May the Force be with you

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Ajatuksia mustien puiden edessä

Olen tähän mennessä lukenut Supisen Apatosauruksen maata metrossa, ratikassa ja auditoriossa. Toimii aika hyvin :).

Olen ajatellut tänään mennyttä ja todennut, että on se hyvä, että jotkut asiat ovat menneitä, eivätkä enää täällä. Olen ajatellut ystävällisyyttä, sitä, kuinka mukavaa on, että spontaanisti ystävällisiä ihmisiäkin on vielä. Väsymystä; kuinka paljon haluaisinkaan mennä jo sänkyyn, enkä kuitenkaan haluaisi, sillä haluan tehdä kaikenlaista. Huomista; aamulla menen fysioterapeutille teippaukseen. Hartiaa ei ole särkenyt pahasti nyt neljään päivään. Neljä buranatonta päivää putkeen - tämä on ennätykseni viimeisten viiden viikon ajalta.

En voi uskoa, että on vasta keskiviikko. Tämä viikko kestää, kestää ja kestää. Niin teki viime viikkokin.

Aika aikaa kutakin; ehkä viikonloppuna ehdin kirjoittaa. Sunnuntaina. Kaipaan sanoja, kaipaan merkitystä tähän kaikkeen; itseäni.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Idätystä

Itujen päivä. Kaikenlaista on itänyt. Turhautuminen ja luovuttamisen tunteet ovat itäneet tänään hyvin. Kuitenkin myös ilossa on havaittavissa pieniä valkoisia ituja, aika monessa kohtaa. Sinänsä yllättävää, että siemen voi itää noin monesta kohtaa, mutta koska se on ilo, asia on varmaan ihan ymmärrettävä. Ilo on itänyt esimerkiksi siksi, että posti toi Sokeripalasta voittamani Apatosauruksen maan ja odotan innolla, että pääsen tarttumaan siihen. Ilo iti myös siitä kohtaa, jossa on hyvä ruoka. Ilon lisäksi kärsivällisyyskin on itänyt, verso vihertää jo, ja siitä olen enemmän kuin yllättynyt ja enemmän kuin hyvilläni. En ehkä ole maailman kärsivällisin olento, mutta joskus aina saa yllättyä iloisesti.

Kaikkein paras verso on kuitenkin itänyt kirjoittamisen siemeneen. Ehkä viikonloppuinen kirjoittamiseni (sitä raakatekstiä, 6+2 sivua) tarjosi hyvän kasvualustan, en tiedä, eikä sillä väliäkään. Itu on vielä hyvin pieni, ihan raakile vasta, mutta aika ponteva. Itäminen tapahtui kun olin kävelemässä kotiin päivän riennoista kahdeksan jälkeen: idea uudeksi tekstiksi. Kotiin kiiruhtaessani pyörittelin kuviota päässäni, etten vain unohtaisi sitä. Kotona kirjoitin pääpiirteet (henkilöt, asetelman, teeman) äkkiä kirjoitusvihkoon. Hätäisesti sutaistuna idea näyttää kovin yksinkertaiselta ja ankealta, mutta muistiinpanoista löytyy silti se ydin, se tunnelma, se kuva, josta koko idea lähti liikkeelle. Ja olipa taas aika yllättävää, että tuollainen tuli, pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen. Hassuinta oli, että kun tämä aiheenpoikanen tuli päähän, ympärillä alkoi yhtäkkiä kihistä muitakin novellinaiheita. Sanat kutsuvat sanoja luokseen, luulen.

Samalla taisi sitäpaitsi itää muutakin kuin kirjoittamisen siemen. Jotain iti ja se iti minussa, sirkkalehtiä jo. Toiveikkuuden taimi, ihan selvästi.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Vielä kerran

Enkä voi sille mitään, että olen ihan tyhjä ja täysi, kun luen tuota Karhun kuolemaa. Mitä Kummun sanoihin voi enää lisätä? Ei mitään ja se on hyvä niin. Olen jotenkin aseeton, sisäinen oikolukija ei ehdota mitään, on mykkänä. Ei mykkänä ihailusta, vaan siksi, että välillä on tosi hyvä olla hiljaa ja vain katsoa, miten taitavasti joku on kirjoittanut. Kovasti ehjää. En tiedä mikä tuossa Kummun kielessä on se, rytmi ja sanat ja tunnelma kai. Niin kuin tässä:

Hän avasi palmikkonsa ja näki kuinka se yön painamana laskeutui laineille. Kesäisen päivän valo löi hänen hiuksiaan vasten.


(Essi Kummu: Karhun kuolema, s. 160)

Haluan edelleenkin syödä pullan ja säästää pullan.

Sielunlepuutuslauantai

Huojahtelen päiväunikutsun ja pienen puuhastelun välillä. Istun tuolilla, niiden välissä, bloggaan.

Tänään toriaamiainen Hakiksen torilla ja ostoksia hallissa. Sitten ruokakauppa, koti, jumppa. Pitkästä aikaa liikkumaan, miten i-ha-naa! Käytin salilla ihan hirveästi aikaa, tein käsilihaksia, kävin jumpassa, venyttelin, seisoin suihkussa, piipahdin saunassa. Kaikki ihan ikiomaa aikaa omalle, jäykistyneelle kropalle. Autuutta. Sen jälkeen kävin Akateemisessa ostamassa pari uutta kirjoituskynää, sitten myöhäiselle lounaalle ja lounaalta vakiokuppilaan kirjoittamaan. Niin, ihan oikeasti! Milloin olette viimeksi lukeneet tästä blogista sanat vakiokuppila ja kirjoittaminen samasta lauseesta - tai edes erikseen? En muista itsekään. Kirjoitin kuusi ja puoli sivua raakatekstiä - ylellisyys, johon minulla ei ole ollut varaa muutamaan viikkoon. Sitten vain istuin ja katselin ympärilleni, en ajatellut mitään, sanoja ajelehti päässä ja päästä.

Kotiin tultuani valmistelin illan ruokaa ja kuuntelin musiikkia. Tulee vieraita - tai siis tuttuja eli perhettä syömään, joten hyvä syy kokata vähän isotöisempää ruokaa. Askarteluruokaa. Esivalmistelut on tehty, keittiössä olisi pussi Brunbergin lakua ja tuossa melkein kädenojentaman päässä olisi sänky, minun oma sänkyni, minun oma, autuas sänkyni, joka kuiskailee niin ihania iltasatuja, että ihokarvat nousevat käsivarsista pystyyn.

Joskus ihmiselle riitää juuri se, mitä on.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Shoppailua teipattuna

Kolmas erilainen kinesioteippaussetti menossa. Sain tänään tämän uusimman ja tuntuu todella tehokkaalta ainakin siinä, että muistuttaa erittäin hyvin, missä asennossa pitäisi olla. Minulla on erittäin paljon taipumusta ns. neandertalilaistyyliin eli pää valahtaa kropan etupuolelle ja sehän tekee tosi pahaa niskalihaksille ja ilmeisesti lähes kaikelle päälaesta alaspäin. Tämä tension neck -teippaus tuntuu kuitenkin tosi huomiotaherättävältä verrattuna edelliseen, joten jospa tämä auttaisi myös paremmin. Eli suomeksi sanottuna niska-hartiavaivat jatkuvat yhä.

Kello on puoli kaksitoista, mikä tarkoittaa, että nukkumaanmenoaikani on jo ohi. Ainakin arjen nukkumaanmenoaika, ja miten viikonloppu muka poikkeaisi asiasta ;)? Sen verran kuitenkin sanon, että Suomalaisen kirjakaupan alesta tarttui mukaan Zadie Smithin Kauneudesta ja Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät. Yhteensä 8 euroa. Tärkein ostos oli kuitenkin viisi muistikirjaa, tai siis lasten piirustusvihkoa, niitä samoja, joita olen käyttänyt kirjoitusvihkoina jo pitkään. Ihan autuasta, että löysin niitä lisää! Jäljellä olikin enää yksi käyttämätön ja ehdin jo miettiä, että mistä löydän kirjoitusvihkoja, joissa kaikki olisi näin kohdillaan: koko, paperin laatu ja paksuus, kannet, kierteet - kaikki. Nyt on varastoa taas vähäksi aikaa :).

tiistai 21. syyskuuta 2010

Aina ei jaksa

Kirjoittaminen? Ai mikä? Ei, ei - älä kerro enempää, ettei tule kamalan huono omatunto! Ainesta kunnon itsepiiskuuseen! Jestas - huh. Ei, ei puhuta tästä aiheesta tänään!? Ehkä huomenna sitten, kun ei ole töiden jälkeen mitään muuta pakollista puuhaa kuin käydä jumpassa. Josko sitten? Niin, minä tiedän, minä muistan ja minä haluaisin, mutta hitto vie, kello on kymmenen ja minä olen tänään tehnyt 12-tuntisen päivän ja ei, nyt ei kertakaikkiaan riitä enää energiaa. No kyllä minua väsyttääkin, huomenna on oltava pelipaikoilla heti kello kahdeksalta. Ai että mitä? Ei bloggaamista ja kirjoittamista voi verrata toisiinsa! Se nyt on ihan eri asia. No jaksan, jaksan, mutta huomaatko, tämän postauksen kirjoittamiseen menee ehkä kolme minuuttia ja sitten lähden yöpuulle. Ei ihan taitaisi onnistua novellin uudellenkirjoitus siinä ajassa. Ai että alkua? Just joo, ota nyt järki käteen sinäkin! Ei kykene ja kun on ihan pakko vaan ajatella sitäkin, että unta on pakko saada tässä välissä. Kaikki kun vaan eivät ole tuollaisia koneita kuin sinä! No voi helvetti! Älä viitsi! Jos tuota jatkuu vielä pitkään, makaan puoli yötä sängyssä tippa linssissä ja ketä se muka auttaa, kysyn vaan!

- - -

Yhm. Joo. Kiitos. Joo. Ei se mitään. Niin harmittaa minuakin. Aika paljon. Mutta kun ei sen ajatteleminen auta mitään, tulee vain paha mieli tähän kohtaan, eikä siitä taas ole mitään hyötyä. Joo. Ihan totta. Olen. Joo. Palataan huomenna.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Pitäisi

Ulkona on aika kirkasta ja siellä sataa, ikkunalaudat ropisevat. Tiskaan ja pyykkään ja makaan sängyssä ja puhun puhelimeen ja tiskaan ja olen nukahtamaisillani. Ajattelen, että illalla ehkä kuppi teetä, pakastimessa taitaa olla vielä jätskiä. Harmi, etten ostanut kyssäkaalia enempää, se on mehukasta, rapeaa ja makeaa. Hartiaa ja kättä jomottelee, pitäisi lukea muutama artikkeli, kirjoittaa muutama yhteenveto, maksaa muutama lasku, pitäisi pitäisi. Ja kirjoittaa. Vaikka ranne säkenöi, koska hartia on maatunut kivipelloksi. En jaksa. Haluan päiväunet ja siistin keittiön, silitetyt työvaatteet huomiseksi ja koko viikoksi ilman että minun tarvitsee tehdä mitään. Ei onnistu, ihme kyllä.

Aamupäivällä kävin spinningissä ja salilla, se teki hyvää. Aamulla luin Karhun kuolemaa, se teki hyvää.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Laske viiteen

1. Torstaina kipeä hartiani kinesioteipattiin. Teippaus on mukava. Kosketusterapiaa: tuntuu kuin joku koskettaisi, pitelisi kättä olkapäällä.

2. En ole ehtinyt kirjoittaa, on ollut menoja ja meinikiä. Tuntuu kuin olisin elämästäni sivussa. Koti on hyrskyn myrskyn, tiskit vallanneet keittiön, pyykkikori tulvii.

3. Tulin juuri katsomasta R&A-elokuvan Nothing Personal. Se oli hiljainen ja surullinen. Nyt väsyttää. Tykkäsin viime vuonna näkemästäni R&A-elokuva Ameerkasta enemmän kuin Nothing Personalista.

4. En aio tehdä tänään enää mitään. Istun kotona, menen ajoissa sänkyyn vaikka on lauantai-ilta. Kuuntelen sateen ropinaa. Katselen kun kynttilä palaa, kuuntelen kun jalkoja pakottaa. Väsyn. Lasken mustelmia.

5. Huomenna urheilen.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Seitsemän kertaa seitsemän

Satakieli lahjoi minua hienolla prenikalla, kiitos! Sen lisäksi, että saan jaella prenikkaa eteenpäin, minun kuuluu myös kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Sellaisia asioita, joita ette tiedä - tai joita suurin osa lukijoista ei tiedä. Tuleekohan siitä kuinka vaikeaa? Minusta nimittäin tuntuu, että kerron täällä blogissa vähän liikaakin joskus ;). No, ei muuta kuin menoksi!

1. Olen kotoisin itä-Suomesta, puhun murteella ja kuulun kategoriaan ujot itäsuomalaiset. Myöhemmällä iällä olen oppinut, että ujo itäsuomalainen on paljon, paljon vilkkaampi ja puheliaampi kuin vilkas länsisuomalainen...

2. Joisin Kvilla-yskänlääkettä mielelläni vaikka joka päivä, sillä se maistuu niin herkulta.

3. Minun on vatkattava viili aivan löysäksi lilluksi ennen kuin voin syödä sen. Jos syön viiliä työpaikalla välipalaksi, lähihuoneissa istuvat työkaverit tulevat katsomaan, sillä viilin vatkaaminen kuulostaa siltä kuin vatkaisin kakkutaikinaa.

4. Olen krooninen niistäjä ja siksi nenäliinojani on joka paikassa. Tietyt ystävät kutsuvat hylkäämiäni tai piilottamiani nenäliinojani miinoiksi.

5. Kynteni ovat välillä pitkät, mutta sitten tapahtuu jotain (tylsää odottamista, stressiä tms), ja menetän kynteni yhdessä päivässä. En pure niitä, vaan revin.

6. Olen käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun.

7. Minulla on toinenkin blogi. Kirjoitan sinne eri nimimerkillä eri asioista, eikä näillä kahdella blogilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Kas noin, olkaatten hyvät. Olipa se hankalaa. Mietin jo, että kerroinko liikaa ja pitäisikö joitain kohtia deletoida ja kirjoittaa uudestaan, sillä vaikka jotkut ystäväni lukevat blogiani, olen välillä jopa vainoharhaisen tarkka siitä, ettei minua voi tunnistaa blogini perusteella.

Ai niin, se prenikka. Tässä se on:



Jaan tunnustuksen edelleen seuraaville tahoille: Kesäminkille, Kirjavan Katjalle ja Vaivanpalkalle, vaikka Vaivanpalkka on saanut tämän lätkän jo kerran :).

Ja koska juuri tällä hetkellä, tänään, tällä viikolla aika on ihan järkyttävän kortilla ihan kaiken suhteen, vaikenen nyt. Toivon, että ehdin jonain päivänä kirjoittaa edes pienen siivun verran, siis kirjoittaa kirjoittaa, raakatekstiä vaikka, etten ihan näivety.

torstai 9. syyskuuta 2010

Paikallaan

Kesken pyykkien viikkaamisen ja tavaroiden järjestelyn tajusin, kuinka ihana on mennä kotopuoleen viikonlopuksi. Ohjelmaahan siellä on päivien täydeltä, mutta siellä pääsee myös saunaan ja saunan jälkeen nukkumaan autuaaseen rauhaan. Ovi kiinni, kirja käteen ja sitten turvallinen liukeneminen ensin kirjaan, puhtaiden lakanoiden tuoksuun ja sitten uneen. Odotan viikonlopun iltoja - hiljaisuutta ja kiireettömyyttä.

Tällä viikolla hiljaisuus ja kiireettömyys on ollut vähän kortilla. Eilen liesusin kaupungilla myöhään ja kun tänä aamuna heräsin, oli koko päivä rangaistuksen tuntuinen. Iltaa kohden mieliala parani ja nyt olen väsynyt, raukea ja herkuttelen ajatuksilla. Etenkin niillä ajatuksilla, joissa olen reipas, aikaansaapa ja tarmokas, koska tiedän, että ihan juuri nyt ei tarvitse olla sellainen. Herkuttelen kyllä myös sillä ajatuksella, jossa nousen tästä koneen äärestä, otan lattialta sängyn vierestä kirjan käteen, istun sohvaan ja luen. Ihan vain luen. Ja sillä ajatuksella, että kirjoitan.

Viikonloppureissua varten pitäisi pakata. Pakkaan mukaan kirjoitusvihon, kynän (kyniä pitäisi ostaa lisää) ja ainakin kolme kirjaa.

Kun katson ikkunasta ulos, huomaan, että vaahteroiden kärjet ovat punertuneet.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Täysosumaostos

Aloin lukea tiskaamisen ja siivoamisen lomassa Essi Kummun Karhun kuolemaa. Voi apua. En ole vielä vasta kuin alussa, mutta kirja herättää jo ties mitä tunteita. Päälimmäisenä on kaiho ja kaipuu: miten hienoa! miten minäkin pääsisin tuohon? Kummun tyyli on hidas ja kaunis kuin vastapaistettu voisilmäpulla, jonka haluaisi sekä syödä että säästää. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän, teksti liikkuu eteenpäin samalla tavalla kuin haukkaukset, jotka uppoavat pullan lihaan. Teksti pitelee peiliä ja peiliä ja peiliä ja peiliä, kunnes olen viimeisessä peilissä pieni, kaukainen, kateellinen ja inspiroitunut. Kieli on juuri siinä missä sen pitääkin. Vau. Jos minun tekstini ikinä tulevat näyttämään yhtä luonnollisilta, taitavilta ja tasapainoisilta kuin Kummun teksti Karhun kuoleman alussa, niin kiitos. Jollain tasolla Karhun kuoleman lukeminen saa aikaan halun kirjoittaa, halun olla osa tuota samaa ketjua, halun kuunnella omaa ääntä. En tiedä, johtuuko tämä ihastuminen pelkästään siitä, että Kummun kieli, tyyli ja rytmi osuvat minuun ja uppoavat pohjaan asti, vai onko tänään hyvä päivä haltioitumiselle. Ihan sama. Vau silti.

Nyt keitän ruokaa, hauduttelen sitä, enkä osaa päättää, lukisinko vai säästäisinkö vielä vähän pidemmälle. Pullaakin tekisi mieli.

Sunnuntain suuntia

Sain vihdoin eilen ostettua ekan palkkapäiväkirjan. Olin jo melko varma, että mukaan lähtee Avain-kustantamon julkaisema Rebecca Stottin Korallivaras, mutta niin vain takavasemmalta tuli mustana hevosena Essi Kummun Karhun kuolema, joka lähti lopulta mukaan Akateemisesta. Lisäksi sain eilen luettua Piilolan Alkuvedet loppuun (tai siis käytännössä koko kirjan, olin sivulla 30 tai jotain ennen eilistä). Alkuvedet oli ihan jees, vaikka en olekaan tuollaisten lapsen näkökulmasta kirjoitettujen romaanien suuri fani. Piilolan käyttämä kieli oli kuitenkin kivaa, oppitunti kielikuvien ja vertauksien maailmaan.

Päivän puuhat pitäisi varmaan pikku hiljaa aloittaa, mutta olen lähinnä keskittynyt vasta siihen, että yskin keuhkojani auki yön jäljiltä. Seuraavaksi taidan kyllä ruveta puuhaamaan jotain yleishyödyllistä: tiskaus ja imurointi eivät tekisi pahaa. Lisäksi haaveilen hiukan kirjoittamisesta, mutta katsotaan nyt, miten jaksamista riittää.

Eilen illalla pääsin vihdoin Huvila-telttaankin ja totesin taas kerran, että on se ihana ja tunnelmallinen paikka. Alkuillasta, kun pimeä ei ollut vielä laskeutunut, yli lentävien lintujen varjot näkyivät teltan katossa pikaisina sipaisuina, jotka saivat aina sekunnin ajaksi luulemaan, että sisällä on lintu. Sitten kun pimeä tuli, teltta oli sisältäpäin valaistu suuren eläimen vatsa, ja tukikaaret sen luusto.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Kirkastuvaa

Joko nyt tämä flunssan aaltoliike alkaisi laantua vai johtuuko positiivisempi olo vain siitä, että olen tropannut sen verran tukevasti? Palelee kyllä vähän, mutta se johtuu siitä, että kotini alkaa olla normaalilämpöinen kesän jäljiltä (nyt +23) ja koska olen viimeiset neljä kuukautta tottunut kotona siihen, että +26 on normi ja kaikki sitä viileämpi kylmää ;), niin kyllä tämä totuttelua taas vaatii. Huopatöpökkäät on kaivettu esiin, samoin villasukat, ja nyt ainoa ongelma on se, että hupparista ei saa vetoketjua kiinni, koska se on rikki, enkä haluaisi vaihtaa hupparia... Ongelmia täytyy tehdä, jos niitä ei ole.

Kaivelin äsken teevarastojani sillä aikaa, kun vesi kiehui. Olin ajatellut juoda kupillisen rooibosta tähän väliin, mutta pienen penkomisen jälkeen laitoin hautumaan jopa minun tukkoiseen nokkaani jumalaiselta tuoksuvaa Lady Greytä. En ole juonut sitä aikoihin, joten ehkä nyt on hyvä sauma.

Tropit tuntuvat auttavan yleistukkoiseen oloon sen verran, että pystyn jo ajattelemaan kaikenlaista, toisin kuin eilen. Tänään ajatukseni ovat hipaisseet lukemista (sängyn vieressä lattialla on keskeneräisiä kirjoja ja olisi niin kiva laittaa ne luettuina hyllyyn; siinä on jotain perustavanlaatuisen tyydyttävää), kirjoittamista (se Omega, seuraavaksi) ja huomista päivää. Aion olla huomenna sen verran kunnossa, että pääsen Akateemiseen ostamaan myöhästyneen palkkapäiväkirjani. Supisen Apatosauruksen maata ei tarvitse ostaa, sillä voitin sen eilen Sokeripalan arvonnassa, jei :)! Yksi kirja vähemmän, joista valita :).

Nyt on Lady Grey kupissa ja odottaa juojaansa. Nenäliinapaketti on hollilla, sänky ja torkkupeitto houkuttavat kovasti. Jospa juon teeni ja yritän sitten lukea vähän? Vaikka tuota Piilolan Alkuvesiä. Tai loppuun tuon Niemelän Makkarapiruetin, jota aloin lukea eilen iltasatutarkoituksessa. Ulkona sataa vähän väliä, on kylmää, tuulista ja harmaata (tiedän ihan omakohtaisesti, koska piti käydä hakemassa saikkua tällekin päivälle) ja minä voisin sytyttää päiväkynttilän ihan vain siksi, että voin. Jos pitää sairastaa, niin ihan yhtä hyvin voin yrittää samalla piristää mieltäni pienillä asioilla, niin kuin kupillisella hyvää teetä ja kynttilällä.

torstai 2. syyskuuta 2010

Tuoreeks terveeks tulevaks vuueks

Tänä aamuna lääkäri soitti labra- ym. tuloksistani. Sain ilokseni kuulla, että minussa ei ole mitään vikaa. Ei veressä (hemoglobiinikin minun mittapuullani tosi hyvä) eikä poskionteloissa. Jep jep. Muuten vain olen tosiaan viettänyt viimeiset 2,5 viikkoa enimmäkseen kotona ja sängyn- tai sohvanpohjalla. Vain muutamana päivänä olen kyennyt töihin ja sieltäkin yleensä lähtenyt kesken pois, kun en ole vain pystynyt; kuume on noussut ja on heikottanut. Mutta on se hyvä juttu, että olen aivan terve. Harmi vain, ettei ihan siltä tunnu. Parempi kyllä kai jo, mutta mutta.

Tämä päivä on vilahtanut johonkin ja suurin pohdinnanaihe on se, että mitä teen huomenna. Mennäkö töihin vai jäädäkö kotiin? Ai että sairaana ei saa mennä töihin? Ei niin, mutta enhän minä olekaan sairas. Ja kuten olen tässä viikkojen vieriessä todennut, tauti ei välitä pätkääkään siitä, mitä minä teen. Ainoa, mitä tapahtuu, on se, että väsyn vähän enemmän tai väsyn vähän vähemmän riippuen siitä, mitä teen.

Tänään olen lukenut Imagea, Menaisia ja Glorian ruokaa&viiniä. Melko kattava valikoima, eikö? Olen syönyt perunasoselaatikon jämät ja pakastepizzaa. Katsonut lattialla oikosenaan kuorsaavia pölyvillakoiria ja todennut, että voi voi. Lisäksi olen nauttinut toisten astmalääkkeiden tuomista sivuvaikutuksista, joissa ei paljon nautittavaa ole. Aamupäivällä tärisin niin, että lyhyen meilin kirjoittamiseen piti ihan keskittyä. No, muutaman päivän kuluttua sivuvaikutuksetkin laantuvat. Siihen asti parannus on pahempi kuin tauti, mutta mitäpä en kärsisi keuhkojeni takia.

Tänään aurinko ei paista risukasaan enkä jaksa ajatella sen kummemmin mitään. Tänään tämä bloggaus toimii kaatopaikkana, johon dumppaan kaiken päivän aikana kasaantuneen roskan.