May the Force be with you

maanantai 31. joulukuuta 2007

Huh

On se luojan lykky, että ihmisellä ei ole niin suuria murheita, etteikö olo paranisi kirjoitussessiolla ja kunnon aterialla.

Hyvää ensi vuotta kaikille!

Hilpeää päivänpaistetta

Vuoden viimeinen päivä. Nyt jo? Senhän piti vasta olla tulossa? Ja tällainen, näin harmaa? No, ei sen puoleen, harmaata on myös omassa päässä. Vähän on tahmainen olo. Tuli ilmeisesti juotua lauantaina ihan urakalla sitä viinaa, kun eilinen krapula ei riittänyt; olo ei vieläkään ole ihan priima. Jospa jättäisi tämän päivän kännäämiset vähiin ja tulisi ulkoruokinnan jälkeen kotiin - en usko, että viina maistuu tänään kovin hyvin ja sitäpaitsi on ihanaa, kun vuoden ensimmäisenä aamuna ei ole krapulaa. Vuoden alku on ainakin symbolisesti uusien alkujen aikaa, ja on jotenkin pahaenteistä, että sen viettää krapuloiden. Sitä paitsi en ole koskaan arvostanut uutta vuotta juhlana. Hirveää hypetystä, "pakko" juoda paljon ja "pakko" olla kauhean hauskaa ja lopputulos ei useinkaan ole kovin hauska. Ja jos pysyttelee selviltä päin, on oltava yksin, koska kaikki muut ovat tuhannen kännissä. Ratkiriemukasta. Hyväksi koettu taktiikka on se, että juhlii pari päivää ennen uutta vuotta, jolloin on sitten freesinä ja reippaana ottamassa alkavan vuoden vastaan.

Seuraavaksi pitäisi keskittyä taas kirjoittamiseen. Niin ja käydä ostamassa aikaa matkakorttiin; käsittääkseni selviän halvemmalla, kun ostan aikaa tänään enkä ylihuomenna. Tiskata pitäisi. Ulkoilukaan ei olisi pahitteeksi, mutta ulkona on niin pimeää ja synkkää, että se matkakortin latausreissu taitaa olla ihan tarpeeksi. Eikä huvita kirjoittaa. Ei niin yhtään. Ärsyttää tämä jälkikrapulainen olo, ärsyttää tiskit ja ärsyttää kaikki. Ärsyttää se, että unirytmi, joka meni joulun aikaan sekaisin, ei ainakaan parantunut eilen, kun nukuin ensin kahteen ja sitten en illalla saanut unta. Murjotus. Potkis. ( <- Potkin koko maailmaa nilkkaan. Tai siis omaan nilkkaanhan se loppupeleissä kalahtaa tuokin. Ärr.)

Aamun Hesarissa sanottiin, että intuition olemassaolo on todistettu tieteellisesti ja että intuitioon pitäisi luottaa. Minun intuitioni sanoo, että pitäisi ryömiä peiton alle, pistää silmät kiinni ja nukkua. Sen jälkeen pitäisi syödä ranskalaisia ja sipsejä ja juoda kokista. Miten minusta tuntuu, että tässä kohtaa intuitiota ei pitäisi kuunnella? Mutta kun lehdessä luki, että pitää! Ääää! Elämä on väärin. Minun piti olla lahjakas ja sitkeä ja sinnikäs ja terveellisesti syövä ja iloinen liikkuja (hah!) ja hyväntuulinen, mutta joku on huiputtanut minua. Yh. Ja kaikki mitä kirjoitan, on ihan paskaa sekin. Varsinainen idiootti, kun luulee joskus voivansa julkaista jotain. Mahakin on epätasapainossa. Sisäisesti. Murjotus. Potkis.

Niin viihdyttävää kuin murjotus onkin, se ei ole kauhean hedelmällistä. Luulen, että minun pitää lopettaa se, ennen kuin tulee oikeasti paha mieli. Jos tästä tormentautuu, niin vuoden viimeisestä päivästä tulee varmaan ihan jees. Tai suht ok. Ainakin siedettävä. Joo joo, yritetään yritetään.

(Potkis.)

perjantai 28. joulukuuta 2007

Kirjastossa ja kuppilassa

Kävin tänään kirjastossa palauttamassa pari myöhästynyttä kirjaa. Kirjastot ovat kivoja paikkoja, mutta eivät tee minulle hyvää. Näyttäkää minulle kirjasto ja minä näytän teille hillittömyyden, kadonneen itsekurin ja ylenpalttisuuden salit. Kirjasto on paljon pahempi paikka kuin kirjakauppa; kirjastossa ei tarvitse ottaa vastuuta teoistaan, vaan hairahduksetkin voi palauttaa takaisin tuosta vain, ilman että joutuu niistä ikinä tilille. Suomennettuna tämä tarkoittaa sitä, että maksettuani sakot lainasin enemmän kirjoja kuin piti. En tosin sen enempää kuin kolme, mutta yhdellä niistä on vain seitsemän päivän laina-aika ja luuleeko kukaan tosissaan, että selviän siitä ilman sakkoja? Kyse ei ole siitä, ettenkö ehtisi lukea kirjaa seitsemässä päivässä, vaan siinä, että saanko raahattua itseni palauttamaan kirjan ajallaan - kirjastoonhan on ainakin 300 metriä matkaa...

Kirjaston jälkeen kipitin alamäkeä pitkin suoraan vakiokuppilaani. Ostin kupin teetä ja kaivoin muistivihon ja kynän esiin ja kirjoitin. Olin kirjoitellut jo kotona muutaman sivun raakatekstiä ja lähikuppilassa jatkoin. Annoin tulla. Oli niin taivaallista kirjoittaa taas, kaataa sanoja paperille ilman kontrollia, seuraten ajatusten samalla hetkellä piirtämää karttaa, joka saattoi viedä jokaisen sanan jälkeen mihin hyvänsä. Purskautin paperille neljä sivua melkein oksentamalla ennen kuin laskin kynäni pöydälle ja join haaltuneen teenlopun kupistani. Olin hetken ihan valtavan onnellinen. Tuntui hyvältä. Kaikki ympärilläni oli hyvää ja ystävällistä. Kirjoitin reilun sivun verran lisää, ennen kuin lähdin kauppaan ostamaan hiuslakkaa.

Lähikuppilan onnenhetki vaikuttaa yhä. En ole enää itkettävän onnellinen, mutta olo on tyyni ja rauhallinen. Tiedättehän te, sellainen - sellainen - no, siunattu olo. Melkein kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta minulla ei ole mikään kiire. Maha on täynnä tomaatti-katkarapukeittoa, illalla lähden Oopperaan katsomaan Pähkinänsärkijää. Huomenna voin kirjoittaa lisää. Kun en ajattele arjen saapumista ensi vuonna, niin mitä hankalaa minulla muka on? Mikä on muka huonosti? Ei mikään. Jos ei lasketa sitä, että pitää kyetä palauttamaan se kirjastokirja ajallaan kirjastoon.

torstai 27. joulukuuta 2007

Kotona taas

Joulun jatkoloma ei alkanut ihan niin tehokkaasti kuin piti. Tänään kirjoitin junassa kokonaista kaksi sivua raakatekstiä, sillä silmäluomia painoi kiinni Tuulen viemän parissa vietetty viime yö. Huomenna sitten kirjoitan enemmän ja tänäänkin vielä jotain, jos siltä alkaa tuntua. Joulun valvomiset vain painavat ja saa nähdä, kykenenkö enää tänään kynänvarteen.

Joulu siis oli ja meni. Tänä vuonna lahjakirjoja tuli vain yksi, Laura Lindstedtin Sakset, jonka lukemista odotan innolla. Kunhan päästään ensi vuoteen, hankin pari muutakin kirjaa. Ainakin Sari Peltoniemen Suomu pääsee hyvään kotiin ja ajattelin hemmotella itseäni myös toisella, vielä valikoimattomalla opuksella. Ei sillä, että olisi ylimääräistä rahaa, mutta ihmisen pitää lukea.

Ihmisen pitää lukemisen lisäksi myös nukkua. Mieluiten siistissä rytmissä ja omassa sängyssä. Niin ihanaa kuin minulla onkin ollut kotopuolessa kesäkammarin hiljaisuudessa apilatapettien keskellä, on taivaallista päästä painamaan pää omaan tyynyyn. Kesäkammarin tyynyt ovat nimittäin vanhoja, luttanoita ja ankeita ja tänä aamuna heräsin pää särkien - au. Ja vaikka kesäkammarissa nukkuu aina sikeästi, on kiva olla kotona. Täällä ei tosin ole graavilohta, savuporoa, joulukuusta tai hyasintintuoksua, kuten vanhempien luona, mutta täällä on hiljaista, kynttilöitä pöydällä, tomaatti-katkarapukeittoa, torkkuviltti ja oma rauha. Joulu oli yllättävänkin mukava suurelta osin, mutta aika aikaa kutakin - hermo alkoi jo kiristyä ja tänään oli hyvä tulla kotiin. Voin mennä ajoissa nukkumaan, herätä huomenna ajoissa ja löytää taas itseni.

Sitä odotellessa.

perjantai 21. joulukuuta 2007

Joulumieltä

Olin jo eilen illalla käynnistää koneen ja loggautua bloggeriin, mutta järki voitti ja menin nukkumaan. Ensin kuitenkin kirjoitin päiväkirjaan sen, mikä olisi muuten tullut blogiin. Oli jotenkin hirveä tarve todeta, että ympärillä on hyväätekeviä ihmisiä. Tietenkin välillä tuntuu siltä, ettei kukaan välitä - on yksinäinen olo, kellään ei ole aikaa nähdä, itseä ei huvita nähdä ketään tai on muuten vaan ilta ja pimeä ja surkea olo. Sellaisina hetkinä ei näe sitä, että asiat on lopulta aika hyvin, mitä tulee ystäviin ja luottoihmisiin.

Sain eilen joululahjaksi kengitysnaulasta tehdyn kännykkäkoristeen. Katselin sitä illalla kotona, ihailin muotoa ja lujuutta ja äkkiä kengitysnaula alkoi symboloida kutakuinkin ihan kaikkea. Sitä, että pitää pysyä lujana elämässä, pitää pysyä kirkkaana ja suorana, ei saa taipua vaikeissakaan kohdissa. Tajusin, että tästä lähin naula kulkee mukanani lähes joka paikkaan - kaikkialle mihin puhelinkin. Se tuntui hyvältä - samoin se, että naulan antoi ihminen, joka on ollut tukena ja apuna ja jonka kanssa olen harrastanut yhdessä jo monta vuotta. Sitten aloin ajatella muitakin ystäviä.

Häntä, joka asuu ulkomailla ja soitti eilen - olipa ihana kuulla äänesi! Häntä, jonka kanssa olen kasvanut yhdessä yli kymmenen vuotta ja joka aina tukee. Häntä, jonka kanssa terapoimme toisiamme vuorotellen. Häntä, joka on tukenut minua ja jota minä olen tukenut ja jonka kanssa olen lähentynyt paljon ja olen siitä hirveän iloinen. Häntä, jonka olen tuntenut pisimpään ja joka saa vauvan ihan kohta. Häntä, jonka kanssa keskustelut ovat aina syvällisiä. Häntä, ystävää.

Ei ole korkeita hankia ja nietoksia, ei pauku pakkaset. Aurinko on pyyhkinyt pilvet pois ja ulkona on keväinen auringonpaiste. Minä istun kotona pyjamassa parantelemassa mystistä "vähän lämpöä ja vetämätön olo"-tautiani ja illalla lähden joulunviettoon. Lieneekö joulumieltä vai mitä, mutta tänä jouluna parhaalta tuntuu se, että saan olla läheisten kanssa. Tärkeitten ihmisten kanssa. Ja että heitä on elämässäni, perhettä ja ystäviä - se on hienoa. En ole yksinäinen.

Joulurauhaa ja jouluiloa kaikille, toivoo Rooibos

keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Tyhjäkäynnillä

Kyllähän te tiedätte, mitä tyhjäkäynnillä tapahtuu? On käynnissä, kuluttaa virtaa, mutta mihinkään ei etene. Pitäisi kai mennä sänkyyn ja sammuttaa virta ja ladata akkuja.

Tänään olisi ollut ratsastuspäivä, mutta kerran elämässä (oikeasti) olin järkevä ja älysin kuunnella kroppaa, joka sanoi, että on tahmea olo, kurkku kevyesti omituinen, lihakset kaikesta maitohapoilla, pää pöhnäinen jne. Periaatteessa mikään ei vialla, mutta saamaton kokonaisolo. Soitin ratsastuksenopettajalle, että jään pois tunnilta. Kävin nopean joulushoppauksen ja tulin kotiin ja heureka! kuumemittari näytti pientä lämpöä ja onnittelin itseäni siitä, että kerrankin tunnistin oireet ajoissa, enkä lähtenyt riehumaan ympäri kyliä. Toiveissa ja suunnitelmissa siis on, että tämä tauti torpattaisiin heti kättelyssä.

Ratsastuksen jättäminen väliin tarkoittaa ns. vapaailtaa. Yllättävää sellaista. Tiskasin. Pesin koneellisen pyykkiä. Totesin, että mikä oiva tilaisuus kirjoittaa. Totesin, että mikä oiva tilaisuus jättää kirjoittamatta, kun silmät lupattavat puolitangossa jo ennen kahdeksaa. Ehkä sitä voi nyt tosiaan levätä ja parannella alkavan taudin rauhassa. Vai voiko?

Elämässäni on ollut vain pari asiaa, joiden eteen tunnen tehneeni kaikkeni. Ne muut asiat, joiden eteen en ole mielestäni antanut kaikkeani, ovat piikki lihassa. Niin kuin kirjoittaminen. Kun alan ajatella kirjoittamista, saatan tuntea aika isoakin ahdistusta siksi, että tälläkään hetkellä en muka tee kaikkea, mitä voisin. En yritä tarpeeksi. En kirjoita kaikkia valveillaolohetkiäni - siis niitä, mitkä eivät kulu töissä. En venytä itseäni niille äärirajoille, joille tiedän venyväni. En venytä itseäni äärirajojeni yli. Tämä ajatusketju johtaa siihen, että koska en yritä kaikkeani, olen a) tuomittu epäonnistumaan, b) pysyvä pöytälaatikkokirjoittajana ja yhteenvetona c) epäonnistuva elämässäni. Tämä ajatusketju puolestaan johtaa epätoivoon, hätääntymiseen, valtaviin syyllisyydentunteisiin ja niin edelleen. Kuinka rakentavaa!

Luin eräästä ratsastusoppaasta ajatuksen, joka meni kutakuinkin näin: "Jos ratsastat tänään huonosti, se ei tee sinusta huonoa ihmistä. Jos aiot edistyä, sinun on opittava ymmärtämään se, että ratsastuksen onnistuminen ei vaikuta ihmisarvoosi." Ajatus oli minulle mullistava. Vapauttava. Onnistuminen ei siis määritä sitä, olenko hyvä vai huono ihminen, sen määrittävät muut asiat. Ihanaa. Voin olla tyytyväinen itseeni ihmisenä, vaikka viikon ratsastustunnilla kevyet ohjasotteet olivatkin unta vain ja avotaivutuksesta tuli suoraanjuoksua? Hieno homma! Entäs jos kyse on kirjoittamisesta?

Yllämainittua ajatusta voi soveltaa myös kirjoittamiseen, vapauttaa itsensä epäonnistumisen ikeen alta ja saada vapautta kirjoittaa mitä vain miten vain. Olen lähestynytkin tätä ajattelutapaa, mutta en ole niellyt sitä kokonaan. Aina pohjalla on se pieni ääni, joka on tietävinään, että nimenomaan se, julkaisenko ja tuleeko minusta kirjailija, vaikuttaa siihen, olenko onnistunut ihmisenä. Eipä sen kai pitäisi mennä niin, ei kai kirjoittaminen ole minä ja minun ihmisarvoni? Eikö? Eikö vain olekin? Kuinka olla itselleen armollinen asiassa, joka lävistää minut ja olemiseni tällä tavalla? Onko armollisuus tässä kohtaa edes tavoiteltavaa? Vai olisiko parempi olla armoton, piiskata itseään eteenpäin, venyä sinne äärirajoille niin kuin viime talvena kun uudelleenkirjoitin Gammaa ja töissä oli ihan kamalaa, oleminen pelkkää vereslihaa? Entä jos "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" pitää tässä kohtaa paikkansa, vaikka muuten se on ihan bullshitiä?

Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta on eniten hyötyä terveenä ja levänneenä - oli sitten kyse matematiikankokeista, yliopiston tentistä tai työpäivästä. Miksi sitten joskus tulee olo, että sairaus tai armoton väsymys on vain tekosyy? Miksi tulee huono omatunto ja ajatus, että jos oikeasti haluaisin ja olisin sitkeä, niin kirjoittaisin nekin hetket kun kynä ei pysy kädessä? Ajatus siitä, että on velvollisuuteni olla vereslihalla joka hetki, jotta minut palkittaisiin. Oikeasti palkittaisiin.

tiistai 18. joulukuuta 2007

Tässä keskellä

Helei kaikille! Ja heti kärkeen ilmoitus, että ei, en todellakaan ole kirjoittanut eilen tai tänään mitään. Eilen oli kavereita glögillä ja tänään työt-joululahjaostokset-jumppa -kuvio kotiutti minut siinä vaiheessa, että nyt kahdeksan aikaan yritän syödä, katsoa telkkaria ja ostaa netistä junalippuja yhtä aikaa. Vaikka en ole kirjoittanut mitään, ajattelin silti ilahduttaa (?) teitä aina niin kiinnostavilla jorinoillani. Tai no, jos totuudessa pysytään, niin itseäni ilahduttaakseni minä tässä kirjoittelen...

Töissä on kiirettä ja kireää, mutta ihme kyllä tuntuu, että kyllä tämä viikko tästä. Sunnuntai-iltana oli henkinen kooma tulevan viikon johdosta, mutta jos tässä työviikossa on jotain hyvää, niin se, että joka päivä vie lähemmäs viikon loppumista ja puolentoista viikon lomaa. Huraa! Joulun jälkeen palaan kotikonnuilta ja sykerryn omaan pieneen ihanaan kotiini omien pienten tavaroitteni keskelle ja hyrisen ihan vain siitä syystä, että on niin kivaa ja vapaapäiviä ja oma koti ja aahhhhh. On ihanaa mennä jouluksi kotikonnuille, päästä saunomaan ja nähdä isovanhempia, mutta tiedän jo nyt, että paluu omaan kotiin ja omaan rauhaan tulee olemaan aika autuas.

Töihinpaluusta on nyt 2,5 viikon kokemus ja vaikka tuntuu melkein, kuin en olisi ollutkaan poissa töistä, on virkavapaalta kuitenkin tarttunut matkaan ehkä jonkinlaista pitkäpinnaisuutta ja vähän lunkimpaa asennetta. Hiukan pitemmän pinnan lisäksi on tarttunut mukaan myös tunne siitä, että kun kirjoitan, olen kotona.

sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Sisäistä rauhaa

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä. Juu, tiedetään, kaukana ovat päivät, jolloin sivuja tuli nelinkertainen määrä, mutta ei pidä olettaa, että kirjoittaminen pysyisi samana kun olosuhteet muuttuvat. En kirjoittanut yhtään mitään hyödyllistä, mutta nautin silti. Tuntui hyvältä. Oikeasti. Ihan vain se, että pystyin kirjoittamaan, vaikka sitten täyttä soopaa, mutta pystyin. Minä ja paperi ja kynä ja mustat kiemurat kynästä paperille, ne, jotka valuivat ensin päästä käteen ja sitten kynään. Oli mukava olla kotona. Tuntui hyvältä pitää sanoja lähellä.

Tänään on ollut kovin liikuttunut päivä. Muutaman raakatekstisivun kirjoittaminen sai herkäksi, samoin ruoan kanssa luetut runot, puhumattakaan joululauluista, joita kävin laulamassa Kallion kirkossa. Minulla on joskus ns. euforiakrapulapäiviä ja tämä päivä täyttää kaikki tuntomerkit - ainoa vaan, että se krapula puuttuu. Hyvä niin.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Tomeruudesta

Kaikkein helpointa on olla tomera silloin kun on käymässä nukkumaan. Sitä istuu sängylle ja pujottaa jalat peiton alle ja ajattelee kaikenlaista, kuten että huomenna tiskaan. Mönkii kokonaan peiton alle - huomenna tiskauksen lisäksi imuroin - painaa pään tyynyyn ja nautiskelee pehmeästä olosta - huomenna myös kirjoitan paljon - laittaa valot pois ja kääntyy nukahtamisasentoon mahalleen - ja kokkaan hyvää ruokaa, pyykkään ja luen kirjaa. Sitten sitä nukahtaa autuaalliseen uneen ja seuraava päivä saapuu ihan yhtä kiireisenä, väsyneenä, laiskana ja aivokuolleena kuin edellinenkin. Edellisen illan hyvät suunnitelmat tuntuvat naiiveilta ja kuolleina syntyneiltä, sellaisilta, jotka pitäisi haudata hiljaisuudessa ja pitää muistotilaisuus sohvalla viltin alla television edessä.

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun tomeruus ei ollut kuolleena syntynyttä. Ei minusta ole patalaiskaa lusmua kuoriutunut, mutta olosuhteet eivät vain ole puolellani. Kun ei ole sitä aikaa. Jos tulee töistä ja ruokakaupasta kuuden aikaan, kurmaisee kaurapuuroa ja juoksee jumppaan seitsemäksi, tulee kotiin kahdeksan jälkeen ja käy suihkussa, niin sitten kello on puoli yhdeksän ja kaikki arjen askareet ovat tekemättä: tiskaus, silitys, pyykinpesu, imurointi, joulukoristeiden kaivaminen esiin, kuivan pyykin viikkaaminen pois telineeltä... Kuka siinä ehtii enää kirjoittaa, jos aikoo mennä seuraavana päivänä silitetyssä tai edes puhtaassa paidassa töihin?

Onneksi tylsää virkatyötä tekevällä ihmisellä on olemassa viikonloppu-niminen autuus. Kaksi kokonaista päivää. Jotka kuluvat niin helposti kaikkeen tosi keskeiseen, kuten shoppailu (hei, joululahjatkin pitäisi ostaa!), päiväunet (nukkua pitää, kun viikolla ei ehdi), virkistäytyminen (siis hei, ei voi olla kiellettyä käydä kerran kuussa baarissa) ja telkkarin katselu (pitää voida rentoutua aivottomien ohjelmien parissa).

Entä jos saisin toiveen? Niin kuin se pikkupoika, jonka tapasin keskiviikkona ja joka oli nähnyt tähdenlennon ja kertoi kaikille tapaamilleen ihmisille, että oli toivonut leluja, lisää leluja ja oman hamsterin. Tähtitoiveitahan ei saa kertoa toivomisen jälkeen, mutta ei kai haittaa, jos kerron toiveeni ennen kuin näen sen lentävän tähden? Toivoisin nimittäin pystyväni keskittymään oikeasti tärkeisiin asioihin turhuuksien sijasta.

(Paitsi etten voi muuttaa tähtitoivettani - olen vuosikausia toivonut samaa asiaa, ja jos seuraavan kerran jätän toivomatta, se on ehkä ratkaiseva virhe. Eli minun täytyy ihan itse vaan keskittyä niihin oikeasti tärkeisiin asioihin ja ottaa itseäni niskasta kiinni, eikä toivoa, että jostain tulisi deus ex machina ja tekisi minusta tehokkaan. Niin minä vähän epäilinkin.)

maanantai 10. joulukuuta 2007

Höyläten ja fiilaten

Olen muokannut Epsilonia ja Eetaa. Ei todellakaan mitään radikaalia: sana sinne, toinen tuohon, adjektiivin vaihtaminen, pilkku pisteeksi ja seuraava sana isolla. Kertakaikkista näpertelyä ja viilailua. Sillä on tosin muukin funktio kuin hioa lauseita loputtomiin. Kun lukee ja hioo ja viilaa, pääsee pakostakin vähän lähemmäs tekstiä, muistaa tarkemmin, mitä on kirjoittanut, virittää aivonsa sille taajuudelle, millä Epsilon ja Eeta värähtelevät. Kun on virittäytynyt, saattaa löytää lisää tekstiä.

Seuraavaksi on kai syytä syödä ja pyykinpesukin olisi ihan hyvä asia, jos aion laittaa huomenna puhtaat sukat jalkaan. Ei sitäpaitsi ole hirveästi aikaa pyykätä muulloin - tai kirjoittaa. Huomenna käyn ystävän luona töitten jälkeen, keskiviikkona on ratsastus. Tänään on siis alkuviikon potentiaalisin kirjoituspäivä ja se täytyy hyödyntää jotenkin. Jos en muuta saa aikaan niin edes sitten tuota viilausta.

Vaikka päiväunet ja telkkarin tuijotus tuntuisivat mielenkiintoisemmilta ajanvietteiltä, palaan koneen ääreen kunhan olen syönyt. Jos ei mitään yritä, ei voi mitään saavuttaakaan. En tiedä, onko se vanhanaikainen ja tuhoon tuomittu ajatus, mutta sillä mennään, yhä edelleen.

torstai 6. joulukuuta 2007

Ei vai joo?

En ollut ajatellut blogata tänään yhtään mitään, mutta mutta. Alkoi tuossa tuntua, että blogin nimi pitäisi ennemminkin olla Rooibos ei kirjoita, mutta onneksi nimeä ei tarvitse vaihtaa. Viihdyin tänään tovin Thetan seurassa ja tunsin taas itseni. Ei mitään suureellista, sivun verran uutta ja jonkun verran vanhan hiomista, mutta ajattelin ilmoittaa siitä, ettette te luule, että blogissa on tästä lähin vain tekosyitä sille, miksi en kirjoita... Kyllä, koneen ääressä istuu Rooibos ja aina välillä Rooibos kirjoittaa. Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikille.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Pehmikkeistä

Tiedättehän Finlaysonin mainokset, joissa lukee, että maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää? Olen hiukan ihmetellyt, että onko se pehmeä, jota slogan tarkoittaa, lakanoita vai niitä peittoja, jotka ovat lakanoiden sisällä. Oletan, että tuossa tarkoitetaan lakanoita, vaikka minä en kyllä ole koskaan liittänyt adjektiivia pehmeä sanaan lakana tai sanaan vuodevaatteet. Oli miten oli, olen täysin samaa mieltä Finlaysonin kanssa. Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää. En tosin tiedä, mitä se pehmeä voisi olla; pelkään pahoin, että minulle ei pelkkä lakana riitä.

Oltuani töitten jälkeen nyt tunnin verran kotona olo alkaa pikku hiljaa palautua siedettävälle tasolle. Stressi, hermojen kireys, kiukku, turhautuminen, työasioiden kelaus, to do -listan hokeminen ajatuksissa, tiedättehän te, kaikki nuo pikku(?)asiat, jotka häiritsevät pysymistä tavoiteltavalla mielenrauhan tasolla. Yritän koko ajan torjua työasiat mielestä (torjunta on muuten tosi raskasta), jotta pääsen pikku hiljaa rauhoittumaan vapaapäivää varten. Huomennahan ei tarvitse mennä töihin - k u i n k a miellyttävää!

Pehmennän tämän illan olotilaa torjunnan lisäksi vielä ratsastustunnilla. Täytyy tosin myöntää, että motivaatio lähteä tuonne ulos pimeään ja koleaan säähän on erinomaisen alhaalla, kun vaihtoehtona olisi pysyä kotona ja nukkua. Menen kuitenkin, tietenkin. Ratsastus on yksi tyyny maailman ja minun välilläni. Pään nollaus ei ole ainoa syy harrastukselle, mutta yksi, aika hyvä syy.

Tänä iltana ei siis tehdä muuta kuin käydään nollaamassa pää hevosen selässä. Entäs kirjoittaminen? Ai mikä kirjoittaminen? Ehkä huomenna, kun en ole näin törkeän väsynyt. Nyt menen ottamaan päiväunoset, ennen kuin pitää lähteä tallille. Päiväunoset omassa pienessä sängyssä lakanoiden välissä. Niin, lakanoiden. Eivät kyllä ole Finlaysonia. Viime viikolla ja koko virkavapaan aikana en tarvinnut jotain pehmeää minun ja maailman väliin, mutta nyt kun se on taas ajankohtaista, niin mitä luulette, pitäisikö vaihtaa sänkyyn Finlaysonin lakanat? Auttaisiko se?

tiistai 4. joulukuuta 2007

Alku aina hankaavaa

En jaksa kirjoittaa tänään. Nukuttaa. Huomennakaan en kirjoita, koko ilta menee ratsastustunnilla. Ehkä sitten torstaina.

Yhdeksän tuntia töissä. Jotkut asiat palaavat: hermostunut olo rinnassa, tunne siitä, että sydän ei rauhoitu leposykkeeseen tai edes normaaliin työpäivän aikana. Märät kainalot. Virkavapaalla pärjäsin Rexonalla, huomenna koitan ehtiä apteekkiin ostamaan vähän tujumpia aineita. Tiesinhän minä, ettei tämä alku ole varsinaista lepolomaa; kyllä se siitä. Anoin jo joulun välipäivät lomaksi - puolitoista viikkoa vapaata - siinä ehtii joulun viettämisen lisäksi jo kirjoittaakin vähän.

Töiden jälkeen kävin viinilasillisella ystävän kanssa. Ravintolassa tuoksui ruoka, punkku maistui ja oli helpottavaa purkaa tunnelmia. Oli oikeasti tosi mukavaa. Juteltiin kirjoittamisestakin ja se tuntui hyvältä, toi oikean elämän taas lähelle virkatyön pimennosta.

Nukuttaa. En ole pedannut sänkyä pariin päivään - tämäkin on tuttua, se, että sängyn ehtii pedata vain viikonloppuaamuina.

Vähän on nyt latistettu olo. Niin kuin joku olisi taputtanut päähän liian lujasti. No, kyllä se siitä, kunhan tähän tottuu. Huomenna on ratsastus ja torstaina itsenäisyyspäivä. Sitäpaitsi, onhan minulla vielä tämä uho: eivät ne minua saa. Ja ikävä. Ikävä Zeetaa, Epsilonia ja Eetaa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Valmistautumista

Täällä ollaan, valmistamassa siirtymistä takaisin normaalielämään. Virkavapaa oli ja meni, autuaalliset kahdeksan viikkoa, ja nyt on tarkoitus siirtyä takaisin siihen, mitä oli ennen virkavapaata: on Rooibos, joka käy töissä ja kirjoittaa.

Olen valmistautunut paluuseen juomalla eilen runsain määrin viinaa. Armollisesti krapula jätti minut väliin jakaessaan tämän sunnuntain päävoittoja, joten olen silittänyt, pessyt koneellisen pyykkiä, käynyt ulkona tassuttelemassa ja syönyt siskon luona runsaan ja epäterveellisen krapulapäiväaterian. Viime yönä, kun kävelimme baarista kotiin, oli aivan täydellinen keli. Seurueen muut kolme ihmistä kirosivat kovaa tuulta ja vaakasuorassa pyryttävää lunta, mutta minusta sää oli ihana. Kaikki oli niin kovin nättiä lumipyryn keskellä. Harmi, että tänään on plusasteita ja ulkona kuuluu lorina, kun loska tiivistyy vedeksi. Olisin niin mielelläni ottanut talven.

Äsken huomasin, mitä Zeetaan pitää vielä lisätä ja seuraavaksi käyn sen kimppuun. Sitten silitän lisää ja katson telkkaria. Tiskaan jos viitsin, en jos en viitsi. Yritän pysyä positiivisesti asennoituneena ja keskittyä niihin kivoihin asioihin, mitä töiden jatkuminen tuo tullessaan. Sitäpaitsi onhan minulla illat, jolloin voin käydä jumpassa, lähikuppilassa, nauttia kotona olemisesta, laittaa ruokaa... ja kirjoittaa.

ps. mikäli tänne eksyy uusia tuttavuuksia, tervetuloa, ja käykää toki vilkaisemassa entistä elämääni, löytyy linkkilistalta ylimmäisenä.