Kuu taivaalla

Amateurs look for inspiration; the rest of us just get up and go to work.

Chuck Close

Tänään maitohappo on syönyt lihaksia ja vesi on valunut otsaa pitkin. Kuu oli noussut kun tulin kotiin, se oli suuri ja melkein pyöreä. Tuli mieleen myrskyn ja tulvan alle joutunut New York. Miltä siellä näyttää kuu tänään.

Ei yhtään huvittanut liikkua tänään ja liikuin silti. Hengästyin ja hikosin ja ähelsin. Ei tunnu vielä pahalta, mutta huomenna lihakset alkavat pikku hiljaa kuroutua kasaan solmuiksi ja solmukimpuiksi.

Tänä syksynä olen saanut kaksi neulomusta valmiiksi. Olen neulonut yhtä jalkaa Kreikkalaisten nelosversion kanssa. Eilentoissapäivänä lopetin sen toisen neulomuksen. Haluaisin askarrella isoja pulleita paperitähtiä. Haluaisin kaivaa märkää maata lapiolla, vatsalihakset kireänä vyönä.

Kuu ei näy kirjoituspöydälleni. Kaupunki näkyy. Kirjoitin eilen raakatekstiä vihkoon. Ehkä kirjoitan tänäänkin. Ihan ilman vaatimuksia, ilman mitään projektia, ilman tarkoitusta, ilman lopputulosta. Ehkä kirjoitan tänään. Jos tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, niin en kirjoita.

Olen yhtä aikaa kevyt ja raskas. Tyhjä sanoista ja täynnä niitä. Asennoituminen on vieläkin vähän vajaata ja väkinäistä. Yritän huomenna päästä kirjakauppaan tai kirjastoon tai molempiin. Nyt on hyvä hetki ottaa sanoja sisään niin kuin tulvavettä. Tuleekohan kuu näkyviin kaupungin takaa vielä tänään?

Post scribens edelleen

Tekisi mieli selata blogin aikaisempia vuosia läpi, että onko tämä ollut aina tälläistä. Kärsin vieläkin post scribens syndromesta ja se tuntuu olevan paha sellainen. Haluaisin eletyn elämän varmistuksen, että tilanne normalisoituu jossain vaiheessa... Tai siis joo, normalisoituu tietenkin, mutta voisiko normalisoitua aika pian? Siitä on nyt reilu viikko kun lähetin Kreikkalaisten nelosversion eteenpäin. Yhä edelleen ihmettelen, että tämäkö on minun elämäni ja mikä tästä tekikään jotenkin erikoisen. Mitä näillä illoilla on tarkoitus tehdä? Jotain sellaista, millä on merkitystä? Kun siis jos en kirjoita, niin jotain muuta ilmeisesti? Vaikuttaa siltä, että pitää alkaa kirjoittaa taas, mutta kun en ole vielä oikein ihan jaksamistilassa. Kädet ovat painavat ja kynä lipsahtelee lattialle. Ainakin henkisesti.

Olen yrittänyt harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisesti. Olen lukenut, mutta juuri nyt minulla ei ole mitään tarpeeksi viihdyttävää käden ulottuvilla. Tähän tarvittaisiin Diana Wynne Jonesia tai jotain muuta taattua lanu-laatua, tai sitten jotain kepeää mutta ei liian aivotonta. Tai sitten kunnon viihdyttävää ja koukuttavaa fantasiaa tai spefiä. Hmm. Pitääköhän lähteä huomenna kirjakauppaan, kun on palkkapäiväkin... Sitäpaitsi minulla oli jossain vaiheessa palkkapäiväkirja-periaate, josta olen lipsunut pahasti. Ehkä menenkin huomenna kirjakauppaan ja ostan itselleni jotain kivaa lukemista. Kirjastokaan ei olisi huono vaihtoehto.

Kepeän lukemisen puutteessa olen lukenut Miten kirjani ovat syntyneet 5:sta. Mielenkiintoisia kirjoituksia kirjoittamisesta. Luulen, että tuohon kirjaan tulee palattua vielä myöhemminkin.

Ihan aivotonta ja tylsistynyttä menoa. Kertokaa kiltit, miten tästä post scribensistä pääsee eroon?

Talviaika

Sytyttäisin kynttilät, katsoisin pimeää. Antaisin kukille vettä, silittäisin vaatteita, neuloisin kaulaliinaa. Katselisin kirjan sivuja, niillä on valkoisella pohjalla mustia merkkejä. Kuorisin mandariinin ja söisin sen. Silittäessäni kuulisin kun joku laulaa. Olisin jalat huopatöppösissä lämmin ja toiveikas tämän illan, nukkuisin lumiset pellot ja eläimet kämmenten alla: ponit, kauriit ja koirat. Olisin kevyt ja vakaa, hyräilisin ja nukkuisin ripset poskilla niin kuin nukutaan.

Pakollinen kirjamessuraportti

Blogit ovat pullollaan kirjamessuja näinä päivinä ja koska minäkin hankkiuduin paikalle oikein kahtena päivänä, niin kannan korteni kekoon tai neulaseni muurahaispesään.

Ennen messuja ajattelin ihan vilpittömästi, että minulla ei ole tarvetta ostaa sieltä yhtään kirjaa. Monena vuonna olen jättänyt ostokset kokonaan tekemättä messuilla, joten ei tuo ihan katteeton ajatus ollut. Tai siis... Tein kyllä hyötyostoksenkin: kirjalahja jouluksi kummipojalle, mutta mukaan tarttui muutakin. Niin kuin esimerkiksi Henry David Thoreaun Walden. Elämää metsässä. Muistan kuolanneeni kirjaa kaksi vuotta sitten joulun alla ja nyt sitten sain sen. Uudempi tuttavuus sen sijaan oli Robert Louis Stevensonin Kirjoittamisen taito, joka vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Thoreaun kirja on julkaistu alunperin 1852 ja Stevensonin kirjoitukset on julkaistu alun perin 1880-luvun kieppeillä. Vanhaa kamaa, siis. Vähän uudempaa ostoskantaa edustaa Alan Bennettin Epätavallinen lukija (2007), jota ehdin jo eilen aloittaa ja olen hyvin tyytyväinen tähänastiseen.

Kirjalöydöt olivat tietysti kivoja, ja oli vielä hauskempaa törmätä kavereihin ja tuttuihin messuilla ja hengailla heidän kanssaan, mutta kaikkein kivointa oli tavata tänään livenä ihana Vera Vala. Veran ympärillä oli kuhinaa, mutta onnistuin varastamaan hänet pariksi minuutiksi muilta ja vaihtamaan muutaman sanan. On aina yhtä hassua esittäytyä uudelle ihmiselle että "hei vaan, minä olen Rooibos". Vaikka se on bloginimi, niin harvemmin sitä tulee kuitenkaan blogin ulkopuolella käytettyä itse. Vera oli ihana ja säteilevä ja lämmin - ihan sellainen kuin olin ajatellutkin.

Tänään on ollut ihana, aurinkoinen pakkaspäivä. Toivottavasti sama jatkuu huomenna. Ja ehkä joku päivä ensi viikolla otan kirjoitusvihon mukaan, jaksan töiden jälkeen kahvilaan ja kirjoitan itseni taas kotiin.

Haaste ja vastaus

Sain tunnustuksen Markelta, kiitos siitä :)! Pitäisi kertoa itsestään kahdeksan ennenkertomatonta asiaa, mikä tuottanee minulle hiukkasen ongelmia, koska luulen, että olen lörpötellyt blogissani itsestäni jo kaiken, mitä voin paljastamatta henkilöyttäni :D.

Katsotaanpas sitten. Kahdeksan asiaa.
1. Olenkohan kertonut ikääni ikinä? Olen 36-vuotias.
2. Olen sahannut poron selkärangan kattilaan sopiviksi paloiksi käsisahalla.
3. Kun muutin nykyiseen asuntooni, pesukoneeni oli liian suuri uuteen vessaani. Ystäväni Hillokuningatar ja hänen miehensä vaihtoivat pesukonetta päittäin minun kanssani. Minä sain pienemmän päältätäytettävän, he suuremman sivultatäytettävän. Sittemmin Hillokuningatar ja hänen miehensä luopuivat pesukoneesta muuton yhteydessä ja se on nyt eräällä toisella ystäväpariskunnalla.
4. Olen kuopus.
5. En usko horoskooppeihin. Horoskooppini on härkä. Kaikki sanovat, että se pätee minuun erinomaisen täydellisesti.
6. Inhoan suomalaisia siidereitä, siis GoldenCapia ja Fizziä. Britti- ja irkkusiiderit ovat parhaita, hyvänä kakkosena tulevat ranskalaiset.
7. Olen harrastanut lapsena balettia.
8. Olin opiskeluaikoina vaihdossa kaupungissa nimeltä Aberystwyth. Atlantin rannalla asuminen jätti jälkensä vannoutuneeseen järvi-ihmiseen.

Tunnustuksen lisäksi Marke on ahkeroinut kommenttiboksissani ja kysyi, että miten päädyin siihen, että Kreikkalaisista tuli nimenomaan novelleja. Totuushan on se, että ei pitänyt tulla novelleja, ei todellakaan. Vuonna 2007 minulla oli Idea ja olin juuri jäämässä ensimmäiselle kirjoitusvirkavapaalleni. Kahdeksan syksyistä viikkoa omaa aikaa kirjoittamiselle. Ihan mahtavaa. Kirjoittamisen lisäksi päätin alkaa kirjoittaa blogia nimeltä Virkavapaa ja niin tein, ja virkavapaan loputtua aloitin tämän blogin. Mutta asiaan. Virkavapaa alkoi. Minä aloin kirjoittaa. Eri tavalla kuin ennen, raakatekstiä suoltaen. Sitäpaitsi minulla oli se Idea. Romaani-idea. Kirjoitin suurta läpimurtoromaaniani ihan liekeissä kunnes 40 sivun jälkeen totesin, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa aiheesta. Että se oli vähän niinkuin siinä. Krhm. Muutaman päivän haahuilin onnettomana ja synkeänä. Sitten päätin jatkaa kirjoittamista, tuli mitä tuli. Ja tulihan sitä, nimittäin novelleja.

Kreikkalaiset syntyivät siis tosiaankin ihan vahingossa ja siksi, että romaani-ideani ei ollut ihan niin kestävä kuin olin alun perin luullut. Romaaniyrityksestä tuli sittemmin novelli Alfa, joka jakautui myöhemmin kahtia Alfaksi ja Betaksi ja monien vaiheiden ja hammasten kiristyksen jälkeen kumpikaan ei ole tällä hetkellä mukana Kreikkalaisten viimeisimmässä versiossa. Romaanikässäristä tuli novellikokoelmakässäri. Muistan, kuinka kirjoitin Kreikkalaisia vuonna 2007 ja tunsin, että niissä oli jotain erilaista, jotain parempaa ja tukevampaa kuin missään aikaisemmassa romaanikässärissäni (joita olen ehtinyt väsätä kolme kappaletta ennen Kreikkalaisia). Sellaista luottoa en ole koskaan tuntenut mitään kässäriäni kohtaan. Toivon vain kovasti, ettei luottamus ollut turhaa. Mutta joo - Kreikkalaisista tuli novelleja.

Valo

Tänään ajattelin kirjoittamista. Se oli leveää horisonttia ja paljoa valoa, kuulasta ja kylmänväristä ja kevyttä. Se oli helppoa nousemista siitä kohtaa, missä ei ole portaita. Hopeaa ja veden väriä ja ylöspäin aukeavaa tilaa kädenkantaman päässä.

Nyt ajattelen kirjoittamista. Se on suorakulmainen valkoinen alue, ympärillä väsyneitä värejä ja yön mustaa vaikka ei ole vielä yö. Se on jäykkää venymistä ja kankean käden nostamista.  Jotain, minkä alla maataan niin kuin lettu pannulla. En tiedä. Ajatusten keveys meni mahaan kun söin keitettyä perunaa ja kylmäsavulohisössöä. Tiskit. Imurointi jää viikonloppuun. Blogin nimi voisi olla "Rooibos välttelee siivoamista". Tänään oli ensimmäinen kylmä aamu. Lupasivat huomiselle samaa. Minä pidän kylmästä ja lumesta. Minä pidän siitä, kun on kevyttä ja kirkasta ja avonaista, mutta en siitä, etten voi käyttää niitä hetkiä hyväkseni millään tavalla.

Minun pienet Kreikkalaiseni.

Sisällötön

Tänään taas liikuntaharrasteita (au, ne reidet!) ja sitten ruoka ja Hesari ja sitten - niin, mitä sitten? Luin blogeja, pyörittelen vähän ajatuksia. Pitäisikö lukea Miten kirjani ovat syntyneet 5:ttä vai raapisinko ihan vähän toimetonta raakatekstiä vai lepuuttaisinko lihaksia sohvalla? Ei, en tiskaa edelleenkään. Huomenna tiski ja siivous ja pyykki, tänään ei tarvitse. Eieieieiei. Mutta niin. Ehdin jo tottua siihen, että kirjoittaminen oli elämän sisältö ja kaikkien vapaahetkien täyttäjä tai ainakin koko ajan mielessä. Nyt on vieroitusoireita. Tekee jo mieli kirjoittaa, vaikka ajattelin sunnuntaina, että en ainakaan kahteen viikkoon halua. Mieli tekee, mutta en silti jaksa, en vielä. Lepuuttelen. Nojailen. Olisi kiva, jos olisi enemmän tunteja, niin että ehtisi väsyä ja lepuuttua ja olla taas pirteä yhden ja saman illan aikana. Mutta koska ei ole ja koska väsyttää koko ajan enemmän, taidan mennä sohvalle (ehkä yksi pala suolasuklaata ensin, koska salmiakkia ei ole) pohdiskelemaan syntyjä syviä ja sitä, voiko olla taas nälkä, vaikka ruokailusta on vasta vajaa tunti.

Viime aikoina tapahtunutta:

Väitin padalle, että se on keittoa, ja söin sen syvältä lautaselta lusikalla, koska kaikki haarukat ja veitset ovat likaisia, enkä jaksa tiskata, ja lusikka ja matala lautanen eivät sovi yhteen, koska siitä yhdistelmästä lihat ja perunat karkaavat liian helposti pöytäliinalle.

Jumpassa hikoilin kuin sika. Se teki hyvää.

Postissa oli järjetön ruuhka ja minulla oli kiire jumppaan. Odotin kuitenkin kiltisti ja väistelin ennakkoäänestäjiä ja vihdoin pääsin tiskille. Tyttö kysyi, että olinko saanut tekstiviesti-ilmoituksen paketin saapumisesta. Vastasin, että joo. Tyttö kysyi, että näytätkö sitä viestiä. Vastasin, että joo, ja seisoin edelleen lihastakaan väräyttämättä. Tyttö kysyi uudelleen, että niin, saako hän nähdä sen viestin. Vastasin, että joo, ja ymmärsin vihdoin reagoida. Paketin avasin vasta illalla kotona, siellä oli Kuinka kirjani ovat syntyneet 5.

Ajattelin nukkumista ja kirjoittamista ja lukemista ja sitä, etten taatusti tiskaa tänään.

Liikuttelin jalkojani kirjoituspöydän alla miettien, mikä osa reisistä on kaikkein kipein huomenna ja kuinka pystynkö silti kävelemään korkokengillä koko päivän. Totesin, että kysymys oli epärelevantti, koska pystyin tai en, joudun silti kävelemään korkokengillä huomenna koko päivän. Tai osan päivästä kyllä istun korkokengillä.

Ennen postissa käymistä kävin suutarilla. Antaa tulla kaksi metriä lunta, jäätä ja pakkasta. Saapikkaissa on uudet kantalaput ja ne on pohjattu uudelleen.

Katselin olkani yli sohvaa, joka on hyvin houkuttavan näköinen juuri tänä iltana.

Post scribens syndrome

Nyt on jotenkin yksinäinen olo. Sohvalla odottaa Oliverin Pandemonium, jota olen ahminut, ja vieressä suolasuklaalevy, jota olen ahminut kahden palan verran ja se on ihan tarpeeksi tälle päivälle. Töiden jälkeen kävin jumpassa ja sitten söin ja luin ja nyt -. Nyt -. Niin. Post scribens syndrome.

Tätähän minä odotin kuin kuuta nousevaa (se on nyt puolikas) ja ajatusta siitä, että saan vain olla, eikä kukaan vaadi eikä nyi eikä käske kirjoittamaan. Siis minä itse on se kukaan, tietysti. Nyt väsyttää. Ja on kiva kun voi lukea. Mutta väsyttää. Ja on yksinäinen olo. Kreikkalaiset pitivät minulle seuraa 30 päivää melkein kaikki illat ja välillä myös päivät. Kaikenlainen valveillaolo oli marinoitu niiden olemassaololla. Nyt minulla on kylmät varpaat ja sohvalla odottava peitto ja kirja ja väsymys ja päivien samanlaisina toistuvat rivit kuin pelikorttien kuvat. No, kunhan kuluu vähän aikaa. Kunhan pääsen paremmin kiinni liikuntaan ja se antaa päiville ryhdin. Kunhan nukutaan muutama yö. Kunhan palaudun sen verran, että uskallan olla syömättä hervottomia c-vitamiiniövereitä joka päivä - niillä yritän pitää perinteistä stressinloppumisflunssaa kaukana. Kunhan.

Nyt menen sohvalle ja syön mandariinin. Satsuma, klementiini, ihan sama. Mandariineja kaikki minulle. Menen sohvalle ja syön mandariinin ja vedän peiton vyötärölle ja kirjan käteen. Toipilasolo. Kyllä se siitä.

Done

Kässäri lähetetty eteenpäin.

Ja kuten aina, tässä vaiheessä yrittää mieleen hiipiä ajatus siitä, että itse asiassa käsikirjoitus on aika huono ja novellitkin onnettomia, mutta ei, ei se niin ole. Hyvää settiä, josta saan olla ylpeä.

Katson telkkarista Helsinki International Horse Showta ja otan siihen kaveriksi silityslaudan ja -raudan. Illalla menen kävelylle. Ihana, kostea, sumusateinen ilma.

Valmis. Tältä erää. Absurdi ajatus.

Done?

Rho tuntuu nyt hyvältä ja kokonaiselta. Luin sen läpi ja korjailin hiukan. Lause lisää, toinen lause pois. Viimeinen lause pois, jotta lopusta tuli parempi.

Nyt jotenkin jännittää. Novellit on käyty läpi. Kaksi uutta, seitsemän vanhaa. Seitsemästä neljä enemmän tai vähemmän uudessa uskossa. Rho eniten uudessa uskossa, Myyssä yksi henkilö lisää, Thetassa pari kohtausta ja Khii kaivettuna syvemmäksi. Eilen illalla mietin novelleille järjestyksen ja myöhemmin tänään asettelen ne siihen järjestykseen. Hermostuttaa. En malta odottaa. Hämmentynyt olo. Kuukauden hervoton puristus on tänään ohi. Uusi versio on kasassa ja se on erilainen ja niin paljon parempi kuin edelliset. Huh.

Koiraa karvoihin katsominen

Ihailin tänään Akateemisessa Penguin Booksin uusintapainoksia klassikoista. Kauniit kannet, teki mieli ostaa ihan vain ulkonäön takia.

Rho on nyt huomista vaille valmis. Kävin läpi myös Omegan ja Taun ja tein niiden vaatimat pienet muutokset. Tekee mieli kasata novellitiedostot jo yhdeksi tiedostoksi, mutta maltan vielä. Huominen Rhon uusintalukukierros poikii ihan varmasti muutoksia, enkä viitsi sohlata sen kanssa, että pitäisi kopioida uusia ja vanhoja versioita eestaas siihen koko kokoelman käsittävään tiedostoon.

Voisin kuitenkin iltapuhteena mietiskellä sitä, että mihin järjestykseen kasaan novellit lähetettäväksi. Laitanko Taun ensimmäiseksi, niin kuin aina? Laitanko kaksi uusinta novellia ihan kärkeen myös? Tiedän, että päädyn listaamaan kokoelman novellit paperille ja lisäilemään niiden perään erilaisia koodeja, jotka merkitsevät päähenkilön sukupuolta, ikää, lopun onnellisuutta/onnettomuutta, minä- tai kolmannen persoonan kertojaa jne. Niin teen aina. Sitten kun olen saanut aikaiseksi kunnon koodihässäkän, josta en saa enää itsekään selvää, päätän suherrusteni perusteella sen, mihin järjestykseen laitan tekstit kun lähetän ne eteenpäin.

Oliverin Pandemonium houkuttelee. Samoin Eugenidesin The Marriage Plot. Lupasin itselleni, että heti kun Kreikkalaiset on lähtenyt kierrokselleen, saan lukea niin paljon kuin ikinä haluan ja juuri sitä, mitä ikinä haluan. Mieluiten jotain kevyttä ja mukaansatempaavaa. Pandemonium  ensimmäiseksi ja sitten katsotaan, että mitä seuraa.

Sanasta ja sarvesta, naista ja härkää

Pitäisi ruveta kirjoittamaan. Luulen tietäväni, miten Rho loppuu. Eilinen ajatukseni ei pysynyt ihan ennallaan, mutta sinne päin. Kävin päivällä Akateemisen Aalto-kahvilassa hahmottelemassa loppua ja kyselemässä itseltäni, onko se sopiva. Tulimme siihen lopputulemaan, että on. Nyt se pitäisi kirjoittaa. Ja sen jälkeen pitäisi vielä tarkistaa, onko Rho liian luiseva joistain kohdista, ja muovailla niihin kohtiin hiukkasen lihaksia. Sen jälkeen pitää lisätä Tau-novelliin yksi muovipussi. Lukea Omega läpi ja muuttaa kirsikat luumuiksi. Sitten - sitten se on siinä. Kopioidaan novellit perätysten samaan tiedostoon (mihin järjestykseen? arkh!), siistitään marginaalit, tehdään kansilehti yhteystietoineen. Lähetetään eteenpäin. Irti minun käsistäni. Niin pian, ja niin paljon on vielä tekemättä. Se Rho. Pitäisi aloittaa.

Sen lisäksi, että vitkuttelen Rhon kimppuun käymistä, olen kyllä tehnyt muutakin. Ostin Akateemisesta Lauren Oliverin Pandemonium-romaanin. Valmistelin poropadan uuniin. Ostin leipää. Ostin muuta ruokaa. Kävin torikahveilla Hillokuningattaren ja hänen perheensä kanssa. Kävin siellä Akateemisen kahvilassa miettimässä syntyjä syviä.

Poropata tuoksuu. Olen huomannut, että viime aikojen ylensyönti (kolme lämmintä ateriaa päivässä? onnistuu. porsaankyljystä puoli yhdeltätoista illalla? onnistuu.) on keskittynyt kirjoituspäiviin. Vakuuttelen itselleni, että se johtuu siitä, että aivotyöskentely vaatii paljon energiaa, eikä suinkaan siitä, että olisin ahne.

Rho

Saatoin ehkä saada Rhohon lopun. Annan ajatuksen hautua yön yli. Ehkä se on tuo loppu, ehkä ei. Ehkä. Jos se on, minun pitää olla huolellinen huomenna, kun kirjoitan sen novelliin. Nyt loppuluonnostelma on kapea ja niukka ja sisältää vain välttämättömän. Pitää vähän makustella. Tänään kirjoitettu uusi alku ja nyt tuo uusi loppu tuovat Rhohon aivan uuden henkilöhahmon - etäältä ja vähäisesti, mutta kuitenkin. Henkilöhahmo tuntuu perustellulta ja syventää ehkä teemaakin omalta osaltaan, mutta en ole vielä ihan varma, miten suhtaudun siihen, että hänellä olisi repliikkejä. No, kuten sanoin, niin katsotaan. Muutenkin Rho on muuttunut tänään. Uskon, että hyvään suuntaan. Luin sen tarkoituksella jo alkuviikosta ilman, että tein edes lyöntivirhekorjauksia. Luin parikin kertaa ja jätin muhimaan pariksi päiväksi. Kirjoittelin hiukan ylös ajatuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi muuttaa tai mihin suuntaan tekstiä pitäisi viedä. Tämänaamuinen idea uudesta alusta muutti kuviota vähäsen, mutta se ei haittaa, päinvastoin.

Olen kirjoittanut tänään paljon ja vain yhtä novellia, ja olen saanut paljon aikaan ja silti tuntuu, niin kuin en olisi tehnyt kovin paljoa. Nyt tekee mieli punaviiniä. Pitäisiköhän avata pullo? Voisin ottaa lasillisen ja käyttää loput huomiseen ruokaan, sillä otin äsken poronpaistin sulamaan pakkasesta. Hmm.

Porosta puheen ollen: johtuuko se syksystä vai kirjoittamisesta, että minulla on viime aikoina ollut koko ajan nälkä? Ei auta, vaikka olisin tunti sitten syönyt, niinkuin nyt. Voisin syödä uudestaan. Harmi, ettei niitä alkuviikkoisia porsaankyljyksiä ole enää.Joko kerään vararavintoa talviunta varten tai sitten minulla on lapamato.

Tauko

Pidän vähän breikkiä. Tekee mieli jutella, joten juttelen teille. Tänään kirjoituspäivä (siis lomapäivä) ja olen kirjoittanut. Aamulla heräsin, enkä halunnut torkuttaa, mikä on maailman kahdeksas ihme. Suihkun jälkeen kynttiläaamiainen aivan niin kuin eilen uhosinkin. Kirjoitin jo aamupalalla, sillä aamusuihkussa mietin Rhota, joka on tämän päivän työsarka. Mietin ja pohdin ja kyselin itseltäni, että minkä verran sitä pitää entrata samalla kun pesin hiuksiani. Rho on saanut alkunsa suihkussa, tai siis olen saanut Rhon synnyttäneen alkulauseen päähäni kerran suihkussa. Tälläkin kertaa suihkuttelu auttoi; tuli ajatus. Aamiaisella kirjoitin ajatusta paperille. Aamiaisen jälkeen kirjoitin vähän lisää. Sitten kahvilaan kirjoittamaan. Sitten seuraavaan kahvilaan kirjoittamaan. Välissä pudotin myöhässä olleet kirjastokirjat kirjastoon. Ja kahviloissa kirjoitin uutta Rhota. Aikamuoto vaihtui ihan vahingossa (ja on nyt parempi), tekstiä tuli lisää ja vanhaa lähti pois niin, että lopputulos on sivun verran enemmän kuin entine Rho. Rakenne muuttui. Entinen alkulause on nyt jossain keskellä novellia. Loppukin muuttui. Ja nyt tarvitsen lepotauon.

Väsyttää päiväunesti. Kynttilät palavat. Sytytin ne heti, kun tulin kahvilakierrokseltani kotiin. Seuraavaksi pitäisi varmaan syödä. Ostin kotimatkalla maksalaatikkoa ja pakastepuolukoita. Tälläisinä päivinä en halua käyttää aikaa kokkaamiseen, vaikka muuten tykkäänkin laittaa ruokaa.

Olo on vähän ristiriitainen. Rho tuntuu nyt paremmalta, mutta tiedän, että sitä pitää vielä hioa. Pitää keskittyä nautiskelemaan niistä kohdista, joiden ohi teksti juoksee nyt. Pitää tarkistaa, että aikamuoto pätee läpi tekstin, sillä osa on copypastettu vanhasta Rhosta. Pitää miettiä loppua vielä, en ole siitä ihan varma ja luulen, että se vaatii lisää lihaa luittensa ympärille. Hommaa on paljon ja aikaa vähän, sillä sunnuntaina pitää olla valmista. Kovin paljon en ehdi antaa Rhon levätä ja tekeytyä ja korjata sitten uudestaan. Onko aikaa liian vähän? En tiedä. Katsotaan. Kuitenkin nyt on sellainen tunne, että uusi Rho kuulostaa paremmalta kuin entinen. Se istuu nyt kielellisesti paremmin kokoelman uuteen versioon.

Mietin tässä koko ajan, että onko päiväunien ottaminen kirjoitusajan haaskaamista vai juuri se, mitä tarvitsen. Katsotaan sitten maksalaatikon jälkeen, mikä on mielipide.

Teestä teehen

If I create from the heart, nearly everything works; if from the head, almost nothing.

-Marc Chagall

Päivi kirjoitti teestä ja minä aloin heti visioida huomisaamua. Teetä, aamiaista, kynttilä, pala tummaa suklaata. Ikkunan takana aamuhämärä. Tietysti on optimistista ajatella, että olisin aamuhämärän aikaan jo hereillä ja aamiaisen kimpussa, mutta saahan sitä visioida. Etenkin kun tuo visio näyttää ihan sellaiselta aamulta, joita harrastin kun olin virkavapaillani (syksyllä 2007 ja keväällä 2010) kirjoittamassa. Tuo aamuajatus tuo ne ajat lähemmäs. Tuntuu kaukaiselta ajatella, että on ollut aikaa kirjoittamiselle niin ruhtinaallisesti. Että on ollut aikaa itselle. Ei stressiä. Omaa rytmiä ja tahtia. Kuva tuollaisesta aamusta tuo sen mieleen. Hyvä kuva.

Huomenna yritän olla kirjoittaessa pelkkää sydäntä. Purskuavaa sydäntä ja sitten sitä sydäntä, joka osaa analysoida ja katsoa tekstiä niillä silmillä, jotka näkevät, mitä se tarvitsee tullakseen vielä paremmaksi.

Tänään olen puhunut kirjoittamisesta koko illan. Se teki hyvää. Kanssakirjoittajia oli ihana nähdä. Kaikki tietävät, miltä tuntuu editoida loputtomasti ja miltä tuntuu editoida, kun yhtäkkiä pääsee uudelle tasolle tekstin kanssa. Miltä tuntuu kirjoittaa työn ohella ja kuinka väsynyt on, kun kirjoitusdraivi loppuu ja edessä on yö ja seuraava työpäivä. Miltä tuntuu odottaa ja odottaa kustantamoja, miltä tuntuu saada hylsy tai lausunto tai jotain vielä vähän parempaa. Miltä tuntuu, kun kirjoittaa vaan, eikä ajattele, vaan on sanojen aalloilla pelkkänä lastuna tai kaarnaveneenä. Kikatusta, kuohuviinilasilliset ja leivoksia. Teetä ja sympatiaa. Teetä.

Teetä. Sitä minun pitää saada nyt. Hyvää teetä.

Horjuntaa

Sellainen olo, etten oikein uskalla ajatella Kreikkalaisia, jotka ovat taas kerran työn alla ja ihan loppusuoralla. Jos ajattelen, saan ehkä kriisin. Joten kirjoitan pikkuisen ja yritän olla ajattelematta mitään. Huomenna tapaan kanssakirjoittajia. Ylihuomenna olen vapaa ja kotona ja kirjoitan Rhon kuntoon. Rukoilen kirjoittamisen jumalia (kai muinaisilta kreikkalaisilta tai roomalaisilta löytyy joku tyyppi tähän tarkoitukseen?), että perjantai tuo Rholle auringonpaisteen. Yhtäkkiä epäilen siinä kaikkea. Varsinkin keskikohtaa ja loppua. En siis ajattele niitä.

Tunnistan itsessäni jo tietyt käyttäytymismallit. Aina, kun kässäri on loppusuoralla, ihan viimeisintä vilautusta vailla valmis (kokonaistyömäärän huomioon ottaen), alan olla sitä mieltä, että tässä se oli ja nyt se on valmis ja mitä sitä enää viilaamaan. Nyt pitää vielä yrittää, koska Rhota pitää muokata. Mutta hassua tämä hätäily, aina. Jos deadline on huhtikuun viimeisenä päivänä, hankkiudun kässäristä eroon viikko-pari sitä ennen. Jos deadline on ensi sunnuntaina, on perjantaina vaikeuksia keskittyä, koska haluaisin pudottaa kokoelman jo jonkun toisen harteille. Pitäisi vain hengittää syvään ja käyttää se aika, mitä tarvitsee. Joskus se on tietysti vähemmän kuin luuli, mutta ei kai sentään aina. Eikä sillä ole sitäpaitsi mitään väliä, kuka sen dediksen asettaa, minä vai joku muu. Aina sama hötkyily. Tällä hetkellä taistelen sen kanssa, että jos sunnuntai on dedis, niin miksei yhtä hyvin perjantai, pari päivää sinne tai tänne. Käytän samoja argumentteja itseni kanssa ja sanon, että niin, pari päivää sinne tai tänne, joten voin hyvin odottaa sitä sunnuntaita.

Väsyttää. Sillä tavalla lötkösti ja lobotomian kokeneesti.

Hyviä ihmisiä

Olen viime aikoina päivitellyt kerran jos toisenkin sitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka antavat minulle aikaansa ja antavat sitä pyytettömästi ja ilolla. Että he jaksavat lukea novellejani aina vaan, jaksavat antaa eriteltyä ja rakentavaa palautetta, palauttavat minut maan pinnalle ja palauttavat minun ajatukseni juurille eli siihen, miksi kirjoitan illasta iltaan. Ja kun lisätään tähän se, että siviilielämässä on tullut juuri mukavia uutisia, ja niin monet ihmiset ovat vilpittömästi iloisia minun puolestani, niin ei ole ihme, että tuntuu siltä, että maailma on täynnä kivoja, kilttejä ja hyviä ihmisiä. On ihanaa, että löytyy myötäeläjiä kaikille elämän tonteille. Ja jotenkin se, että tänä syksynä saan muilta niin paljon - oikea ruuhka, rysä ja tungos kaikilla ihanilla ihmisilläni tuoda minulle hyvää mieltä. On melkein sellainen olo, kuin maailmassa jotain olisi muuttunut. Minun maailmassani vain, ei maailmankaikkeus jaksa tällaisista ehkä (?) välittää - mutta joku on eri tavalla. En tiedä, mistä se on lähtöisin, mutta olen kiitollinen siitä, että yllättävissä ja ei-niin-yllättävissä suunnissa on ihmisiä, jotka haluavat minulle hyvää ja antavat sitä itsestään.

Ja tämän vuodatuksen lopuksi kysyn, että onko kukaan bloggareista menossa Helsingin kirjamessuille perjantaina (onko se sitten 27. päivä vai mikä, mutta siis ensi viikon perjantai). Eli onko? Jos on, niin laittakaa viestiä joko kommenttilootaan tai privasti meilillä, osoite oikeassa sivupalkissa. Olisi nimittäin hauska tehdä tärskyt ja nähdä naamatusten :).

p.s.

Sitäpaitsi juuri tällä hetkellä kun lukiessa sanat pyörittivät rantakivikkoon kuin pyykkilautaan ja minussa kuoriutuu jotain. Juuri tällä hetkellä minä seison molemmilla jaloilla enkä huoju. Tiedän, että tämä on katoavaista niin kuin kaikki itsevarmuus, myös tämä hiljainen ja tyyni olotila, joka ei pidä meteliä itsestään, mutta joka kasvattaa minulle pienet siivet selkään. Muutokset ovat olleet hyviä. Paketti on hyvä, kunhan saan sen loppuun. Kypsempi, harkitumpi, terävämpi, läsnäolevampi kuin vielä kertaakaan.

Edit 11 minuuttia myöhemmin:
Ylikierroksia ja hervotonta väsymistä. Haluaisin istua keittiön lattialle jääkaapin eteen ja syödä kylmää porsaankyljystä, haukkoa sitä suoraan suuhuni ilman haarukkaa tai veistä. Olen kyllä syönyt tänä iltana, sitä samaa. Olen pohjaton kaivo. Teen sen.

Kuoriutuminen

Viime viikon lopulla oli katkos ja itsestä johtumattomia kiireitä, mutta eilen minä kirjoitin taas ja tänään minä kirjoitin. Olen pyörällä päästäni ja haluan vain jatkaa ja saada tämän version valmiiksi. Tarkistan faktoja ja sanat ovat niin väkeviä, että ne vievät minut mukanaan ja huuhtelevat rantakivissä väsyneeksi.

Olen antanut itselleni viikon aikaa ja mietin ja epäilen, että riittääkö se, ja että meneekö minulla vielä niinkin pitkään. Vielä on kuitenkin kokonaan käymättä Rho, jota pitää muokata ja jonka henkilöille pitää antaa nimiä. Sitten vielä Omega ja Tau oikolukua vailla. Selviän viikossa, eikä se ole liikaa. Tekstit vellovat kurkussa ja vetävät liinan silmilleni ettei kukaan näe minua. Perjantai on vapaapäivä, säästän sinne pisimmät pellavat. Rinnan alla joku pyrkii ulos niin kuin kuoriutuva lintu. Onnun aina kun en saa kirjoittaa ja samalla toivon, että tämä viimeinen rypistys loppuu ja saan levätä hiukan ennen seuraavaa kierrosta.

Erivapauksia

Tänään otan erivapauksia. Työpäivän ja jumpan jälkeen olen umpioinut yhden novellin. Nyt siinä on kansi päällä ja se saa odottaa jäähtymistä. En taida aloittaa Myyn muokkausta enää tänään. Vain yksi tänään, se riittää tällaiselle päivälle. Huomenna kirjoitan Myytä. Sitten tulee tahaton tauko ja palaan novellien pariin vasta viikonloppuna. Pidän kuitenkin kirjoitusvihon mukana siltä varalta, että tulee mieleen jotain, mikä pitää saada talteen.

Olen kirjoittanut kuukauden aikana enemmän kuin pitkään aikaan. Viimeiset viikot olen luullut tietäväni, mitä teen ja luulen edelleen. Kreikkalaisia. Kokoelma on kokenut ravistelua, typistystä ja muutoksia. Ne tuntuvat hyviltä ja tekstit ovat tulleet enemmän kaivoiksi ja vähemmän valokuviksi. En muistanut miten raskasta tämä aktiivinen, jokailtainen kirjoittaminen voi olla töiden ohessa, mutta nyt alan tottua taas. Ehkä. Tai sitten en. Olen ihan poikki. En liian poikki jatkaakseni. Sitäpaitsi, niin kuin minua muistutettiin viime viikolla, niin tämä on hauskaa. Sen vanhan oivalluksen jälkeen kynä on ollut vähän notkeampi taas, ja iloisempi. Ja minä uskallan antaa itselleni loppuillaksi vapaata. Tätä kirjoituskierrosta ei kestä enää määrättömän pitkään, joten otan siitä ilon irti ja sitten päästän Kreikkalaiset taas käsistäni ja toivon, että vaikutus on järisyttävä.

Kymmenen

Tänään minun kirjoittajan kymmenen käskyäni ovat tällaiset:

1. Kirjoita.
2. Nautiskele yksityiskohdilla.
3. Älä kiirehdi, vaan anna tekstin viedä.
4. Käytä hyväksi havaittuja keinoja tekstin houkuttelemiseksi, mutta älä epäröi tarttua uusiinkin keinoihin.
5. Pelkää ja kirjoita silti ja juuri sen takia.
6. Ole se mitä kirjoitat.
7. Anna itsellesi kaikki maailman aika siinä hetkessä kun kirjoitat.
8. Pidä hauskaa.
9. Antaudu.
10. Ole lempeä.

Mitä sinä annat tänään neuvoksi itsellesi?

Katkos

Perjantai ja lauantai aivan täysin ilman kirjoittamista. Ainoa, mikä kiinnosti, oli nukkuminen ja syöminen. Tänään sanat ovat tulleet takaisin ja olen kirjoittanut kahta novellia. Parin päivän pesäero teksteistä ja parit kunnon yöunet tekivät terää. Tänään kävin siihen päälle vielä Kiasmassa. Iloinen yllätys. Aivan järjettömän hienoja Osmo Rauhalan tauluja, jotka todellakin puhuttelivat liikutukseen asti. Muitakin hienoja taideteoksia ja siihen päälle vielä itse Kiasma, jota ihailen aina kun käyn siellä. Ihana talo.

Haluaisin kirjoittaa koko huomisen. Upota siihen niin kuin vanukkaaseen. Tarvitsen kirjoittamista ja tarvitsen nimenomaan sellaista kirjoittamista, joka avaa minulta pohjan ja päästää yhä syvemmälle - vai vaiko sittenkin yhä lähemmäs pintaa? Yritän jättää jotain auki, vaikka suljenkin itseäni hiukan, jotta voin tehdä huomenna päivän töitä. Laitetaan ovi kiinni, mutta jospa lattialuukku voisi jäädä silti auki?

Pieni ääni

Miten hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat, haluavat, viitsivät nähdä vaivaa ja antaa palautetta teksteistäni. Minulla on monta sellaista ihmistä. Osa vakituisia, osa satunnaisia. Joskus tulee jotenkin nöyrä olo niistä palautteista joita saa. Siksi, että aika tuntuu olevan maailman vähäisin luonnonvara tällä hetkellä, ja silti saan sitä niin monelta. Miten kilttiä ja miten anteliasta ja miten epäitsekästä. Tulee olo, että ei täällä yksin raahusteta.

Tämänkertainen palaute muhii päässä. Ajatukset eivät ole sanallistuneet vielä, mutta tunnen, että jotain tapahtuu. Pienet matoset muhentavat multaa. Jotkut kommentit osuivat ja upposivat erittäin hyvin maaliinsa. Haparoin ajatuksilla moneen suuntaan ja tunnistan itseäni niistä kuvista, joita löydän. Samalla yritän purkaa solmuja, joilla olen ankkuroinut itseäni tiettyyn, vähän liian matalaan veteen. Että sitten kun tulee se tuulenvire, kun airolla hotaistaan vettä, että sitten paikka muuttuu ja liikun. Niin, ja lisäksion se pieni ääni, joka sanoo takaraivossa: "nauti! pidä hauskaa!". Niin. Niin todella. On muitakin syitä, mutta onko muita syitä, lopultakaan, kuin se, että tuntuu hyvältä.

Vieläkin 21 enkä edes yrittänyt

Näin unta töistä.
Työpäivä oli ihan tarpeeksi pitkä.
Kirjoitustreffit kaverin kanssa.
Puhuttiin kateudesta.
Paistoin jauhelihaa.
Nyt jatkan kirjoittamista.
Olen aika naatti.

Toiset 21 sanaa

Pitkä työpäivä.
Välipala.
Kävelylenkki.
Pyykit koneeseen.
Ruoka.
Ruoan kanssa luin Elokuvan runousoppia. Loistava kirja, suosittelen.
Pari palaa tummaa suklaata.
Seuraavaksi kirjoittamista.

21 sanaa

Työpäivä.
Jooga.
Ruokaa.
Kirjoittamista.
Kello on yhdeksän.
En ole nukkunut tarpeeksi pitkiä yöunia viime aikoina.
Aikaisin nukkumaan?
Utopiaa.
Huomisen kirjoitusrupeaman suunnittelua.

Punaiset kalliot

Yhden hengen kirjoitusleirini oli niin kuin pitikin. Liian lyhyt myös tietysti, mutta kirjoitin silti paljon. Paljon soopaa ja tunnelmakuvaa, mutta myös paljon käyttökelpoista. Kirjoitin kahviloissa ja hotellin aulabaarissa ja rantakalliolla. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Mietin kirjoittamista. Luin kirjoittamisesta. Kaksikymmentäviisi tuntia, vajaa viisikymmentä sivua käsinkirjoitettua raakatekstiä, yksin syöty kolmen ruokalajin illallinen, kävelyretkiä, tihkusadetta, meri. Olisin jäänyt pidemmäksikin.

Tänä iltana olen kirjoittanut myös. Kreikkalaiset ovat työn alla taas, tällä kertaa täsmäiskulla ja uudella asenteella. Tiedän, mitä teen. Minulla on visio. Aika näyttää, mitä mieltä muut ovat siitä.