos Kreikkalaiset on nyt liian vähän ja liian kapea ja ihan huono? Entä jos tässä menee nyt mahdollisuus kustannussopimukseen, koska olen tehnyt Kreikkalaisista vääränlaisen paketin? Miksi en laittanut Alfaa mukaan? Entä jos uusi versio on Virhe? Entä jos vain taannun kehittymisen sijasta? Ja niin edelleen, loputtomiin. Voi jestas.

Jestas. Taidan mennä hammaspesulle ja sitten sänkyyn lukemaan Mifongin perintöä. Jospa se vie minut mukanaan johonkin kauas ja muualle ja pois näistä epäilyksistä ja sitten sen jälkeen tulee uni, joka on syvä ja villava kuin lampaan vatsa.

Ei mitään järkevää sanottavaa, joten sanon sitten sekalaisia solkkuja

Eilen: Luin sängyssä. Tänään: Sen ilmeisen lisäksi kävin harrastamassa liikuntaa ja söin ja nyt mietin pakkuuksia viikonloppureissua varten ja odotan pyykkikoneen loppulinkousta, että pääsisin ripustamaan pyykit. Joku (?) söi kaikki vähät lakuni loppuun, mikä aiheuttaa pientä kiemurtelua; haluaisin lisää. Ei ole. Lakutta siis. Auttaisiko mandariini? Tuskin, mutta saahan sitä kokeilla.

Sanat alkavat kutitella käsivartta, pitäisi päästä kynää pitkin ulos. Kun lähdin töistä, mieleen tuli joku herkullinen lause. En muista enää, mikä se oli. Jumpan pukuhuoneessa tuli toinen houkutteleva lause mieleen. En muista enää sitäkään.

Päässä soi laulu, jota en haluaisi sinne. En haluaisi kuunnella mitään muutakaan sen peitoksi, joten yritän olla kuulematta. Huomenna menen aamiaistapaamiseen, haluaisin jo sinne, jos vain olisin nukkunut jo.

Ajatukset poukkoilevat, mikä on helposti todistettavissa lukemalla ylläoleva sekä jatko. Keikuttelen itseäni satulaistuimellani eestaas. Keittiössä on hirvittävä tiskivuori, mutta koska en ole tehnyt sille mitään viikkoon, saattaa hyvinkin olla, etten tee sille mitään tänäänkään. Juu, olisi mukava tulla viikonlopun vietosta kotiin, jossa odottaisi siisti tiskipöytä, mutta se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tistkata, ja kun se ei yhtään huvita juuri nyt (Rooibos pakoilee kotitöitä, osa 319).

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Haukottelua

Molemmat olkavarteni kipinöivät. Vasen siksi, että lihakseen pistettiin neula ja neulan kautta minuun tuupattiin kausi-infuenssarokotetta. Oikea siksi, että olin hierojalla ja totesimme, että koska vasemmassa on rokotetta, oikea olkavarsi saa vasemmankin hieronta-annoksen. Milloin teiltä on viimeksi hierottu käsivarren lihaksia kunnolla? Niinpä. Niin-pä. Että se tekee hyvää, mutta että se myös sattuu.

Kotimatkalla kävin kirjastossa. Ensimmäiseksi luin Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan. Suomalaista steampunkia, jee! Erinomainen kirja, suosittelen kaikille yli- ja ali-ikäisille. Jatkoa odotellessa. Ja lukemisjatkoa odotellessa, sillä nyt ongelmana on vain se, että mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Enorantaa vai J.S.Meresmaan Mifonkia vai Simukkaa. Hmm.

Viikonloppuna ostamani Humantool on ihana. Kirjoituspöydän korkeutta pitäisi tosin rukata. En ole jaksanut. En ole jaksanut paljon muutakaan. En esimerkiksi tiskata. Vireys- ja rentoustila on ollut parempikin. Kun seuraavan kerran aion suorittaa hervottoman ja stressaavan kirjoitusrutistuksen töiden ohella iltaisin, muistuttakaa minua siitä, ettei se ole hyväksi ihmisparalle. Että kirjoittamista varten pitää ottaa vapaata, eikä yrittää tiristää kaikkea työpäivien jälkeen, sillä voi helposti käydä niin, että tulee tiristäneeksi vähän liikaakin. Harkitsen tässä juuri sitä, että pesisin hampaat ja valikoisin kirjan tuosta kirjastokasastani ja sitten menisin sänkyyn. Kuulostaa muuten hyvältä suunnitelmalta, mutta ongelmana on se, että väsyttää niin kovin, etten ole ihan varma, tuleeko lukemisesta mitään.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Sade

Sateinen ja harmaa ilta kaikin puolin. Väsyttää. Tulin kotiin kun satoi, eikä minulla ollut taaskaan sateenvarjoa. En koskaan muista sontikkaa, enkä edes välitä niistä. "Kiitos, mutta en käytä", on tavallisin vastaukseni sateenvarjoihin. Tänään(kin) kiedoin huivin sekä pään että kaulan ympäri. Venäläismummo-look. Joku ystävällinen ystävä joskus kutsui sitä Grace Kelly-lookiksi. Mummo tai Grace Kelly, joka tapauksessa satoi ja oli pimeää ja märkä asfaltti imi kaiken valon, jota katulampuista tihkui.

Kun ajattelen Kreikkalaisia ja sitä, että Kustantamo G on sanonut palaavansa asiaan, tuntuu koko kuvio ihan absurdilta. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että joskus voisi tulla hyviä uutisia. Hyviä uutisia? Tähän kohtaan? Joskus kirjoittaminen tuntuu mustalta, märältä asfaltilta, joka imee itseensä kaiken, mitä minulla on antaa. Ehkä valo heijastuu siitä hiukkasen, jos asfaltilla on vesilätäköitä, mutta se heijastus on vähäistä ja valo on lähtöisin katulamppujen keinotekoisesta valosta, eikä edes kuun kalpeasta lyhdystä. Ei tietenkään, koska ei kuu näy tällaisina iltoina. Siellä se jossain on, mutta pilvien takana niin ettei se näy tähän.

En minä mitenkään maani myynyt ole. En ollenkaan. Se nyt vaan on fakta, että ulkona ei noussut päivä tänään lainkaan ja että sade valuu mustia katuja pitkin viemäreihin. Niin tapahtuu, eikä sille voi mitään. Niin kuin en voi sillekään, tuleeko Kreikkalaisista jotain. Sitä vain kirjoittaa ja toivoo, että päivä nousee, tai että sade lankeaa nurmikolle, josta se voi imeytyä maahan, eikä niin, että vesi juoksee mustaa katua pitkin sadevesikaivojen syövereihin.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Tunnelma

Olen lukenut Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania erinäisinä vuorokaudenaikoina. Kirja on vielä kesken, mutta en voi lukea sitä enää tänään. Sitä pitäisi lukea aamupäivällä ja nyt ei ole aamupäivä. Nyt on ilta, enkä halua viettää ensi yötä lukien Otavan värikuvakasviota. Juu, olen ihan hirveä pelkuri ja Watersin kirjassa kasvatetaan pahaenteistä jännitettä niin taitavasti, että en voi lukea sitä enää iltaisin. Jouduin nimittäin männä yönä lukemaan värikuvakasviota aika pitkään ennen kuin aivot lakkasivat kuvittelemasta omiaan ja pystyin rauhoittumaan nukkumista varten. Sitäpaitsi pieni ulkoilureissuni vei minut tänään ihan liian watersmaisiin maisemiin (kuten kuvista näkyy) ja minun on vaikea päästä kirjan tunnelmasta irti.




Sen lisäksi, että olen lukenut Vieras kartanossa -kirjaa, olen myös ihaillut uutta leluani. Tai ei se ole mikään lelu, se on "satulaistuin" eli Humantool, jonka ostin lauantaina SkiExpo-messuilta. Minulla on vahva tunne, että Humantool nostaa kirjoituspöytäni ergonomian ihan uudelle tasolle. Ensin pitäisi vaan nostaa kirjoituspöytää, jotta se olisi sopivalla tasolla Humantooliin verrattuna. En tiedä olenko kertonut, mutta minulla on työtuolina puinen keittiötuoli, joka on mummini kotitalosta. Tuoli on ihana, mutta onhan se nyt ihan selvä, että kun istuu paljon koneen ääressä, niin siinä ei auta sympaattisinkaan tuoli, koska ihmistä ei ole luotu viettämään kaikkea hereilläoloaikaansa koneen ääressä. No, Humantool tekee mummin kotitalon vanhasta keittiötuolista satulatuolin sukulaisen ja pitää selän liikkeessä ja ryhdin kohdallaan. Ei ollenkaan huono asia. Kunhan olen päässyt käyttämään Humantooliani ihan tositoimissa vähän pitempään, niin palaan aiheeseen uudestaan.


torstai 1. marraskuuta 2012

Lukemista ja sivupolkuja

Lipsahti. Ostin tänään lukemista, Sarah Watersin Vieras kartanossa. Se ei ollut se lipsahdus. Se oli, että vahingossa ja epähuomiossa varasin kasan kirjoja kirjastosta. Tuskin maltan odottaa :). Joukossa on mm Siiri Enorantaa, Salla Simukkaa, Magdalena Haita ja J.S.Meresmaata :). Tuskin tosiaankaan maltan odottaa :).

Huomenna on perjantai. Nyt on kylmä ja väsyttää. Olen saanut kustantamo G:stä tiedon, että ovat yhteydessä Kreikkalaisten tiimoilta vielä tämän vuoden puolella. Minä odotan. Se onnistuu jo rutiinilla, omalla painollaan. Siis en odota. En aktiivisesti. Aika kuluu ilmankin. Enkä odota liikoja. Kaikilla on aina kiire. Voi olla, että menee ensi vuoden puolelle, eihän sitä koskaan tiedä.

Se, mitä kirjoittamisessa oppii, on se, että aktiiviseen odottamiseen ei kannata tipahtaa. Siihen, että ajatukset kiertävät vain odotettavan asian ympärillä. Aina ei ole helppoa olla odottamatta. Nyt on. Aikaa tuntuu olevan loputtomasti edessäpäin, joten mitä turhia. Sitäpaitsi aktiivinen odottaminen vie hirveästi aikaa ja energiaa. Aktiivinen odottaminen tarkoittaa "sitten kun" -elämää, ja pitkän päälle sellainen on hukattua aikaa.

The days are long enough for those who use them.
Leonardo da Vinci

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kuu taivaalla

Amateurs look for inspiration; the rest of us just get up and go to work.
Chuck Close

Tänään maitohappo on syönyt lihaksia ja vesi on valunut otsaa pitkin. Kuu oli noussut kun tulin kotiin, se oli suuri ja melkein pyöreä. Tuli mieleen myrskyn ja tulvan alle joutunut New York. Miltä siellä näyttää kuu tänään.

Ei yhtään huvittanut liikkua tänään ja liikuin silti. Hengästyin ja hikosin ja ähelsin. Ei tunnu vielä pahalta, mutta huomenna lihakset alkavat pikku hiljaa kuroutua kasaan solmuiksi ja solmukimpuiksi.

Tänä syksynä olen saanut kaksi neulomusta valmiiksi. Olen neulonut yhtä jalkaa Kreikkalaisten nelosversion kanssa. Eilentoissapäivänä lopetin sen toisen neulomuksen. Haluaisin askarrella isoja pulleita paperitähtiä. Haluaisin kaivaa märkää maata lapiolla, vatsalihakset kireänä vyönä.

Kuu ei näy kirjoituspöydälleni. Kaupunki näkyy. Kirjoitin eilen raakatekstiä vihkoon. Ehkä kirjoitan tänäänkin. Ihan ilman vaatimuksia, ilman mitään projektia, ilman tarkoitusta, ilman lopputulosta. Ehkä kirjoitan tänään. Jos tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, niin en kirjoita.

Olen yhtä aikaa kevyt ja raskas. Tyhjä sanoista ja täynnä niitä. Asennoituminen on vieläkin vähän vajaata ja väkinäistä. Yritän huomenna päästä kirjakauppaan tai kirjastoon tai molempiin. Nyt on hyvä hetki ottaa sanoja sisään niin kuin tulvavettä. Tuleekohan kuu näkyviin kaupungin takaa vielä tänään?

tiistai 30. lokakuuta 2012

Post scribens edelleen

Tekisi mieli selata blogin aikaisempia vuosia läpi, että onko tämä ollut aina tälläistä. Kärsin vieläkin post scribens syndromesta ja se tuntuu olevan paha sellainen. Haluaisin eletyn elämän varmistuksen, että tilanne normalisoituu jossain vaiheessa... Tai siis joo, normalisoituu tietenkin, mutta voisiko normalisoitua aika pian? Siitä on nyt reilu viikko kun lähetin Kreikkalaisten nelosversion eteenpäin. Yhä edelleen ihmettelen, että tämäkö on minun elämäni ja mikä tästä tekikään jotenkin erikoisen. Mitä näillä illoilla on tarkoitus tehdä? Jotain sellaista, millä on merkitystä? Kun siis jos en kirjoita, niin jotain muuta ilmeisesti? Vaikuttaa siltä, että pitää alkaa kirjoittaa taas, mutta kun en ole vielä oikein ihan jaksamistilassa. Kädet ovat painavat ja kynä lipsahtelee lattialle. Ainakin henkisesti.

Olen yrittänyt harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisesti. Olen lukenut, mutta juuri nyt minulla ei ole mitään tarpeeksi viihdyttävää käden ulottuvilla. Tähän tarvittaisiin Diana Wynne Jonesia tai jotain muuta taattua lanu-laatua, tai sitten jotain kepeää mutta ei liian aivotonta. Tai sitten kunnon viihdyttävää ja koukuttavaa fantasiaa tai spefiä. Hmm. Pitääköhän lähteä huomenna kirjakauppaan, kun on palkkapäiväkin... Sitäpaitsi minulla oli jossain vaiheessa palkkapäiväkirja-periaate, josta olen lipsunut pahasti. Ehkä menenkin huomenna kirjakauppaan ja ostan itselleni jotain kivaa lukemista. Kirjastokaan ei olisi huono vaihtoehto.

Kepeän lukemisen puutteessa olen lukenut Miten kirjani ovat syntyneet 5:sta. Mielenkiintoisia kirjoituksia kirjoittamisesta. Luulen, että tuohon kirjaan tulee palattua vielä myöhemminkin.

Ihan aivotonta ja tylsistynyttä menoa. Kertokaa kiltit, miten tästä post scribensistä pääsee eroon?

maanantai 29. lokakuuta 2012

Talviaika

Sytyttäisin kynttilät, katsoisin pimeää. Antaisin kukille vettä, silittäisin vaatteita, neuloisin kaulaliinaa. Katselisin kirjan sivuja, niillä on valkoisella pohjalla mustia merkkejä. Kuorisin mandariinin ja söisin sen. Silittäessäni kuulisin kun joku laulaa. Olisin jalat huopatöppösissä lämmin ja toiveikas tämän illan, nukkuisin lumiset pellot ja eläimet kämmenten alla: ponit, kauriit ja koirat. Olisin kevyt ja vakaa, hyräilisin ja nukkuisin ripset poskilla niin kuin nukutaan.


lauantai 27. lokakuuta 2012

Pakollinen kirjamessuraportti

Blogit ovat pullollaan kirjamessuja näinä päivinä ja koska minäkin hankkiuduin paikalle oikein kahtena päivänä, niin kannan korteni kekoon tai neulaseni muurahaispesään.

Ennen messuja ajattelin ihan vilpittömästi, että minulla ei ole tarvetta ostaa sieltä yhtään kirjaa. Monena vuonna olen jättänyt ostokset kokonaan tekemättä messuilla, joten ei tuo ihan katteeton ajatus ollut. Tai siis... Tein kyllä hyötyostoksenkin: kirjalahja jouluksi kummipojalle, mutta mukaan tarttui muutakin. Niin kuin esimerkiksi Henry David Thoreaun Walden. Elämää metsässä. Muistan kuolanneeni kirjaa kaksi vuotta sitten joulun alla ja nyt sitten sain sen. Uudempi tuttavuus sen sijaan oli Robert Louis Stevensonin Kirjoittamisen taito, joka vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Thoreaun kirja on julkaistu alunperin 1852 ja Stevensonin kirjoitukset on julkaistu alun perin 1880-luvun kieppeillä. Vanhaa kamaa, siis. Vähän uudempaa ostoskantaa edustaa Alan Bennettin Epätavallinen lukija (2007), jota ehdin jo eilen aloittaa ja olen hyvin tyytyväinen tähänastiseen.

Kirjalöydöt olivat tietysti kivoja, ja oli vielä hauskempaa törmätä kavereihin ja tuttuihin messuilla ja hengailla heidän kanssaan, mutta kaikkein kivointa oli tavata tänään livenä ihana Vera Vala. Veran ympärillä oli kuhinaa, mutta onnistuin varastamaan hänet pariksi minuutiksi muilta ja vaihtamaan muutaman sanan. On aina yhtä hassua esittäytyä uudelle ihmiselle että "hei vaan, minä olen Rooibos". Vaikka se on bloginimi, niin harvemmin sitä tulee kuitenkaan blogin ulkopuolella käytettyä itse. Vera oli ihana ja säteilevä ja lämmin - ihan sellainen kuin olin ajatellutkin.

Tänään on ollut ihana, aurinkoinen pakkaspäivä. Toivottavasti sama jatkuu huomenna. Ja ehkä joku päivä ensi viikolla otan kirjoitusvihon mukaan, jaksan töiden jälkeen kahvilaan ja kirjoitan itseni taas kotiin.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Haaste ja vastaus

Sain tunnustuksen Markelta, kiitos siitä :)! Pitäisi kertoa itsestään kahdeksan ennenkertomatonta asiaa, mikä tuottanee minulle hiukkasen ongelmia, koska luulen, että olen lörpötellyt blogissani itsestäni jo kaiken, mitä voin paljastamatta henkilöyttäni :D.

Katsotaanpas sitten. Kahdeksan asiaa.
1. Olenkohan kertonut ikääni ikinä? Olen 36-vuotias.
2. Olen sahannut poron selkärangan kattilaan sopiviksi paloiksi käsisahalla.
3. Kun muutin nykyiseen asuntooni, pesukoneeni oli liian suuri uuteen vessaani. Ystäväni Hillokuningatar ja hänen miehensä vaihtoivat pesukonetta päittäin minun kanssani. Minä sain pienemmän päältätäytettävän, he suuremman sivultatäytettävän. Sittemmin Hillokuningatar ja hänen miehensä luopuivat pesukoneesta muuton yhteydessä ja se on nyt eräällä toisella ystäväpariskunnalla.
4. Olen kuopus.
5. En usko horoskooppeihin. Horoskooppini on härkä. Kaikki sanovat, että se pätee minuun erinomaisen täydellisesti.
6. Inhoan suomalaisia siidereitä, siis GoldenCapia ja Fizziä. Britti- ja irkkusiiderit ovat parhaita, hyvänä kakkosena tulevat ranskalaiset.
7. Olen harrastanut lapsena balettia.
8. Olin opiskeluaikoina vaihdossa kaupungissa nimeltä Aberystwyth. Atlantin rannalla asuminen jätti jälkensä vannoutuneeseen järvi-ihmiseen.



Tunnustuksen lisäksi Marke on ahkeroinut kommenttiboksissani ja kysyi, että miten päädyin siihen, että Kreikkalaisista tuli nimenomaan novelleja. Totuushan on se, että ei pitänyt tulla novelleja, ei todellakaan. Vuonna 2007 minulla oli Idea ja olin juuri jäämässä ensimmäiselle kirjoitusvirkavapaalleni. Kahdeksan syksyistä viikkoa omaa aikaa kirjoittamiselle. Ihan mahtavaa. Kirjoittamisen lisäksi päätin alkaa kirjoittaa blogia nimeltä Virkavapaa ja niin tein, ja virkavapaan loputtua aloitin tämän blogin. Mutta asiaan. Virkavapaa alkoi. Minä aloin kirjoittaa. Eri tavalla kuin ennen, raakatekstiä suoltaen. Sitäpaitsi minulla oli se Idea. Romaani-idea. Kirjoitin suurta läpimurtoromaaniani ihan liekeissä kunnes 40 sivun jälkeen totesin, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa aiheesta. Että se oli vähän niinkuin siinä. Krhm. Muutaman päivän haahuilin onnettomana ja synkeänä. Sitten päätin jatkaa kirjoittamista, tuli mitä tuli. Ja tulihan sitä, nimittäin novelleja.

Kreikkalaiset syntyivät siis tosiaankin ihan vahingossa ja siksi, että romaani-ideani ei ollut ihan niin kestävä kuin olin alun perin luullut. Romaaniyrityksestä tuli sittemmin novelli Alfa, joka jakautui myöhemmin kahtia Alfaksi ja Betaksi ja monien vaiheiden ja hammasten kiristyksen jälkeen kumpikaan ei ole tällä hetkellä mukana Kreikkalaisten viimeisimmässä versiossa. Romaanikässäristä tuli novellikokoelmakässäri. Muistan, kuinka kirjoitin Kreikkalaisia vuonna 2007 ja tunsin, että niissä oli jotain erilaista, jotain parempaa ja tukevampaa kuin missään aikaisemmassa romaanikässärissäni (joita olen ehtinyt väsätä kolme kappaletta ennen Kreikkalaisia). Sellaista luottoa en ole koskaan tuntenut mitään kässäriäni kohtaan. Toivon vain kovasti, ettei luottamus ollut turhaa. Mutta joo - Kreikkalaisista tuli novelleja.

torstai 25. lokakuuta 2012

Valo

Tänään ajattelin kirjoittamista. Se oli leveää horisonttia ja paljoa valoa, kuulasta ja kylmänväristä ja kevyttä. Se oli helppoa nousemista siitä kohtaa, missä ei ole portaita. Hopeaa ja veden väriä ja ylöspäin aukeavaa tilaa kädenkantaman päässä.

Nyt ajattelen kirjoittamista. Se on suorakulmainen valkoinen alue, ympärillä väsyneitä värejä ja yön mustaa vaikka ei ole vielä yö. Se on jäykkää venymistä ja kankean käden nostamista.  Jotain, minkä alla maataan niin kuin lettu pannulla. En tiedä. Ajatusten keveys meni mahaan kun söin keitettyä perunaa ja kylmäsavulohisössöä. Tiskit. Imurointi jää viikonloppuun. Blogin nimi voisi olla "Rooibos välttelee siivoamista". Tänään oli ensimmäinen kylmä aamu. Lupasivat huomiselle samaa. Minä pidän kylmästä ja lumesta. Minä pidän siitä, kun on kevyttä ja kirkasta ja avonaista, mutta en siitä, etten voi käyttää niitä hetkiä hyväkseni millään tavalla.

Minun pienet Kreikkalaiseni.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Sisällötön

Tänään taas liikuntaharrasteita (au, ne reidet!) ja sitten ruoka ja Hesari ja sitten - niin, mitä sitten? Luin blogeja, pyörittelen vähän ajatuksia. Pitäisikö lukea Miten kirjani ovat syntyneet 5:ttä vai raapisinko ihan vähän toimetonta raakatekstiä vai lepuuttaisinko lihaksia sohvalla? Ei, en tiskaa edelleenkään. Huomenna tiski ja siivous ja pyykki, tänään ei tarvitse. Eieieieiei. Mutta niin. Ehdin jo tottua siihen, että kirjoittaminen oli elämän sisältö ja kaikkien vapaahetkien täyttäjä tai ainakin koko ajan mielessä. Nyt on vieroitusoireita. Tekee jo mieli kirjoittaa, vaikka ajattelin sunnuntaina, että en ainakaan kahteen viikkoon halua. Mieli tekee, mutta en silti jaksa, en vielä. Lepuuttelen. Nojailen. Olisi kiva, jos olisi enemmän tunteja, niin että ehtisi väsyä ja lepuuttua ja olla taas pirteä yhden ja saman illan aikana. Mutta koska ei ole ja koska väsyttää koko ajan enemmän, taidan mennä sohvalle (ehkä yksi pala suolasuklaata ensin, koska salmiakkia ei ole) pohdiskelemaan syntyjä syviä ja sitä, voiko olla taas nälkä, vaikka ruokailusta on vasta vajaa tunti.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Viime aikoina tapahtunutta:


Väitin padalle, että se on keittoa, ja söin sen syvältä lautaselta lusikalla, koska kaikki haarukat ja veitset ovat likaisia, enkä jaksa tiskata, ja lusikka ja matala lautanen eivät sovi yhteen, koska siitä yhdistelmästä lihat ja perunat karkaavat liian helposti pöytäliinalle.

Jumpassa hikoilin kuin sika. Se teki hyvää.

Postissa oli järjetön ruuhka ja minulla oli kiire jumppaan. Odotin kuitenkin kiltisti ja väistelin ennakkoäänestäjiä ja vihdoin pääsin tiskille. Tyttö kysyi, että olinko saanut tekstiviesti-ilmoituksen paketin saapumisesta. Vastasin, että joo. Tyttö kysyi, että näytätkö sitä viestiä. Vastasin, että joo, ja seisoin edelleen lihastakaan väräyttämättä. Tyttö kysyi uudelleen, että niin, saako hän nähdä sen viestin. Vastasin, että joo, ja ymmärsin vihdoin reagoida. Paketin avasin vasta illalla kotona, siellä oli Kuinka kirjani ovat syntyneet 5.

Ajattelin nukkumista ja kirjoittamista ja lukemista ja sitä, etten taatusti tiskaa tänään.

Liikuttelin jalkojani kirjoituspöydän alla miettien, mikä osa reisistä on kaikkein kipein huomenna ja kuinka pystynkö silti kävelemään korkokengillä koko päivän. Totesin, että kysymys oli epärelevantti, koska pystyin tai en, joudun silti kävelemään korkokengillä huomenna koko päivän. Tai osan päivästä kyllä istun korkokengillä.

Ennen postissa käymistä kävin suutarilla. Antaa tulla kaksi metriä lunta, jäätä ja pakkasta. Saapikkaissa on uudet kantalaput ja ne on pohjattu uudelleen.

Katselin olkani yli sohvaa, joka on hyvin houkuttavan näköinen juuri tänä iltana.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Post scribens syndrome

Nyt on jotenkin yksinäinen olo. Sohvalla odottaa Oliverin Pandemonium, jota olen ahminut, ja vieressä suolasuklaalevy, jota olen ahminut kahden palan verran ja se on ihan tarpeeksi tälle päivälle. Töiden jälkeen kävin jumpassa ja sitten söin ja luin ja nyt -. Nyt -. Niin. Post scribens syndrome.

Tätähän minä odotin kuin kuuta nousevaa (se on nyt puolikas) ja ajatusta siitä, että saan vain olla, eikä kukaan vaadi eikä nyi eikä käske kirjoittamaan. Siis minä itse on se kukaan, tietysti. Nyt väsyttää. Ja on kiva kun voi lukea. Mutta väsyttää. Ja on yksinäinen olo. Kreikkalaiset pitivät minulle seuraa 30 päivää melkein kaikki illat ja välillä myös päivät. Kaikenlainen valveillaolo oli marinoitu niiden olemassaololla. Nyt minulla on kylmät varpaat ja sohvalla odottava peitto ja kirja ja väsymys ja päivien samanlaisina toistuvat rivit kuin pelikorttien kuvat. No, kunhan kuluu vähän aikaa. Kunhan pääsen paremmin kiinni liikuntaan ja se antaa päiville ryhdin. Kunhan nukutaan muutama yö. Kunhan palaudun sen verran, että uskallan olla syömättä hervottomia c-vitamiiniövereitä joka päivä - niillä yritän pitää perinteistä stressinloppumisflunssaa kaukana. Kunhan.

Nyt menen sohvalle ja syön mandariinin. Satsuma, klementiini, ihan sama. Mandariineja kaikki minulle. Menen sohvalle ja syön mandariinin ja vedän peiton vyötärölle ja kirjan käteen. Toipilasolo. Kyllä se siitä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Done

Kässäri lähetetty eteenpäin.

Ja kuten aina, tässä vaiheessä yrittää mieleen hiipiä ajatus siitä, että itse asiassa käsikirjoitus on aika huono ja novellitkin onnettomia, mutta ei, ei se niin ole. Hyvää settiä, josta saan olla ylpeä.

Katson telkkarista Helsinki International Horse Showta ja otan siihen kaveriksi silityslaudan ja -raudan. Illalla menen kävelylle. Ihana, kostea, sumusateinen ilma.

Valmis. Tältä erää. Absurdi ajatus.

Done?

Rho tuntuu nyt hyvältä ja kokonaiselta. Luin sen läpi ja korjailin hiukan. Lause lisää, toinen lause pois. Viimeinen lause pois, jotta lopusta tuli parempi.

Nyt jotenkin jännittää. Novellit on käyty läpi. Kaksi uutta, seitsemän vanhaa. Seitsemästä neljä enemmän tai vähemmän uudessa uskossa. Rho eniten uudessa uskossa, Myyssä yksi henkilö lisää, Thetassa pari kohtausta ja Khii kaivettuna syvemmäksi. Eilen illalla mietin novelleille järjestyksen ja myöhemmin tänään asettelen ne siihen järjestykseen. Hermostuttaa. En malta odottaa. Hämmentynyt olo. Kuukauden hervoton puristus on tänään ohi. Uusi versio on kasassa ja se on erilainen ja niin paljon parempi kuin edelliset. Huh.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Koiraa karvoihin katsominen

Ihailin tänään Akateemisessa Penguin Booksin uusintapainoksia klassikoista. Kauniit kannet, teki mieli ostaa ihan vain ulkonäön takia.

Rho on nyt huomista vaille valmis. Kävin läpi myös Omegan ja Taun ja tein niiden vaatimat pienet muutokset. Tekee mieli kasata novellitiedostot jo yhdeksi tiedostoksi, mutta maltan vielä. Huominen Rhon uusintalukukierros poikii ihan varmasti muutoksia, enkä viitsi sohlata sen kanssa, että pitäisi kopioida uusia ja vanhoja versioita eestaas siihen koko kokoelman käsittävään tiedostoon.

Voisin kuitenkin iltapuhteena mietiskellä sitä, että mihin järjestykseen kasaan novellit lähetettäväksi. Laitanko Taun ensimmäiseksi, niin kuin aina? Laitanko kaksi uusinta novellia ihan kärkeen myös? Tiedän, että päädyn listaamaan kokoelman novellit paperille ja lisäilemään niiden perään erilaisia koodeja, jotka merkitsevät päähenkilön sukupuolta, ikää, lopun onnellisuutta/onnettomuutta, minä- tai kolmannen persoonan kertojaa jne. Niin teen aina. Sitten kun olen saanut aikaiseksi kunnon koodihässäkän, josta en saa enää itsekään selvää, päätän suherrusteni perusteella sen, mihin järjestykseen laitan tekstit kun lähetän ne eteenpäin.

Oliverin Pandemonium houkuttelee. Samoin Eugenidesin The Marriage Plot. Lupasin itselleni, että heti kun Kreikkalaiset on lähtenyt kierrokselleen, saan lukea niin paljon kuin ikinä haluan ja juuri sitä, mitä ikinä haluan. Mieluiten jotain kevyttä ja mukaansatempaavaa. Pandemonium  ensimmäiseksi ja sitten katsotaan, että mitä seuraa.

Sanasta ja sarvesta, naista ja härkää

Pitäisi ruveta kirjoittamaan. Luulen tietäväni, miten Rho loppuu. Eilinen ajatukseni ei pysynyt ihan ennallaan, mutta sinne päin. Kävin päivällä Akateemisen Aalto-kahvilassa hahmottelemassa loppua ja kyselemässä itseltäni, onko se sopiva. Tulimme siihen lopputulemaan, että on. Nyt se pitäisi kirjoittaa. Ja sen jälkeen pitäisi vielä tarkistaa, onko Rho liian luiseva joistain kohdista, ja muovailla niihin kohtiin hiukkasen lihaksia. Sen jälkeen pitää lisätä Tau-novelliin yksi muovipussi. Lukea Omega läpi ja muuttaa kirsikat luumuiksi. Sitten - sitten se on siinä. Kopioidaan novellit perätysten samaan tiedostoon (mihin järjestykseen? arkh!), siistitään marginaalit, tehdään kansilehti yhteystietoineen. Lähetetään eteenpäin. Irti minun käsistäni. Niin pian, ja niin paljon on vielä tekemättä. Se Rho. Pitäisi aloittaa.

Sen lisäksi, että vitkuttelen Rhon kimppuun käymistä, olen kyllä tehnyt muutakin. Ostin Akateemisesta Lauren Oliverin Pandemonium-romaanin. Valmistelin poropadan uuniin. Ostin leipää. Ostin muuta ruokaa. Kävin torikahveilla Hillokuningattaren ja hänen perheensä kanssa. Kävin siellä Akateemisen kahvilassa miettimässä syntyjä syviä.

Poropata tuoksuu. Olen huomannut, että viime aikojen ylensyönti (kolme lämmintä ateriaa päivässä? onnistuu. porsaankyljystä puoli yhdeltätoista illalla? onnistuu.) on keskittynyt kirjoituspäiviin. Vakuuttelen itselleni, että se johtuu siitä, että aivotyöskentely vaatii paljon energiaa, eikä suinkaan siitä, että olisin ahne.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Rho

Saatoin ehkä saada Rhohon lopun. Annan ajatuksen hautua yön yli. Ehkä se on tuo loppu, ehkä ei. Ehkä. Jos se on, minun pitää olla huolellinen huomenna, kun kirjoitan sen novelliin. Nyt loppuluonnostelma on kapea ja niukka ja sisältää vain välttämättömän. Pitää vähän makustella. Tänään kirjoitettu uusi alku ja nyt tuo uusi loppu tuovat Rhohon aivan uuden henkilöhahmon - etäältä ja vähäisesti, mutta kuitenkin. Henkilöhahmo tuntuu perustellulta ja syventää ehkä teemaakin omalta osaltaan, mutta en ole vielä ihan varma, miten suhtaudun siihen, että hänellä olisi repliikkejä. No, kuten sanoin, niin katsotaan. Muutenkin Rho on muuttunut tänään. Uskon, että hyvään suuntaan. Luin sen tarkoituksella jo alkuviikosta ilman, että tein edes lyöntivirhekorjauksia. Luin parikin kertaa ja jätin muhimaan pariksi päiväksi. Kirjoittelin hiukan ylös ajatuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi muuttaa tai mihin suuntaan tekstiä pitäisi viedä. Tämänaamuinen idea uudesta alusta muutti kuviota vähäsen, mutta se ei haittaa, päinvastoin.

Olen kirjoittanut tänään paljon ja vain yhtä novellia, ja olen saanut paljon aikaan ja silti tuntuu, niin kuin en olisi tehnyt kovin paljoa. Nyt tekee mieli punaviiniä. Pitäisiköhän avata pullo? Voisin ottaa lasillisen ja käyttää loput huomiseen ruokaan, sillä otin äsken poronpaistin sulamaan pakkasesta. Hmm.

Porosta puheen ollen: johtuuko se syksystä vai kirjoittamisesta, että minulla on viime aikoina ollut koko ajan nälkä? Ei auta, vaikka olisin tunti sitten syönyt, niinkuin nyt. Voisin syödä uudestaan. Harmi, ettei niitä alkuviikkoisia porsaankyljyksiä ole enää.Joko kerään vararavintoa talviunta varten tai sitten minulla on lapamato.


Tauko

Pidän vähän breikkiä. Tekee mieli jutella, joten juttelen teille. Tänään kirjoituspäivä (siis lomapäivä) ja olen kirjoittanut. Aamulla heräsin, enkä halunnut torkuttaa, mikä on maailman kahdeksas ihme. Suihkun jälkeen kynttiläaamiainen aivan niin kuin eilen uhosinkin. Kirjoitin jo aamupalalla, sillä aamusuihkussa mietin Rhota, joka on tämän päivän työsarka. Mietin ja pohdin ja kyselin itseltäni, että minkä verran sitä pitää entrata samalla kun pesin hiuksiani. Rho on saanut alkunsa suihkussa, tai siis olen saanut Rhon synnyttäneen alkulauseen päähäni kerran suihkussa. Tälläkin kertaa suihkuttelu auttoi; tuli ajatus. Aamiaisella kirjoitin ajatusta paperille. Aamiaisen jälkeen kirjoitin vähän lisää. Sitten kahvilaan kirjoittamaan. Sitten seuraavaan kahvilaan kirjoittamaan. Välissä pudotin myöhässä olleet kirjastokirjat kirjastoon. Ja kahviloissa kirjoitin uutta Rhota. Aikamuoto vaihtui ihan vahingossa (ja on nyt parempi), tekstiä tuli lisää ja vanhaa lähti pois niin, että lopputulos on sivun verran enemmän kuin entine Rho. Rakenne muuttui. Entinen alkulause on nyt jossain keskellä novellia. Loppukin muuttui. Ja nyt tarvitsen lepotauon.

Väsyttää päiväunesti. Kynttilät palavat. Sytytin ne heti, kun tulin kahvilakierrokseltani kotiin. Seuraavaksi pitäisi varmaan syödä. Ostin kotimatkalla maksalaatikkoa ja pakastepuolukoita. Tälläisinä päivinä en halua käyttää aikaa kokkaamiseen, vaikka muuten tykkäänkin laittaa ruokaa.

Olo on vähän ristiriitainen. Rho tuntuu nyt paremmalta, mutta tiedän, että sitä pitää vielä hioa. Pitää keskittyä nautiskelemaan niistä kohdista, joiden ohi teksti juoksee nyt. Pitää tarkistaa, että aikamuoto pätee läpi tekstin, sillä osa on copypastettu vanhasta Rhosta. Pitää miettiä loppua vielä, en ole siitä ihan varma ja luulen, että se vaatii lisää lihaa luittensa ympärille. Hommaa on paljon ja aikaa vähän, sillä sunnuntaina pitää olla valmista. Kovin paljon en ehdi antaa Rhon levätä ja tekeytyä ja korjata sitten uudestaan. Onko aikaa liian vähän? En tiedä. Katsotaan. Kuitenkin nyt on sellainen tunne, että uusi Rho kuulostaa paremmalta kuin entinen. Se istuu nyt kielellisesti paremmin kokoelman uuteen versioon.

Mietin tässä koko ajan, että onko päiväunien ottaminen kirjoitusajan haaskaamista vai juuri se, mitä tarvitsen. Katsotaan sitten maksalaatikon jälkeen, mikä on mielipide.

torstai 18. lokakuuta 2012

Teestä teehen

If I create from the heart, nearly everything works; if from the head, almost nothing.
-Marc Chagall

Päivi kirjoitti teestä ja minä aloin heti visioida huomisaamua. Teetä, aamiaista, kynttilä, pala tummaa suklaata. Ikkunan takana aamuhämärä. Tietysti on optimistista ajatella, että olisin aamuhämärän aikaan jo hereillä ja aamiaisen kimpussa, mutta saahan sitä visioida. Etenkin kun tuo visio näyttää ihan sellaiselta aamulta, joita harrastin kun olin virkavapaillani (syksyllä 2007 ja keväällä 2010) kirjoittamassa. Tuo aamuajatus tuo ne ajat lähemmäs. Tuntuu kaukaiselta ajatella, että on ollut aikaa kirjoittamiselle niin ruhtinaallisesti. Että on ollut aikaa itselle. Ei stressiä. Omaa rytmiä ja tahtia. Kuva tuollaisesta aamusta tuo sen mieleen. Hyvä kuva.

Huomenna yritän olla kirjoittaessa pelkkää sydäntä. Purskuavaa sydäntä ja sitten sitä sydäntä, joka osaa analysoida ja katsoa tekstiä niillä silmillä, jotka näkevät, mitä se tarvitsee tullakseen vielä paremmaksi.

Tänään olen puhunut kirjoittamisesta koko illan. Se teki hyvää. Kanssakirjoittajia oli ihana nähdä. Kaikki tietävät, miltä tuntuu editoida loputtomasti ja miltä tuntuu editoida, kun yhtäkkiä pääsee uudelle tasolle tekstin kanssa. Miltä tuntuu kirjoittaa työn ohella ja kuinka väsynyt on, kun kirjoitusdraivi loppuu ja edessä on yö ja seuraava työpäivä. Miltä tuntuu odottaa ja odottaa kustantamoja, miltä tuntuu saada hylsy tai lausunto tai jotain vielä vähän parempaa. Miltä tuntuu, kun kirjoittaa vaan, eikä ajattele, vaan on sanojen aalloilla pelkkänä lastuna tai kaarnaveneenä. Kikatusta, kuohuviinilasilliset ja leivoksia. Teetä ja sympatiaa. Teetä.

Teetä. Sitä minun pitää saada nyt. Hyvää teetä.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Horjuntaa

Sellainen olo, etten oikein uskalla ajatella Kreikkalaisia, jotka ovat taas kerran työn alla ja ihan loppusuoralla. Jos ajattelen, saan ehkä kriisin. Joten kirjoitan pikkuisen ja yritän olla ajattelematta mitään. Huomenna tapaan kanssakirjoittajia. Ylihuomenna olen vapaa ja kotona ja kirjoitan Rhon kuntoon. Rukoilen kirjoittamisen jumalia (kai muinaisilta kreikkalaisilta tai roomalaisilta löytyy joku tyyppi tähän tarkoitukseen?), että perjantai tuo Rholle auringonpaisteen. Yhtäkkiä epäilen siinä kaikkea. Varsinkin keskikohtaa ja loppua. En siis ajattele niitä.

Tunnistan itsessäni jo tietyt käyttäytymismallit. Aina, kun kässäri on loppusuoralla, ihan viimeisintä vilautusta vailla valmis (kokonaistyömäärän huomioon ottaen), alan olla sitä mieltä, että tässä se oli ja nyt se on valmis ja mitä sitä enää viilaamaan. Nyt pitää vielä yrittää, koska Rhota pitää muokata. Mutta hassua tämä hätäily, aina. Jos deadline on huhtikuun viimeisenä päivänä, hankkiudun kässäristä eroon viikko-pari sitä ennen. Jos deadline on ensi sunnuntaina, on perjantaina vaikeuksia keskittyä, koska haluaisin pudottaa kokoelman jo jonkun toisen harteille. Pitäisi vain hengittää syvään ja käyttää se aika, mitä tarvitsee. Joskus se on tietysti vähemmän kuin luuli, mutta ei kai sentään aina. Eikä sillä ole sitäpaitsi mitään väliä, kuka sen dediksen asettaa, minä vai joku muu. Aina sama hötkyily. Tällä hetkellä taistelen sen kanssa, että jos sunnuntai on dedis, niin miksei yhtä hyvin perjantai, pari päivää sinne tai tänne. Käytän samoja argumentteja itseni kanssa ja sanon, että niin, pari päivää sinne tai tänne, joten voin hyvin odottaa sitä sunnuntaita.

Väsyttää. Sillä tavalla lötkösti ja lobotomian kokeneesti.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Hyviä ihmisiä

Olen viime aikoina päivitellyt kerran jos toisenkin sitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka antavat minulle aikaansa ja antavat sitä pyytettömästi ja ilolla. Että he jaksavat lukea novellejani aina vaan, jaksavat antaa eriteltyä ja rakentavaa palautetta, palauttavat minut maan pinnalle ja palauttavat minun ajatukseni juurille eli siihen, miksi kirjoitan illasta iltaan. Ja kun lisätään tähän se, että siviilielämässä on tullut juuri mukavia uutisia, ja niin monet ihmiset ovat vilpittömästi iloisia minun puolestani, niin ei ole ihme, että tuntuu siltä, että maailma on täynnä kivoja, kilttejä ja hyviä ihmisiä. On ihanaa, että löytyy myötäeläjiä kaikille elämän tonteille. Ja jotenkin se, että tänä syksynä saan muilta niin paljon - oikea ruuhka, rysä ja tungos kaikilla ihanilla ihmisilläni tuoda minulle hyvää mieltä. On melkein sellainen olo, kuin maailmassa jotain olisi muuttunut. Minun maailmassani vain, ei maailmankaikkeus jaksa tällaisista ehkä (?) välittää - mutta joku on eri tavalla. En tiedä, mistä se on lähtöisin, mutta olen kiitollinen siitä, että yllättävissä ja ei-niin-yllättävissä suunnissa on ihmisiä, jotka haluavat minulle hyvää ja antavat sitä itsestään.

Ja tämän vuodatuksen lopuksi kysyn, että onko kukaan bloggareista menossa Helsingin kirjamessuille perjantaina (onko se sitten 27. päivä vai mikä, mutta siis ensi viikon perjantai). Eli onko? Jos on, niin laittakaa viestiä joko kommenttilootaan tai privasti meilillä, osoite oikeassa sivupalkissa. Olisi nimittäin hauska tehdä tärskyt ja nähdä naamatusten :).

maanantai 15. lokakuuta 2012

p.s.

Sitäpaitsi juuri tällä hetkellä kun lukiessa sanat pyörittivät rantakivikkoon kuin pyykkilautaan ja minussa kuoriutuu jotain. Juuri tällä hetkellä minä seison molemmilla jaloilla enkä huoju. Tiedän, että tämä on katoavaista niin kuin kaikki itsevarmuus, myös tämä hiljainen ja tyyni olotila, joka ei pidä meteliä itsestään, mutta joka kasvattaa minulle pienet siivet selkään. Muutokset ovat olleet hyviä. Paketti on hyvä, kunhan saan sen loppuun. Kypsempi, harkitumpi, terävämpi, läsnäolevampi kuin vielä kertaakaan.

Edit 11 minuuttia myöhemmin:
Ylikierroksia ja hervotonta väsymistä. Haluaisin istua keittiön lattialle jääkaapin eteen ja syödä kylmää porsaankyljystä, haukkoa sitä suoraan suuhuni ilman haarukkaa tai veistä. Olen kyllä syönyt tänä iltana, sitä samaa. Olen pohjaton kaivo. Teen sen.

Kuoriutuminen

Viime viikon lopulla oli katkos ja itsestä johtumattomia kiireitä, mutta eilen minä kirjoitin taas ja tänään minä kirjoitin. Olen pyörällä päästäni ja haluan vain jatkaa ja saada tämän version valmiiksi. Tarkistan faktoja ja sanat ovat niin väkeviä, että ne vievät minut mukanaan ja huuhtelevat rantakivissä väsyneeksi.

Olen antanut itselleni viikon aikaa ja mietin ja epäilen, että riittääkö se, ja että meneekö minulla vielä niinkin pitkään. Vielä on kuitenkin kokonaan käymättä Rho, jota pitää muokata ja jonka henkilöille pitää antaa nimiä. Sitten vielä Omega ja Tau oikolukua vailla. Selviän viikossa, eikä se ole liikaa. Tekstit vellovat kurkussa ja vetävät liinan silmilleni ettei kukaan näe minua. Perjantai on vapaapäivä, säästän sinne pisimmät pellavat. Rinnan alla joku pyrkii ulos niin kuin kuoriutuva lintu. Onnun aina kun en saa kirjoittaa ja samalla toivon, että tämä viimeinen rypistys loppuu ja saan levätä hiukan ennen seuraavaa kierrosta.


tiistai 9. lokakuuta 2012

Erivapauksia

Tänään otan erivapauksia. Työpäivän ja jumpan jälkeen olen umpioinut yhden novellin. Nyt siinä on kansi päällä ja se saa odottaa jäähtymistä. En taida aloittaa Myyn muokkausta enää tänään. Vain yksi tänään, se riittää tällaiselle päivälle. Huomenna kirjoitan Myytä. Sitten tulee tahaton tauko ja palaan novellien pariin vasta viikonloppuna. Pidän kuitenkin kirjoitusvihon mukana siltä varalta, että tulee mieleen jotain, mikä pitää saada talteen.

Olen kirjoittanut kuukauden aikana enemmän kuin pitkään aikaan. Viimeiset viikot olen luullut tietäväni, mitä teen ja luulen edelleen. Kreikkalaisia. Kokoelma on kokenut ravistelua, typistystä ja muutoksia. Ne tuntuvat hyviltä ja tekstit ovat tulleet enemmän kaivoiksi ja vähemmän valokuviksi. En muistanut miten raskasta tämä aktiivinen, jokailtainen kirjoittaminen voi olla töiden ohessa, mutta nyt alan tottua taas. Ehkä. Tai sitten en. Olen ihan poikki. En liian poikki jatkaakseni. Sitäpaitsi, niin kuin minua muistutettiin viime viikolla, niin tämä on hauskaa. Sen vanhan oivalluksen jälkeen kynä on ollut vähän notkeampi taas, ja iloisempi. Ja minä uskallan antaa itselleni loppuillaksi vapaata. Tätä kirjoituskierrosta ei kestä enää määrättömän pitkään, joten otan siitä ilon irti ja sitten päästän Kreikkalaiset taas käsistäni ja toivon, että vaikutus on järisyttävä.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kymmenen

Tänään minun kirjoittajan kymmenen käskyäni ovat tällaiset:

1. Kirjoita.
2. Nautiskele yksityiskohdilla.
3. Älä kiirehdi, vaan anna tekstin viedä.
4. Käytä hyväksi havaittuja keinoja tekstin houkuttelemiseksi, mutta älä epäröi tarttua uusiinkin keinoihin.
5. Pelkää ja kirjoita silti ja juuri sen takia.
6. Ole se mitä kirjoitat.
7. Anna itsellesi kaikki maailman aika siinä hetkessä kun kirjoitat.
8. Pidä hauskaa.
9. Antaudu.
10. Ole lempeä.

Mitä sinä annat tänään neuvoksi itsellesi?

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Katkos

Perjantai ja lauantai aivan täysin ilman kirjoittamista. Ainoa, mikä kiinnosti, oli nukkuminen ja syöminen. Tänään sanat ovat tulleet takaisin ja olen kirjoittanut kahta novellia. Parin päivän pesäero teksteistä ja parit kunnon yöunet tekivät terää. Tänään kävin siihen päälle vielä Kiasmassa. Iloinen yllätys. Aivan järjettömän hienoja Osmo Rauhalan tauluja, jotka todellakin puhuttelivat liikutukseen asti. Muitakin hienoja taideteoksia ja siihen päälle vielä itse Kiasma, jota ihailen aina kun käyn siellä. Ihana talo.

Haluaisin kirjoittaa koko huomisen. Upota siihen niin kuin vanukkaaseen. Tarvitsen kirjoittamista ja tarvitsen nimenomaan sellaista kirjoittamista, joka avaa minulta pohjan ja päästää yhä syvemmälle - vai vaiko sittenkin yhä lähemmäs pintaa? Yritän jättää jotain auki, vaikka suljenkin itseäni hiukan, jotta voin tehdä huomenna päivän töitä. Laitetaan ovi kiinni, mutta jospa lattialuukku voisi jäädä silti auki?

torstai 4. lokakuuta 2012

Pieni ääni

Miten hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat, haluavat, viitsivät nähdä vaivaa ja antaa palautetta teksteistäni. Minulla on monta sellaista ihmistä. Osa vakituisia, osa satunnaisia. Joskus tulee jotenkin nöyrä olo niistä palautteista joita saa. Siksi, että aika tuntuu olevan maailman vähäisin luonnonvara tällä hetkellä, ja silti saan sitä niin monelta. Miten kilttiä ja miten anteliasta ja miten epäitsekästä. Tulee olo, että ei täällä yksin raahusteta.

Tämänkertainen palaute muhii päässä. Ajatukset eivät ole sanallistuneet vielä, mutta tunnen, että jotain tapahtuu. Pienet matoset muhentavat multaa. Jotkut kommentit osuivat ja upposivat erittäin hyvin maaliinsa. Haparoin ajatuksilla moneen suuntaan ja tunnistan itseäni niistä kuvista, joita löydän. Samalla yritän purkaa solmuja, joilla olen ankkuroinut itseäni tiettyyn, vähän liian matalaan veteen. Että sitten kun tulee se tuulenvire, kun airolla hotaistaan vettä, että sitten paikka muuttuu ja liikun. Niin, ja lisäksion se pieni ääni, joka sanoo takaraivossa: "nauti! pidä hauskaa!". Niin. Niin todella. On muitakin syitä, mutta onko muita syitä, lopultakaan, kuin se, että tuntuu hyvältä.

Vieläkin 21 enkä edes yrittänyt

Näin unta töistä.
Työpäivä oli ihan tarpeeksi pitkä.
Kirjoitustreffit kaverin kanssa.
Puhuttiin kateudesta.
Paistoin jauhelihaa.
Nyt jatkan kirjoittamista.
Olen aika naatti.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Toiset 21 sanaa

Pitkä työpäivä.
Välipala.
Kävelylenkki.
Pyykit koneeseen.
Ruoka.
Ruoan kanssa luin Elokuvan runousoppia. Loistava kirja, suosittelen.
Pari palaa tummaa suklaata.
Seuraavaksi kirjoittamista.

tiistai 2. lokakuuta 2012

21 sanaa

Työpäivä.
Jooga.
Ruokaa.
Kirjoittamista.
Kello on yhdeksän.
En ole nukkunut tarpeeksi pitkiä yöunia viime aikoina.
Aikaisin nukkumaan?
Utopiaa.
Huomisen kirjoitusrupeaman suunnittelua.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Punaiset kalliot

Yhden hengen kirjoitusleirini oli niin kuin pitikin. Liian lyhyt myös tietysti, mutta kirjoitin silti paljon. Paljon soopaa ja tunnelmakuvaa, mutta myös paljon käyttökelpoista. Kirjoitin kahviloissa ja hotellin aulabaarissa ja rantakalliolla. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Mietin kirjoittamista. Luin kirjoittamisesta. Kaksikymmentäviisi tuntia, vajaa viisikymmentä sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä, yksin syöty kolmen ruokalajin illallinen, kävelyretkiä, tihkusadetta, meri. Olisin jäänyt pidemmäksikin.

Tänä iltana olen kirjoittanut myös. Kreikkalaiset ovat työn alla taas, tällä kertaa täsmäiskulla ja uudella asenteella. Tiedän, mitä teen. Minulla on visio. Aika näyttää, mitä mieltä muut ovat siitä.


keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Matkaan

Pakkaan ikiomaa, hyvin lyhyttä henkilökohtaista kirjoitusleiriäni varten. Hotellihuone ja tuntematon kaupunki odottavat. Yöpaita, villatakki, villasukat, sampoota, hiusharja, kirjoitusoppaita siltä varalta, että pitää saada jostain sysäys suuntaan tai toiseen (Goldbergiä ja Hirvonen&Silfverbergin Sata sivua), sateenvarjo.

Pikku matkani jälkeen lähden viikonloppureissuun. Sinne pakkaan mukaan Elokuvan runousoppia -kirjan. Junamatkaa varten ja iltalukemiseksi.

Kumpaankaan matkalaukkuun en ota mukaan mitään kaunokirjallisuutta. Näillä matkoilla olen itse oma kaunokirjallisuuteni.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Puu minussa

Tiskaan ja pyykkään. Langaton näppis on lakannut toimimasta. Tiskaan ja pyykkään. Näinä päivinä olen puu, joka versoo yhtä sun toista. Puun päällä on huppu, mutta siellä hupunkin alla versoo, vaikkei siltä näytä, ja odottaa sitä, että peitto otetaan pois ja päästetään versot kipinöivään valoon.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Päivän sana

Sateinen, sumuinen, pehmeä sunnuntai. Hesarissa sitaatti Eeva Kilveltä. Juuri tässä kohtaa.

"On kirjoitettava vain silloin kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi."
Eeva Kilpi

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Toipuu, ei taivu

Neljä päivää sängyn ja sohvan pohjalla takana. Edessä vielä yksi lepopäivä, ja toivon, että pystyn jo vähän tekemäänkin jotain. Olo on jo paljon parempi, joten olisi ihan kiva, jos huomenna saisi päiväunien lisäksi pestyä vaikka vähän pyykkiä. Ärsyttävintä makoilussa on tylsistyminen. Olen lukenut, olen nukkunut, olen maannut ja tuijottanut kattoon ja kirjahyllyyn ja tyhjyyteen. Ärsyttävää sohva- ja sänkykuurissa on myös se, että tuntuu kuin koko kroppa hajoaisi. Päivä 2: hervottoman jumittuneet niska- ja kaulalihakset. Päivä 4: jalkojen takaosan lihakset ovat lyhentyneet ainakin puoli metriä ja kinnaavat vastaan kun suoristaa jalat kunnolla. En tykkää. Jäykkä ja jumittunut olo. On se hyvä, että flunssa alkaa jo hellittää, niin pääsee pikku hiljaa takaisin omaan itseensä ja kroppaan, joka tottelee, jos ei täydellisesti, niin ainakin normaalitasolla. Kunhan tokenen tästä, niin menen ensi töikseni joogaan venyttämään osaseni taas paikalleen.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Minor report

Flunssaan, joten kaikkien kirjoittamiseen liittyvien suunnitelmien toteuttaminen siirtyy tuonnemmaksi. Aion linnoittautua sohvaan ja lukea keittokirjoja (!). Olo on nuupahtanut. Kirjastokirjat pitäisi palauttaa tai uusia, ettei tule sakkoja.

Action plan kirjoittamisen suhteen. On olemassa. Vaatii vielä ajatustyötä. Aloittaminen pelottaa ja innostaa yhtä aikaa. Vajaan kahden viikon kuluttua menen yöksi pois kotoa. Kirjoittamaan. Olen varannut hotellihuoneen. Odotan sitä.


torstai 13. syyskuuta 2012

Manaus

Kahvilakirjoittaminen on palannut. Kaipaan kesän kirjoitusleiriä. Miten siellä pystyikin olemaan niin irti kaikesta ja kiinni sanoissa ja auki sille mitä tuli, eikä mitään suodattimia. Eikä tarvinnut laskeutua, ei odottaa avautumista - heti kun sinne meni, se oli kaikki siinä, pulppusi. Sitä on ikävä. Samaa tunnetta on vaikea löytää täällä ja tässä ja arjessa. Yritän houkutella, manata sanoja sanoilla.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Action plan

Tiedän, mitä minun pitää tehdä. On suunnitelma. Hajanainen, mutta kuitenkin. Se pitää kirkastaa vielä kunnon toimintasuunnitelmaksi. Ja sitten pitää toimia sen suunnitelman mukaan. Toivokaa, ettette saa lähiaikoina kovin montaa blogikirjoitusta luettavaksenne tässä blogissa. Se nimittäin tarkoittaisi sitä, että toteutan sitä suunnitelmaani.

Uusi asenne ja suunta yhä syvemmälle. Tästä eteenpäin. Minä itse. Osaan.

Palautekarkkia

Viikolla sain tarkkanäköistä ja ymmärtävää palautetta Piihin Outilta (kiitos vielä!) ja olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, että sain niin hyvää palautetta ja myös lukea vaihtarina Outin hienoa tekstiä.

Tänään oli sitten uusimman novellin vuoro. Laitoin uusimman muutamalle kanssakirjoittajalle pari viikkoa sitten sillä ajatuksella, että uusin korvaa jonkun huonomman Kreikkalaisista. Samalla kuitenkin epäilytti ja jännitti kauheasti: toimisiko uusin? En ollut siitä ollenkaan varma. Olin kyllä ihan tiloissa kirjoittaessani sen ensimmäistä versiota heinäkuussa kirjoituskurssilla, mutta en osaa (vielä?) luottaa tiloihini. Niin monta kertaa on tuntunut siltä, että omasta tekstistä tykkää siitä syystä, että se on oma - että se tekstin "toimiminen" onkin ollut omassa päässä. Aina ei ole ollenkaan helppoa arvioida omaa työtä. Onneksi on ihania ihmisiä, jotka lukevat ja kertovat mielipiteensä!

Niin että se uusin novelli ja palaute siitä? Voi apua. Pelkäsin, että siitä oli tullut banaali ja halpa. Ja kun kanssakirjoittaja kertoi mielipiteensä, helpotuin niin, että melkein itkin. En siksi, että hän sanoi tekstin olevan hieno, vaan siksi, että hän oli tuntenut lukiessaan saman mitä minä tunsin kirjoittaessani. Se oli ihan hirveän iso helpotus. Että juuri sen nimenomaisen tunteen siirtäminen lukijaan onnistui. Nyt tuntuu taas siltä, että tunnelin päässä vilkahtelee valo (tai ehkä se on seinään kiinnitetty lyhty, jonka avulla pääsen taas kappaleen matkaa eteenpäin valoisassa, ihan sama, valoa joka tapauksessa, armasta valoa) ja jaksan eteenpäin. Että on oikein asettaa toiveita Kreikkalaisten hartioille, ja että tuo uusi novelli kantaa oman osansa toiveista leveillä harteillaan.

Miten paljon kevyempi ja valoisampi on kulkea, kun saa palautetta teksteistään. Olen saanut sitä karkkia niin monelta ihmiseltä Kreikkalaisiin liittyen, etten tiedä, riittävätkö kahden käden sormet. Ei aina miellyttävää, mutta aina rakentavaa palautetta. Tosi arvokasta siinä, että olen päässyt näkemään, mitä ja miltä minun sanani vaikuttavat toisten ihmisten lukemina. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä hommaa ja vaikken kirjoita ketään varten, niin lopussa on kuitenkin aina se, että kun joku muu lukee tekstin, se saa uuden elämän. Ehkä erilaisen kuin olen tarkoittanut, mutta elämän jonkun toisen mielessä.

torstai 6. syyskuuta 2012

Maljapuhetta ja muita kiitoksia

Sain tänään kommentteja Piistä uudelta lukijalta. Hymyilyttää. Tekee niin kovin hyvää, kun teksti saa lukijan. Onhan Pii luettu monesti aikaisemminkin, mutta uusi lukija on uusi lukija ja hänen mielipiteensä auttavat hahmottamaan, mitä teen Piille: otan mukaan Kreikkalaisiin. Heivatkoon kustantamo sen sitten pois, jos eivät tykkää.

On myös kivaa, että tämän lukijan jälkeen blogosfäärissä on joku, joka tietää, mistä puhun, kun puhun Kreikkalaisista :).

Sitäpaitsi sain Ahmulta pallon, jonka Ahmu oli saanut Deeltä, joka oli ollut iloisella tuulella. Tässä ohjeet:
1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.


Tässä minun maljapuheeni:
1.  On ihanaa, että tajusin syksyllä 2007 tarvitsevani kirjoitusblogia. En arvannut silloin, miten paljon tästä saa ja miten paljon omia ajatuksia selventää, kun voi pähkäillä kirjoittamista blogissa.
2. Syksy, sama kuin Ahmulla. Minä en tosin saa nukkua vielä viileässä kodissa, mutta viileämmässä kuin kesällä ja koko ajan viilenee. Taivaallista. Sitäpaitsi syksy on paras vuodenaika. Pimeä ei haittaa. Saa käpertyä. Ja syksy on uuden alku, paljon enemmän kuin vuodenvaihde.
3. Hyvin kiitollinen olen siitä, että rakkaillani on kaikki jos ei täydellisesti, niin kuitenkin ihan hyvin. Ei suuria suruja, ei mitään, mikä musertaisi täydellisesti alleen. 
4. Minulle tulee hyvä mieli myös, kun katson uutta puputauluani tai kun Funky Bambiani. (Bambini on ihan omanlaisensa, sain valita kankaat itse.)
5. Lomapäiviä tulossa. Tarvitseeko sanoa enempää?

Ihanien, positiivisten, kauniiden asioiden ajattelua lähetän eteenpäin seuraaville:
Ihanalle Leijonalle, sitkeälle Helmi-Maarialle, Outi L:lle, joka on kanssakulkija,  positiiviselle Paulalle sekä Narratiivien eelle, jota olen lukenut pitempään kuin ehkä ketään muuta.