May the Force be with you

perjantai 29. marraskuuta 2013

Sitä odotellessa

Tänään flunssapäivä nro 3. Päiväunien ottaminen ei enää onnistunut. Viittaa siihen, että tauti alkaisi ehkä löysätä otettaan. Väsyttää kyllä edelleen, mutta jos uni ei tule niin se ei tule. Peiton alla makaaminen silmät kiinni luonnistuu kyllä erinomaisen hyvin, mutta on tylsää pidemmän päälle, jos ei pääse kellumaan unen hangille.

Pikkujouluilta aika monille, näin olen ollut ymmärtävinäni. Olisi ollut minullekin, mutta jäävät nyt väliin tämän taudin takia. Ei kyllä haittaa. Uusia tulee joka vuosi, enkä olisi jaksanutkaan tänään. Paljon paremmalta vaihtoehdolta tuntuu, että otan vähän ruokaa (kyllä, edelleen sitä lihaperunasoselaatikkoa ja kyllä, alkaa jo kyllästyttää) ja menen sitten sohvalle makoilemaan. Ehkä huomenna on sitten jo reippaampi olo.

torstai 28. marraskuuta 2013

Päättymätön

Terveisiä sängyn pohjalta. Olen maannut niin ahkerasti, että eilinen päivä ja tämä päivä alkavat jo mennä sekaisin, varsinkin kun ruokavalio on sama koko ajan (perunasoselaatikkoa - kipeän ihmisen peruseine: helppo lämmittää, helppo niellä, helppo unohtaa) ja sänky on sama ja seinät ovat samat. Ainoa, mikä muuttuu, on kirja. Gail Carrigerin Curtsies and Conspiracies on suoritettu loppuun torkkujen välillä ja aloitettu Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan (jonka ensimmäinen runo oli niin pysäyttävä, että piti ottaa sen jälkeen heti yhdet päiväunet lisää). Nyt ajattelin olla radikaali ja siirtyä loppuillaksi sohvalle. Melko järisyttävää. Ettei enää sängyssä makaamista, vaan ihan sohvalla lojumista. Paitsi tietysti sitten, kun menen nukkumaan ja takaisin sänkyyn. Mihin ei liene kovin montaa tuntia. Niin että hyvää yötä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kuume

Tänään olen kuuma. Ei puhettakaan kirjoittamisesta, kun makaan sängyssä kahden peiton alla ja vuorotellen torkun ja luen Gail Carrigerin Curtsies and Conspiracies -kirjaa. Posket hehkuvat ja otsaa pakottaa. Jäätelö odottaa että saisi viilentää. Odotan sitä, että saisin nukkua yöunet jo, mutta ennakoin huonoa unta, kuumeessa yöt eivät koskaan ole yhtä tasaisia kuin terveenä. Jalkoja juimii. Poskille tarvitsisin pakkasta.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Melkein vuosi

Olen käyttänyt tänä iltana kirjoittamiseen reilut kaksi tuntia. Ensin olin kirjoituskahvilassa ja sitten olen kirjoittanut puhtaaksi tämänpäiväisiä ja edellisiä raakatekstejä. Kello on yli puoli yhdeksän ja ajattelin, että voisin lopetella töitä tältä päivältä, vaikka hommaa olisi vielä: yksi raakatekstipätkä pitää vielä kirjoittaa puhtaaksi, mutta jätän sen jollekin toiselle päivälle. Ei vaan jaksa enää keskittyä, kun työpäiväkin on takana.

Minun pitäisi printata Volvo. Olisi parempi selata printtiä välillä, näkisi rakenteen lonksumiset ja sen, mihin kohtiin tarvitaan lisää lihaa. Paperia lukee aina eri tavalla kuin ruutua. Minä ainakin luen. Paperilta löydän yleensä paljon enemmän deletoitavaa kuin ruudulta. Paperilla teksti on enemmän irti minusta.

Pitäisi kirjoittaa Volvoon lisää ajankuvaa. Se vaatii pientä taustatyötä. En oikein malttaisi. Osa työstä on tehty etukäteen ja on uinut Volvoon heti ensikirjoittamalla, mutta osa puuttuu vielä. Iso osa, jos uskallan sanoa. Lukujen kohdat vaativat myös viilausta, olen roiskinut lukujen katkoja sinne tänne, mutta printiltä näen nekin varmasti paremmin.

Se lyhyt novelli, joka roiskahti vahingossa joulukuun alussa viime vuonna, ja jota rupesin kirjoittamaan ihan oikeasti pidemmäksi tekstiksi tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, alkaa olla jo käsikirjoituksen oloinen. Siinä on 115 sivua ja kaksi tai kolme tarinalinjaa, riippuu siitä mistä kohtaa katsoo, ja hämmentävä sivupäähenkilö ja ihon alle uineet varsinaiset päähenkilöt. Vuosi, vähän vajaa, on kulunut siihen, että on aika ottaa Volvosta printti ja pidellä sitä käsissä ja jatkaa sitten töitä. Hämmentävää. Yritän ajatella, että ehdin saada Volvon lähetyskuntoon niin pian, että se voisi lähteä ensimmäisiin kustantamoihin helmikuussa, vaikka luulenkin, että tavoite on hirveän utopistinen ja ihan liian optimistinen. No, tavoitteita on hyvä olla olemassa. Vaikken kyllä tiedä, mistä revin aikaa niiden toteuttamiseksi, sillä tehtävää on vielä niin paljon.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Joutsen

Sanat levittävät joutsenensiipensä minun selkäni lävitse, läpi lapaluistani. Joutsenen kaula nousee selkärankani jatkeeksi korkealle pääni yläpuolelle, sulavaksi s-kirjaimeksi, ja joutsenen rinta on kiinteä, kaartuva, kaunis, se kaartuu kuin otsa kuin silkki ja suuret siivet lakaisevat ilmaa. Minä olen taipuva kaula ja ylväs ryhti, minä olen siipien leveät sulat, levitä siipesi minun lävitseni, kasvata minun selkärankani kaulaksesi, muotoile minun rintasi rinnaksesi, tule minun lävitseni niin kuin sanat. Joutsen on kaunis ja voimakas kun se nousee minusta.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lohtua

Luin tänään loppuun Mari Siliämaan Napanuoralla. Pidin siitä. Pidin siitä, että aihe oli muuta kuin olin luullut, ja siitä, että päähenkilöä teki välillä mieli ravistella. Pidin kirjasta, koska minulle sen pointti oli yleismaailmallisempi kuin nimestä olisi voinut olettaa ja koska löysin päähenkilöstä ja hänen ystävyyssuhteestaan samaistuttavia piirteitä. Pidin mainossloganeista, jotka oli lainattu lukujen nimiksi. Ja vaikka kirjan alkupuolella olisi ollut tiivistämisen varaakin, niin loppupuoli alkoi vetää paremmin. Pidin loppuratkaisustakin, vaikka mietin alussa, että miten ihmeessä tämän voi lopettaa sopivalla tavalla. Napanuoralla oli juuri sovelias tähän sunnuntai-iltapäivään, kun makasin torkkupeiton alla ja suunnittelin päiväunia, joita ei koskaan tullut. Ajatteluttavaa viihdettä. Se on hyvä asia.

Tämä viikonloppu on ollut haavoittunut viikonloppu. Kitkeränsuloinen, hapanimelä ja haavoittunut. Kirjoitin äsken muutaman sanan Volvoon. Volvo tulee ja lohduttaa minua kuin uskollinen koira, joka ei tiedä, mikä on vialla, mutta lohduttaa yhtä kaikki. Ja se, no, se on lohdullista.

Seuraaavaksi käyn pitkälleni ja otan kirjastokirjan käteen. Lepään ja kerään voimia.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hän

Olen minä kirjoittanutkin, hän sanoo ja valuu tuolin selkänojaa vasten kuin neste. Hän on kirjoittanut kahvilassa puoli tuntia, hakenut enemmän lohtua ja helpotusta kuin mitään muuta ja saanut siinä samalla jotain pientä. Ehkä puoli sivua sitten, kun hän kirjoittaa sen koneelle. Hänen silmänsä lepattavat puolitangossa ja pyykkien märkä seireeninlaulu tavoittaa hänet vain vaivoin. Hänen pitäisi nousta ja mennä ja ojentaa käsi pyykeille, ottaa niitä käsistä tai kainaloista niin kuin lapsia ja nostaa ne pois pesukoneen rummusta, joka on liian syvä ja jyrkkäreunainen, että ne osaisivat itse kivuta sieltä pois. Hän istuu koneen ääressä ja on löysä ja uneksii silmät sirrillään olkapäänsä takana keinuvasta sängystä ja aamiaisesta ja huolenpidosta. Kirjapinoilleen hän hymyilee väsyneesti. Tänäänkin, vaikka sydän lepatti liiasta mustasta teestä ja kireys valtasi hartiarenkaan, tuli myöhemmin kuitenkin hetki kun hän sekunnin ajan näki sen, mitä voisi olla. Se tapahtui tarkalleen silloin, kun hän imuroi sohvan alta, kun hän näki, miten suurta iloa hän voi vielä tarjota sekä itselleen että rakkailleen sillä, että Volvo julkaistaan. Sillä hetkellä hän näki sen tulevan ja uskoi siihen silmät auki. Sitten hän jatkoi imuroimista.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Keskeneräisiä

Olin vähän niin kuin ajatellut mennä töiden jälkeen kirjoittamaan kirjoituskahvilaan. En sitten mennyt, vaan istuin senkin ajan työpaikalla tekemässä töitä. Näyttää siltä, että tämän viikon kirjoitusaika on aika vähissä, sillä tälle viikolle on kasaantunut yhtä sun toista odotettua aktiviteettia. Hyvä niin, että tapahtuu, ja vaikka haluaisin kirjoittaakin, niin voi olla, että muutaman päivän pakkoloma siitä tekee ihan hyvää sekin. Ainakin hinku kasvaa, jos ei muuta.

Yritän epätoivoisesti saada edes yhden kirjan loppuun (niitä on tällä hetkellä kesken -- öö -- neljä tai kahdeksan, riippuu miten laskee), että pääsisin aloittamaan Mari Siliämaan Napanuoralla. Tuskin maltan odottaa, että pääsen näkemään, mitä monivuotinen blogikaverini kirjoitti ne kaikki vuodet, kun tsempattiin toisiamme :). Mutta vaikka maltan tuskin odottaa, niin päätin, että jotain noista kesken olevista on pakko saada loppuun ensin. Edes tuo Ally Condien Tarkoitettu, joka ei ole iskenyt yhtään niin paljon kuin oletin - kirja tuntuu suorastaan pitkästyttävältä paikoin.

Aion mennä ajoissa nukkumaan tänään, mutta ajattelin, että jos ehtisin neuloa edes hiukkasen ennen kuin kello on liikaa, niin se olisi hyvä. En ole käsityöihminen, joten käsitöiden kanssa mottoni on "yritys hyvä kymmenen". Ja koska nyt on pari kolme tekelettä kesken, niin ei olisi yhtään huono saattaa jotain työtä loppuun, ennen kuin intoutuu taas johonkin uuteen, keskeneräiseksi jäävään projektiin.

Muuten, joka aamu toivon jotenkin tyhmästi, että kaikki olisi muuttunut ja ulkona olisi ainakin pakkasta ja mieluummin pakkasta ja lunta. Mutta ei ole. Ehkä ensi viikolla?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Pyörittelyä

Editoin tänään syyskuussa vahingossa roiskahtaneen novellin. Sain siitä ehkä kuukausi sitten kommenttia parilta luottolukijalta ja nyt oli sellainen hetki, että jaksoin keskittyä tuohon novelliin. Parin kohtauksen paikkaa piti vaihtaa päittäin ja muutenkin vähän stilisoida ja fiksata tekstiä ja terävöittää sitä. Oli hauskaa. Ei, en tiedä, mitä teen tuolla novellilla. Ehkä jotain joskus, tai sitten en mitään koskaan. Nyt se kuitenkin on jonkunlaisessa kuosissa ja parasta koko tekstissä oli varmaan se tapa, jolla se tuli silloin aikanaan - siinä ei paljon kyselty minulta, että mitä olin ajatellut kirjoittaa.

Olisin voinut kirjoittaa Volvoa tänään. Ehkä. Tai sitten en. En tiedä. Väsyttää. Ehkä ihan hyvä, että olen pitänyt nyt kaksi välipäivää. Ajatukset ovat pyörineet Volvossa kuitenkin. Ehkä ne ovat löytäneet jotain, mitä voin kirjoittaa sitten kun tartun taas kynään. Ei varmaan kestä kauhean kauaa, kun minun pitää ruveta kirjoittamaan Volvoa enemmän koneella kuin kynällä. Massaa alkaa olla kasassa sen verran, että jatkotyöstäminen tapahtuu väistämättä tietokoneella suoraan tiedostoon. Kyllä sieltä vielä puuttuu kohtauksiakin, mutta kun en tiedä mitä niissä tapahtuu. Ehkä joku tietää ja kertoo minullekin, että voin kirjoittaa ne.

Haluaisin jäädä huomenna kotiin kirjoittamaan, mutta ei onnistu, koska on maanantai. No, ehkä joku toinen kerta sitten.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Meno ja paluu

Vapaapäivän kirjoitustyöt on tehty. Jollen sitten innostu vielä illemmalla. Aamusella kirjoitin tasan kahden tunnin edestä ja iltapäivän olen käyttänyt aamun kohtausten uudelleenkirjoittamiseen koneelle. Deletoin yhden väärän kohtauksen ja kirjoitin aamun kahvilakirjoitukset kässäriin. Minulla on koossa 112 sivua Volvoa ja välipaloja puuttuu vielä, kohtausten välejä ja taivutettuja sanoja, jotka muuttuvat toisiksi kuin liukuen. Olen aika väsynyt. Työtä se on tämäkin. Sitäpaitsi on vaikea muistaa kaikki, mitä käsikirjoituksessa on, pitää selata edestakaisin, etsiä kohtauksia, tarkistaa mitä niissä on tapahtunut ja voinko tässä kohtaa sanoa näin. Keskittymistä. Se väsyttää. Ottaisin mielelläni nyt päiväunet, mutta luulen, että on fiksumpaa syödä, koska maha murisee nälästä. Väsyttää väsyttää ja todellisuus on julma ja piittaamaton Volvon todellisuuteen verrattuna. Kirjoittaessa ei ole huolia, mutta kun kirjoittamisen lopettaa, huolet kyllä palaavat. Eivät ne ole kadonneet mihinkään, vaikka kirjoittaessa en muistakaan niitä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Hiljainen yhtiökumppani

Tiedättekö sen tunteen, kun on hetkeä aikaisemmin lopettanut kirjoittamisen ja tekee jotain ihan muuta, tiskaa tai viikkaa pyykkiä tai katsoo telkkaria tai mitä nyt kukin tekee, ja samassa tajuaa sen, kuinka se juuri kirjoitettu teksti täydentää aiemmin kirjoitettua ja kuinka se täyttää kuviota ja osuu teemaan ja tukee sitä? Kun yhtäkkiä se kirjoitettu pätkä vaikuttaa siltä, niin kuin olisi koko ajan tiennyt, mitä on tekemässä, vaikka oikeasti siitä ei ole ollut tietoista aavistustakaan. Se on hämmentävä ja kirkas tunne, joka saa kaiken tuntumaan kevyemmältä, käsikirjoituksen keskeneräisyyden pienemmältä ongelmalta ja optimismin realismilta. Niinä hetkinä sitä miettii, onko kyse sattumasta vai onko sattumaa olemassakaan, jos yksi ja sama ihminen kirjoittaa yhtä ja samaa kässäriä. Että vaikka tietoisuus ei myönnä mitään, niin jossain alitajunnassa on todellakin jokin osio, joka työskentelee koko ajan ja ohjaa nuolta kohti omenaa tai toimii äänettömänä navigaattorina.

Se ei ole ylivoimaisuutta uhkuva tunne, vaan ennemminkin lämmin, hehkuva kynttilänliekki, tai joskus jopa pienen pieni rovio, joka valaisee sen, mikä oli aikaisemmin pimeässä ja näyttää, että sille on mahdollista piirtää reunat. Luottamusta siitä, että on mahdollista kirjoittaa lisää ja ajautua taas oikeaan suuntaan. Tiedättekö sen tunteen?


tiistai 12. marraskuuta 2013

Valintoja tähänkin suuntaan

Koska James ei hoitanut osuuttaan, raivasin tänään hiukan. Koti tuntuu paljon isommalta, kun lattiaa on näkyvissä... krhm. Ajattelin myös kirjoittaa tuon pikku raivausepisodin jälkeen. Mutta. Ihminen tarvitsee hiukan tilaa. Esimerkiksi lukemiselle. Kesken on aika monta kirjaa, niistä päälimmäisinä Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää ja Emma Puikkosen Matkamusiikkia. Molemmat ovat hyviä kirjoja ja haluaisin lukea ne loppuun. Lisäksi haluaisin neuloa. Katsoa telkkarista Downton Abbeyn. Syödä herkkuja (joita ei ole). Aloittaa lukemaan jotain uutta kirjaa sitten kun nuo kaksi edellämainittua on luettu. Loikoilla sohvalla.

Joten. Koska kirjoitusaikaa olisi ennen Downton Abbeytä jäljellä vain puoli tuntia, niin päätinpä pitää tänään välipäivän. Ei sillä, puolessa tunnissa saa paljon aikaan. Monina päivinä olisin onnellinen, jos minulla olisi puoli tuntia kirjoitusaikaa. Tänään kuitenkin vapailen. Ja otan kaiken kiinni perjantaina, kun pidän kirjoitusvapaapäivän.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Palvelukseen halutaan: James

Minä tarvitsisin taloudenhoitajan. Jonkun, joka olisi paikalla, kun harpon kauppakassin kanssa kotiin, kun olen ensin käynyt kirjoituskahvilassa ja pääni on aivan täynnä sanoja, dialoginpätkiä ja kuvia, jotka syttyvät ja sammuvat ja vaativat tulla kirjoitetuksi siinä välissä. Tarvitsisin jonkun, joka laittaisi pyykit koneeseen ja tekisi ruuan niistä kauppakassissa olevista tarvikkeista. Jonkun, joka nyppäisi minut välillä ylös tuolista ja käskisi taukojumpata. Joka laittaisi paikoilleen ne tavarat, joita minä en ehdi, koska pitää avata kone ja kirjoittaa kirjoittaa. Jonkun, joka veisi viime viikon lukemattomat Hesarit paperinkeräykseen, sillä en ole ehtinyt lukea niitä, tai silloin kun olisin ehtinyt, en ole halunnut. Minun Jamesini toisi minulle teetä nyt kun kirjoitan ja laittaisi iltapalan valmiiksi ja ripustaisi ne pyykit.

Tai sitten minun täytyy vain ryhdistäytyä ja hoitaa kaikki itse. Niin kuin teenkin. Niitä Hesareita lukuun ottamatta... Joinain päivinä, kun astuu ovesta sisälle kotiin, ainoa, mikä tuntuu tärkeältä, on se, että saisi kirjoitettua sen ilotulituksen, joka räiskyy päässä ja silloin se lehden lukeminen tai viikonlopun reissun jäljiltä levällään olevan laukun purkaminen eivät ole niitä ykkösjuttuja.

Minun ei pitänyt mennä tänään kirjoituskahvilaan, mutta kun suunniteltu tapaaminen peruuntui, niin ajattelin, että aina minä tunnin verran voin kirjoittaa. Ei ollut suunnitelmia, en tiennyt mitä kirjoittaisin, en tiennyt että tulisiko siitä mitään. Tuli siitä. Alan tuntea itseni aika rasittavaksi, kun aina vaan ihmettelen, että tekstiä sen kun tulee, mutta kun niin vain on. Ja yhä edelleen pelkään välillä, että tekstin tulo loppuu ja sitten minulla on vajaa kässäriluonnos, jonka kanssa en pääse eteen enkä taakse. Joten olen vain niin kiitollinen siitä, että tekstiä tulee. Etenkin, kun tuntuu, että tänään pääsin himpun verran eteenpäin Volvon tärkeimmän sivuhenkilön tarinassa. Ihan kuin alkaisin tajuta hiukan verran enemmän, miksi hän on kässärissä. Ja samalla koko käsikirjoituksen teema kirkastuu taas - teema, jota en alunperin aikonut kirjoittaa Volvoon, vaan joka tuli siihen ja petasi itselleen paikan. Niin minun teemani tuntuvat aina tekevän. En minä kutsu niitä, ne tulevat itsekseen. Volvon kanssa luulin, ettei niin käy ja luulin, että tiesin kässärin teeman etukäteen, mutta toisin kävi.

Joten. Mitä seuraavaksi? Päivän raakatekstien puhtaaksikirjoitusta. Ja pyykkien ripustaminen ja kupillinen rooibosta ja ne Hesarit pois lattialta ja sen laukun purkaminen ja - - - James! Ole kiltti ja tuo minulle kuppi appelsiinirooibosta ja raivaa sitten täällä vähän. Oikeastaan voisit tehdä sitä rooibosta saman tien pannullisen. Kyllä, siihen raskaaseen, ruskeaan teepannuun. Ja pyykkiteline on siellä tavallisessa paikassa. Kiitos.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Säkeniä

Ajattelin kirjoittamista, kun silitin vaatteita. Ajattelin sitä, kuinka viime viikolla puhuin kirjoittamisesta ja sitä, miltä sen jälkeen tuntui. Ajattelin kirjoittamista. En ajatellut sitä tekstinä vaan tekona ja kirkkaana säkenenä pimeän keskellä. Sellaisena, joka kantaa ja pitelee ja on lähellä. Sellaisena, jota on ikävä.

Viikonloppu meni muissa maisemissa. Kävin uimassa järvessä. En kirjoittanut tai ajatellut kirjoittamista. Nyt olen kotona ja toivon, että olisi vielä päivä tai kaksi, toinen viikonloppu, tai ei edes viikonloppu, olisi päivä tai kaksi ja minä voisin katsoa sitä, joka säkenöi pimeän keskellä. Voisin katsoa sitä niin kauan, että säkenet tarttuvat silmiin ja sittenkin kun katsoo poispäin, näkee pimeässä sen kirkkaan, joka säkenöi ja kannattelee.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Toivoa ehkä

Olen ehkä jokseenkin toiveikas. Jos saan muutaman hyvän päivän, saan levällään olevan sivujuonen kasaan. Jos saan niiden lisäksi muutaman hyvän päivän, saan sidottua kohtaukset nuoraksi sen sijaan, että ne ovat irtonaisia narunpätkiä.

Tänään olen kirjoittanut määrässä vähän mutta intensiteetissä paljon. On ollut ihmeellinen ilta. Niin outo ja auki.

Saara Henriksson kirjoitti tänään blogissaan muun muassa ajankäytöstä ja siitä, kuinka päivätyön jälkeen kirjoittaminen on toinen työpäivä. En voisi olla samempaa mieltä. Ja samoin siitä, ettei itseruoskinnasta ole hittojakaan hyötyä. Paljon hyödyllisempää on kirjoittaa. Jos pystyy. Juuri nyt minä näköjään pystyn ja toivon lihakset krampissa, että tätä jatkuu vielä niin, että saan vuoden loppuun mennessä ensimmäisen version valmiiksi. Jonkunlaisen ensimmäisen version. Joka on siis kolmas versio tavallaan, mutta ensimmäinen oikea. En minä tiedä, vähän on pää sekaisin.

Kaivo

Tänään minusta on valunut mustaa vettä sieltä mistä unet tulevat, valunut syvän kaivon pohjalla niin kuin sydän olisi ollut siellä, eikä pimeys ole koskaan ollut aivan samanlaista eikä koskaan tätä mustaa säkenöintiä täynnä enkä minä sama.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Soutaa, huopaa

Puhuin tänään kirjoittamisesta. Se on ihan hyvä korvike itse kirjoittamiselle, jos sitä ei ehdi eikä kykene. Mietin myös tänään, pitäisikö vähän yrittää relata. Ottaa reilusti edes viikko vapaata kirjoittamisesta, siis sillä tavalla, että kun päättää ettei kirjoita, niin ei myöskään tarvitse pidellä kirjoittamattomuudesta huonoa omaatuntoa. Ja että kävisi taidenäyttelyt ja teatterit ja kasvitieteellisen puutarhan ja muut vastaavat siinä samalla. Ammentaisi jotain uutta sisään sen sijaan että ammentaa aina jotain itsestään ulos. Heti kohta tämän ajatuksen jälkeen ajattelin, että "eikä, kun minä tahdon kirjoittaa!". Että tuota. Ongelma on vaan vähän se, että pitäisi välillä ns. levätäkin- Sen tuntee luissaan. Ja sitten taas, kun ajattelen Volvon kahta aikatasoa ja sitä, millainen visio minulla on päässäni siitä, miten teksti leikkautuu aikatasosta toiseen, niin päähän ei tahdo mahtua muuta kuin että haluan kirjoittaa siitä juuri tuollaisen ja juuri nyt. Ja samaan aikaan väsyttää ihan valtavasti.

Juttelin tänään kahden sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat kumpikin tahoillaan kysyneet, että enkö nyt jo voisi kertoa, että mistä se Volvo kertoo. Hekottelimme sitten sille, että molempia kiinnostaa ja molemmat yrittävät lypsää minulta yksityiskohtia. En ole kuitenkaan kertonut heille sen enempää kuin täällä blogissakaan. En ole vielä valmis siihen. Enkä tiedä, haluanko edes kertoa - mieluummin annan kässärin luettavaksi sitten joskus ihan tuoreeseen maaperään :). Nauroin kuitenkin juttukavereilleni sitä, että olisivat tyytyväisiä siihen, mitä tietävät nyt - puoli vuotta sitten en uskaltanut tunnustaa edes sitä, että kirjoitin uutta romaanikässäriä. Että onhan tämä nyt jo edistystä!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Pimeä

Pimeä on erityisen pimeää tänään. Se laskee ämpärit käsistään ja ammentaa kauhalla silmien täydeltä. Puoli sivua Volvoa. Pyykit odottavat ripustajaa. Kivun siemeniä ja kylmiä tähtiä. Unen pehmeä viltti korvan vieressä, pyyhin sen pois. Kaapissa odottaa pipo sitä että tulee pakkanen ja desinfioi saivareet minun ajatuksistani, puhdistaa senkin mitä ei näe ja tekee hengityksen näkyväksi. Aika on hidastunut ja lämpö. Ikkunan eteen kasvaa kirjojen pinoja ja kun aika on idättänyt ja koulinut ja kasvattanut, ulos ei näe eikä sisään, ja kaikissa selissä väärä nimi.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Ristiriitoja

Minulla on vapaapäivä. Aamu oli ihana. Istuin aamupäivän kirjoituskahvilassa ja olin tyytyväinen. Sitten kävin syömässä keittoa lounaaksi ja ostamassa aineksia kurpitsakeittoon, jota ajattelin tehdä illalla. Kirjoitin aamupäiväiset raakatekstit (suurimman osan niistä) Volvon kässäriin ja kässäri piteni taas pari sivua. Sain aamupäivällä hyvää settiä aikaan - en ehkä sivumäärällisesti kovin paljon, mutta olin tyytyväinen tekstin tuntuun. Kun kävin kaupassa, ajattelin, että Volvon kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Kun tulin kotiin, mietin sitä, että vaikka tänä vuonna on siviilielämässä tapahtunut paljon ikäviä ja pahoja asioita, on ihan tosi mystistä, etten ole koko vuoden aikana kärsinyt mistään ongelmista tekstin tuottamisen suhteen. Aina kun pyydän, saan. Nimenomaan Volvoa. Äsken ajattelin, että olisi ihanaa, jos kässäri olisi jo siinä vaiheessa, että voisin antaa sen jollekulle luettavaksi ja kommentoitavaksi ja voisin saada siitä palautetta. Johtuu varmaan siitä, etten ole näyttänyt Volvoa vielä kenellekään ja ne palautteet, joita olen tänä vuonna saanut, ovat liittyneet muihin, osin vanhoihinkin teksteihin. Ilmeisesti pintaan alkaa nousta halu peilata Volvoa jonkun toisen silmiin. Ja näiden ajatusten jälkeen mieleen alkaa tällä hetkellä ryömiä ajatus siitä, että en osaa kirjoittaa ja että Volvosta ei tule ikinä mitään tai valmista ja idea on lähtökohtaisesti huono.

Nukuin melkein yhdeksän tuntia viime yönä ja haluaisin päiväunille. En ole ihan varma, kannattaisiko se vai ei. Haluaisin kääriytyä peittoon ja nukahtaa. Haluaisin myös mennä takaisin kirjoituskahvilaan iltapäiväteelle ja istua siellä ja kirjoittaa. Sitä halua hillitsee ikävästi tunne siitä, etten koskaan osaa kirjoittaa mitään kunnollista. Ja se tunne saa miettimään, että uskallanko mennä kirjoituskahvilaan. Entä jos se, että menisin sinne vielä toisen kerran tänään, laukaisisi huonon karman ja kirjoittaminen alkaisi tökkiä. Ja kun minä tarvitsen kirjoittamista. Tarvitsen ihan hirveästi juuri nyt, eikä minulla ole varaa menettää tätä hyvää draivia, joka Volvolla on ollut päällä, vaikka ihan mahdollista on, että se draivi on tuottanut silkkaa silkkoa ja se on kauhean pelottava ajatus.

Volvossa on sata sivua ja sivuhenkilö ei ole suostunut vieläkään kertomaan, että miksi halusi välttämättä Volvoon mukaan ja samalla kun uskon ja tunnen, että Volvo voi tulla hyväksi, tuntuu, että ai kamala, mitä soopaa ja roskaa ja että aivan liian vaatimatonta, aivan liian vaatimatonta. Ja silti Volvon kirjoittaminen on nyt parasta mitä on. Nukkumisen lisäksi. Vähän sekava olo.